Hei,
En ole aikaisemmin kirjoitellut tälläsille palstoille henkilökohtaisista asioista, mutta nyt se tuntui ainoalta vaihtoehdolta. En oikeen tiedä mistä aloittaisin, joten aloitan vaikka hieman kertomalla itsestäni. Olen 21 vuotias nuori nainen, joka on ollut työttömänä varmaan jo pian 3 kuukautta. Valmistuin 2007 ylioppilaaksi, jonka jälkeen olen yrittänyt hakea ammattikorkeakouluihin, jokseenkin tuloksetta. Vaikka onkin jäänyt max. 6 pisteen päähän kouluun pääsy, silti se on tuonut päähäni ajatuksia "olenko näin huono"... monet tuttuni ovat päässeet ensi yrittämällä, ja minä olen yrittänyt jo...kolme-neljä kertaa. Tuntuu, että petän äitini, mummuni jne. joka kerta ku joudun kertomaan "en taaskaan päässyt opiskelemaan" ja siksi paineet seuraavilla pääsykoekerroilla ovat katossa. Ja tuohonkon lisää sen, että olen ollut työttömänä näin kauan (kiitos mm. tämän ihanan lamamme), tuntuu kuin itselläni ei kertakaikkiaan olisi korrektista elämää.
Tuntuu kuin aina olisin ollut väärinymmärretty, tiedän olevani ulkonäöltäni kaunis ja minusta tuntuu, että sen takia se on ollut ainakin yhtenä syynä väärinymmärtävyyteeni. Olen fiksu, huumorintajuinen lämminsydämminen tyttö, joka ajattelee mielummin toisen etua, kuin omaansa. Minulle toisen ihmisen ulkonäkö on aikalailla yksi hailee ystävää etsiessä, kiinnitän siihen, mitä sisältä löytyy. Silti sain lukioaikoinakin kuulla, että olen hirveä nokka pystyssä kävelevä diiva,.. kateellisten panettelua tai ei, koville se otti. Tällä hetkellä minulla on 2 kaveria, jotka kykenen sellaiseksi laskemaan, tarkoittaen tyttöpuolisia ihmisiä joita näen välillä. Toinen heistä on minun paras kaverini, jonka olen tuntenut vauvasta asti. Olemme aina jakaneet ilot ja surut ja olemme aina olleet tietoisia, että olemme toistemme parhaat kaverit. Lähiaikoina hänellä on ollut aina hirveä kiire ja se on aina ollut minä, joka on kysynyt kuulumisia, ehdottanut näkemisiä... nekin on yleensä olllut sitä, ainakin minun silmistä nähden, että hän kertoo sen pari tuntia itsestään ja se on siinä. Ja niin surullista kuin tuntuukin ajatella, että olemme puhuneet aina kaikesta, aina jakaneet toisille huolemme, en enää osaisi edes kertoa hänelle henkilökohtaisista murheistani... ajattelisin kai, että tuskimpä häntä oikeasti kiinnostaa asiani. Mikä on toisaalta epäreilua, sillä olen häntä aina yrittänyt auttaa parhaani mukaan kun hänellä on ollut murheita. Olen auttanut häntä myös sellaisissa tilanteissa, missä hän ei ole itse tietänyt tarvitsevansa apua, (hyppäsi joka viikonloppu eri miehen sängyssä) ja tunsin parhaan ystäväni velvollisuudeksi sanoa siitä. Toiselle kaverille en voi puhua mitään henkilökohtaisia asioita, hänelle on vain yksinkertaisesti vaikea puhua sellaisia, sillä koen meidät vain "kahvikavereiksi". Välillä toivoisin löytäväni hyvän ystävän tai ystäviä... tuntuu olevan vain hieman kiven takana. Minua on alkanut ahdistamaan tietynlaiset sosiaaliset tilanteet, esim. illanvietot ennen baaria porukassa josta en tunne suurinta osaa tyttöjä, tuntuu etten voi/uskalla/pysty olemaan oma itseni, koska pelkään, että minua arvostellaan jatkuvasti ja tuomitaan.
Minun elämääni kuuluu tällä hetkellä poikaystävä, jolle onneksi pystyn puhumaan kaikesta, tuntuu vaan, ettei hän ymmärrä. eikä toista tietenkään voi vaatiakkaan ymmärtämään, kun ei itse ole ollut samanlaisessa tilanteessa. meidän välit ovat lähiaikoina kiristyneet todenteolla. Välillä olen masentunut, välillä ärsyyntynyt... (kaikki kohdistuu poikaystävääni, haastan riitaa ym.) ja tiedän, että tilanteellani on aika suuri osa noihin tunnetiloihin. Arvostan poikaystäväni kuuntelemista, mutta välillä toivoisin, että voisin niitä myös kavereillekin jakaa...
Tunnen olevani yksin...
Pahoittelen jos kyllästytin joitakin tarinallani,... yritän vain etsiä jonkinnäköistä apua ja valoa tähän yksinkertaiselta tuntuvaan elämään.
En ole aikaisemmin kirjoitellut tälläsille palstoille henkilökohtaisista asioista, mutta nyt se tuntui ainoalta vaihtoehdolta. En oikeen tiedä mistä aloittaisin, joten aloitan vaikka hieman kertomalla itsestäni. Olen 21 vuotias nuori nainen, joka on ollut työttömänä varmaan jo pian 3 kuukautta. Valmistuin 2007 ylioppilaaksi, jonka jälkeen olen yrittänyt hakea ammattikorkeakouluihin, jokseenkin tuloksetta. Vaikka onkin jäänyt max. 6 pisteen päähän kouluun pääsy, silti se on tuonut päähäni ajatuksia "olenko näin huono"... monet tuttuni ovat päässeet ensi yrittämällä, ja minä olen yrittänyt jo...kolme-neljä kertaa. Tuntuu, että petän äitini, mummuni jne. joka kerta ku joudun kertomaan "en taaskaan päässyt opiskelemaan" ja siksi paineet seuraavilla pääsykoekerroilla ovat katossa. Ja tuohonkon lisää sen, että olen ollut työttömänä näin kauan (kiitos mm. tämän ihanan lamamme), tuntuu kuin itselläni ei kertakaikkiaan olisi korrektista elämää.
Tuntuu kuin aina olisin ollut väärinymmärretty, tiedän olevani ulkonäöltäni kaunis ja minusta tuntuu, että sen takia se on ollut ainakin yhtenä syynä väärinymmärtävyyteeni. Olen fiksu, huumorintajuinen lämminsydämminen tyttö, joka ajattelee mielummin toisen etua, kuin omaansa. Minulle toisen ihmisen ulkonäkö on aikalailla yksi hailee ystävää etsiessä, kiinnitän siihen, mitä sisältä löytyy. Silti sain lukioaikoinakin kuulla, että olen hirveä nokka pystyssä kävelevä diiva,.. kateellisten panettelua tai ei, koville se otti. Tällä hetkellä minulla on 2 kaveria, jotka kykenen sellaiseksi laskemaan, tarkoittaen tyttöpuolisia ihmisiä joita näen välillä. Toinen heistä on minun paras kaverini, jonka olen tuntenut vauvasta asti. Olemme aina jakaneet ilot ja surut ja olemme aina olleet tietoisia, että olemme toistemme parhaat kaverit. Lähiaikoina hänellä on ollut aina hirveä kiire ja se on aina ollut minä, joka on kysynyt kuulumisia, ehdottanut näkemisiä... nekin on yleensä olllut sitä, ainakin minun silmistä nähden, että hän kertoo sen pari tuntia itsestään ja se on siinä. Ja niin surullista kuin tuntuukin ajatella, että olemme puhuneet aina kaikesta, aina jakaneet toisille huolemme, en enää osaisi edes kertoa hänelle henkilökohtaisista murheistani... ajattelisin kai, että tuskimpä häntä oikeasti kiinnostaa asiani. Mikä on toisaalta epäreilua, sillä olen häntä aina yrittänyt auttaa parhaani mukaan kun hänellä on ollut murheita. Olen auttanut häntä myös sellaisissa tilanteissa, missä hän ei ole itse tietänyt tarvitsevansa apua, (hyppäsi joka viikonloppu eri miehen sängyssä) ja tunsin parhaan ystäväni velvollisuudeksi sanoa siitä. Toiselle kaverille en voi puhua mitään henkilökohtaisia asioita, hänelle on vain yksinkertaisesti vaikea puhua sellaisia, sillä koen meidät vain "kahvikavereiksi". Välillä toivoisin löytäväni hyvän ystävän tai ystäviä... tuntuu olevan vain hieman kiven takana. Minua on alkanut ahdistamaan tietynlaiset sosiaaliset tilanteet, esim. illanvietot ennen baaria porukassa josta en tunne suurinta osaa tyttöjä, tuntuu etten voi/uskalla/pysty olemaan oma itseni, koska pelkään, että minua arvostellaan jatkuvasti ja tuomitaan.
Minun elämääni kuuluu tällä hetkellä poikaystävä, jolle onneksi pystyn puhumaan kaikesta, tuntuu vaan, ettei hän ymmärrä. eikä toista tietenkään voi vaatiakkaan ymmärtämään, kun ei itse ole ollut samanlaisessa tilanteessa. meidän välit ovat lähiaikoina kiristyneet todenteolla. Välillä olen masentunut, välillä ärsyyntynyt... (kaikki kohdistuu poikaystävääni, haastan riitaa ym.) ja tiedän, että tilanteellani on aika suuri osa noihin tunnetiloihin. Arvostan poikaystäväni kuuntelemista, mutta välillä toivoisin, että voisin niitä myös kavereillekin jakaa...
Tunnen olevani yksin...
Pahoittelen jos kyllästytin joitakin tarinallani,... yritän vain etsiä jonkinnäköistä apua ja valoa tähän yksinkertaiselta tuntuvaan elämään.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Sinullahan on kuitenkin ihmisiä ympärilläsi, olet siis yksinäinen sisimmältäsi ja se yksinäisyys onkin monesti inhottavaa. Mutta kun luin kirjoitustasi, niin eihän asiat ole kuitenkaan aivan pielessä. Sinun on vain rohkaistuttava ja annettava piut paut toisille, jotka arvostelevat, useasti kateuttaan. Kerroit olevasi sievä ja kiva muutenkin. Sinulla on itsevarmuutta, mutta piilotteleeko se jossain sisimmässi? Anna tulla ulos ja kävele vaan "nokka pystyssä ja diivaile", ole rohkeasti oma itsesi niin hyvine kuin huonoine puolinesi.
Onko parisuhteesi kohdallaan, jos sinä kiukuttelet poikaystävällesi ja tunnet ettei hän ymmärrä sinua? Uskalla nostaa "kissa pöydälle" ja keskustella poikakaverisi kanssa teidän suhteestanne.
Opiskelupaikka kyllä varmaan löytyy aikanaan. Et ole ainoa, jolla ei ole opiskelupaikkaa ja työpaikkaa. Jos haet "väärälle alalle" ? Mutta kaikesta huolimatta tsemppiä sinulle!
Tuhannesti kiitos kommenteistanne! Lämmitti suuresti mieltäni...
Lämmintä joulun odotusta kaikille!
Erään iskelmälaulajan biisistä:
...minä olin ehkä yksinäinen, mutten yksin ollut milloinkaan...
Näin 63-vuoden elämänkokemuksella, mitä siitä jos et ole päässyt opiskelemaan.Voit antaa itsellesi välivuosia , voithan ottaa vastaan ihan minkä tahansa työn joka sinua vähänkin kiinnostaa.Saat aikaa levätä ajatuksesta, että opiskelemaan on pakko päästä.Elämän opiskelu on parasta opiskelua.Tämän asenteen opittuani olen tällä hetkellä johtavassa asemassa. En vielä 30-vuotiaana tiennyt, mitä isona haluan.Ole hyvä itsellesi, jos mielessä myllertää,parisuhde ei toimi,vanhat kaverit jäävät.Tänä päivänä ei ole häpeä mennä kertomaan tuntemuksistaan ammatti-ihmisille.Ainakin omat ajatukset selkenevät.Toivon mukaan:MINÄ OLEN MEILTÄ JA MUUT MEIÄN KRANNIST.Oman itsen löytyminen pikkuhiljaa on raskas ja palkitseva kokemus.Voimia
joo-o... hei mut oikeesti sori jos en älynny tota sun viestiä ja sun valitusta mut mä oon ollu kavereideni kanssa viimeksi tekemisissä ööö heinäkuussa muistaakseni koska ne asuu kauempana ja mä oon ollu työtön viime kesäkuusta ja mulla on viimeksi ollu tyttöystävä joskus kuusvuotta sitten kasiluokalla peruskoulussa. jos mä juon viinaa viikonloppusin niin mä joudun juomaan sitä yksin täällä kotona kun mä omasta mielestänikin näytän jo naamastanikin niin henkisesti raiskatulta ihmiseltä ettei yksinkertasesti pysty lähtemään baariin kun hävettää niin helvetisti.
Apuahan saa terveyskeskuksesta tai yksityiseltä lääkäriltä kun vaan meet sanomaan sinne että tuntuu jatkuvasti pahalta tuo sun yksinäisyys. Jotenki vaan aina vaikee uskoo noita tuon tyyppisiä juttuja kuin sullaki tuossa. Ehkä tuo sun paha olo on menny jo ohi tai menee heti aamulla kun sä heräät. Mut tosiaan lohduta ittees nyt alkuun ainaki sillä että et varmasti oo ainut tässä maailmassa joka tuntee olonsa yksinäiseksi. On mulla sentään ammattikorkeakoulupaikka varmana tiedossa enssyksylle mut katotaan pystynkö mä menee sinne jos tää olotila on yhtä helvetillistä sittenki.
Kiitos "20v jätkä" kirjoituksestasi. Uskon,ettet välttämättä pysty ymmärtämään tilannettani, kokemukset eri elämäntilanteista ovat kuitenkin yksilöllisiä.
Tiedätkö paljonko itse haluaisin päästä sinne ammattikorkeakouluun, jotta saisin mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin ja hyvällä säkällä saada uusia kavereita. Sinuna menisin sinne (niin pahalta kuin se sinusta voi tuntuakin) ja antaisin ihmisille mahdollisuuden tutustua itseeni. ja mikä tärkeintä, antaisit itsellesi mahdollisuuden uuden elämän alulle... Elämä harvemmin muuttaa itseään automaattisesti.
moi.
haluisitkohan antaa sähköpostiosoitteesi tässä...
olen 20 vuotias tyttö.
kyllä mä voisin vaihtaa sun kanssa sähköpostiosoitteita, mutta en tässä... en halua,että sinne alkaa tulemaan random ihmisiltä asiattomia viestejä :)
Ole iloinen niistä ihmissuhteista joita sinulla on ja kyllä ne koulutus jutut jotenkin selviää... haetko oikealle alalle?
En tiedä miten itse olen selvinnyt yli 5-kymppiseksi, olen aina ollut poissuljettu, erillainen ja yksin. Jo lapsena (4v) katselin tähtiä ja mietin kuolisiko kärpässienestä. Vanhimpana lapsena sain aina asua eri puolella taloa, eri talossa, vintillä kaukana muusta perheestä. Koulussa en saanut kavereita, ne juoksivat aina pois tai keksi syitä olematta kansani. Myöhemmin elämässä minut sujettiin edellen ulos esim työväenopistokurssilla minulle ei ilmoitettu kurssin loppukekkereista, kaikki muut olivat siellä. Opiskelin ja sain korkeakoulututkinnon ja pääsin sukulaisen kautta töihin. Minua kohdeltiin aina huonommin, en päässyt ulkomaanmatkoille ym mitä muut saivat. Viimeinen esimies kysyi olenko mielisairas. Häkellyin niin että en tullut kysyneeksi: miten niin. Hommasin itseni äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Sen jälkeen en ole onnistunut saamaan työtä 10 vuoden aikana. Olenko liian vanha, tiedot vanhentuneet vai olenko vain muuten kummallinen?
Tällä hetkellä asun mieheni kanssa maaseudulla, metsässä. Miehellä on vaativa työ, eri harrastuksia ja on 12-14 tuntia muualla. Voi mennä päiviä etten ole puhunut... en jaksa enää metsästää kavereita joten olen sitten yksin!
Voiko olla mielisairas ettei itse tajua miten? Omasta mielestäni olen järkevä, järjestelmällinen, jalat maassa-tyyppi. Heikkouksia voisivat olla joskus äkkipikaisuus, ääni-haju- ja valoyliherkkyys mutta eikai ne tee minusta mielisairasta. En tiedä minne kääntyä, terveyskeskus ei toimi, työvoimatoimisto kirjoitti minut ulos ja tuloja ei ole joten en voi mennä yksityiselle. Haluasin saada jonkunlaisen diagnoosin että tietäisin olenko tollella sairas vai ei.
Ilman ystäviä oppii elämän vaikka välillä pahalta tuntuu, pahiten tuntuu kun vieraat ihmiset ihmettelvät ja huomauttelevat tilanteestani...
Hei Yksinäinen!
Luin kirjoituksesi ja minulle tuli tunne, että haluaisin tutustua sinuun. Itsellänikin on paljon kokemuksia yksinäisyydestä ja haluaisin jakaa ne jonkun kanssa. Olen 33-vuotias kahden lapsen äiti Hämeestä. Jos haluat minun ottavan yhteyttä, laita vaikka osoite tai puh.numero tälle sivulle!
T: Nipsu
Heips, tarkoitin siis viestini nimimerkille miksi aina yksin?
Toki kaikki muutkin yksinäiset voivat laittaa yht.tietonsa niin varmasti vastaan muillekkin!
Autetaan toinen toisiamme ja yritetään löytää elämään iloa ystävien avulla.
nimeka72' lle
Kiitos hyvästä tahdosta. Nämä asiat ovat niin arkoja että en halua yhteystietoja tälle foorumille.
Harmi ettei täällä voi vaihtaa tietoja. Miten voisimme sitten ottaa yhteyttä toisiimme? Minulla ei ole henk.kohtaista s-postia. On vain työpaikan s-posti, mutta siitäkin selviää nimi ja työpaikka, joten en laita sitä nyt tähän.
Toivon valoisaa talvea!
jotka ette täällä halua sähköpostianne kertoa. On täällä niitä kerrottu, eikä niihin ole postia tullut, ei ketään kiinnosta. Vaikka joku jotain kontaktia haluaisikin, niin ei kuitenkaan saa aikaiseksi. Eikä tätä palstaa taida muut seurata; miksi seuraisi - tylsien luusereitten typerää valitusta.
minusta mielisairaalta. Mietin oletko asunut samalla paikkakunnalla suurimman osan elämää...silloin usein jos saa (vaikka kuinka aiheetta) "omituisen" leiman niin se pysyy ja pysyy ja ihmiset juoruaa. Kohdellaan niinkuin olis joku outo tapaus ja pahimmassa tapauksessa alkaa jopa itsekin uskos siihen. Itse olin 9 vuotta koulukiusattu, siitä on jo 20 vuotta mutten silti haluaisi asua synnyinpaikkakunnallani koska en haluaisi törmätä entisiin kiusaajiin...toki käsitän ja tiedän että he ovat aikuistuneet ja eri ihmisiä nyt, mutta jotenkin koen että se "stigma", leima joka minuun silloin lyötiin voisi vaikuttaa taustalla sittenkin. On helpompaa olla muualla missä on uusi elämä...tällä hetkellä tosin ankea sellainen kun ei tarpeeksi töitä, erosin jne.
En toki kuvittele että voisit muuttaa muualle ykskaks kun olet naimisissakin...tosi vaikea tilanne ja kun pitkät välimatkat lähteä harrastuksiinkaan. En tiedä...toivon sulle voimia ja hyviä kokemuksia tulevaisuuteen...että löytyis töitä tai jotain.
siis oli viestini, selvennyksenä.
Kiitos, vastauksesi jotenkin lämmitti vaikka konkreettisiä neuvoja en saanut. Olen muutaman kerran vaihtanut maisemia mutta aina menee samalla tavalla; ensin ihmiset ovat ystävällisiä (kohteliaita?) sitten pikkuhiljaa minut on jätetty ulkopuolelle.
Omasta mielestäni olen hauska, avulias mutta suorasanainen ja älykäs. En jaksa osallistua naisten hömppäjuttuihin (shoppailu, kynsien hoito ym), olen erillainen, joskus tuntuu että minussa on "autistisiä" piirteitä...
Olen miettinyt avioeroa. Mieheni on paljon poissa, on itsekeskeinen ja antaa aina omat jutut mennä meidän edelle. Olen yrittänyt ottaa selvää miten selviäisin taloudellisesti eron jälkeen mutta en ole löytänyt tietoa, suuria vaatimuksia ei ole. Sopiva työ, mahdollisuus järjestää elämä omalla tavalla ja yksi kaveri riittää.
Tuohon ammattikorkeakouluosioon piti vastata (kun se on itselleni tuttu aihe - jatko-opiskelu).
Sinun olisi hyvä muistaa, että pääsykoetestien tasoissa eri opintolinjoihin on todella suuria eroja. Siis jos esimerkiksi kuulet sanottavan, että kyllähän sinne ammattikorkeeseen pääsee ihan helposti, tms... Ja henkilö joka näin sanoo opiskelee tekniikan alaa - se pitää melko hyvin paikkansa. Tekniikan alalle pääsee yleensä ottaen helposti sisään ainakin ammattikorkeakouluihin (itsekin pääsin sisään kaksi kertaa heittämällä, vaikka en edes yrittänyt kovin vakavasti). Mutta jos itse yrität vaikkapa kulttuurialalle, niin sinun pitää muistaa, että sinne on huomattavasti vaikeampi päästä sisälle. Joten ei kannata tuntea siitä hirveästi pahaa oloa, jos et pääse sisälle haluamallesi linjalle (vaikka tiedän että ei se ihan noin vaan onnistu, että "nytpä en enää haluakaan tuntea oloani huonoksi sen takia...")
Mutta tuo että sen lapsuudenystäväsi kanssa on välit muuttuneet... Se on tuttua myös. Joskus vaan parhaimpienkin ystävien kanssa välit muuttuu aivan toisenlaisiksi, kuin mitä olettasi/toivoisi niiden olevan. Siihen en tiedä mitään apua, kun itsekin seaman ongelman kanssa olen paininut.
Ikävä kuulla et sinullakin on lapsuudenystävän/ystävien kanssa muuttuneet välit. En tiedä mikä sinulla on tilanne, mutta minun kohdalla tuntuu, että olen se ainut osapuoli, joka yrittää saada kaverisuhdettamme sellaiseksi kuin se hetki sitten oli. Olen jopa yrittänyt keskustella hänen kanssaan asiasta, kysynyt olenko tehnyt hänelle jotain, koska välimme ovat täysin muuttuneet, niinkuin hänen yhteydenpitonsa. Vastasi, että on huomannut kanssa sen asian, että "yritetään saada välimme takaisin, että voitas oikeesti sopii joku päivä ku nähdään"....emme nähneet. Hän valittaa kun opiskeluelämä (amk) on niin kiireistä ettei hän ehdi näkemään, siksi voi mennä viisikin päivää ennen kun hän ehtii näkemään. Kerran sanoin hänelle, että tuntuu ihan dorkalta sopia päiviä parhaan kaverin kanssa et koska nähdään, ku yhtähyvin vois soittaa toiselle et sopiiko jos nyt tulen sun luo? (minun mielestäni aina rohkenee jostakin esim. vartti kuulumisten vaihtamiselle) ja me asutaan toistemme naapureissa vielä!!! (välissä 50m). hän vastasi siihen, "mutku ei mulle välttämättä käy sillo ko yleens mun kaverit kyselee 2 päivän varotusajalla et mitä tapahtuu.
tuntuu kun pitäs jollekin parturille varata aikaa....
tuntuu, että hän aiheuttaa elämääni enemmän surua, kuin iloa ja kullanarvoista ystävyyttä. pahalta tuntuu, koska onhan hän mun paras kaveri....
Ja tuosta amk:sta, tiedän tuon, että eri aloille on vaikeampaa/helpompaa päästä... enkä tiedä onko tuurista, mutta TOTTAKAI olen sitten sattumoisin hakenut niille aloille mihin on eniten hakijoita.
...voisi miettiä aloja uudestaan....
Ensin tuosta - jos sinulla on joku ala, josta tiedät että tätä haluaisit opiskella/ tällaista työtä tehdä "kun kasvat isoksi", niin kannattaa se pitää ensisijaisena vaihtoehtona joka tapauksessa. Pitää vain ottaa selvää, mikä sen alan pääsykokeissa oisi sellaista mitä voisi treenata ja sitten vaan treenaa niitä asioita vuoden verran aivan hullun lailla, ja ehkä kakkossuunnitelmaksi hakee sitten johonkin muuhun alalle. Ja jos ei pääsekään nyt heti sinne alalle minne haluaa, voi sitä aina yrittää uudestaan joka vuosi, vaikka olisi jo koulussa jossain muulla alalla.
No mutta, joo tuo kuulostaa hyvin tutulta tuo että "kaverikin huomannut ettei välit ole hyvät ja sanonut että pitää yrittää, mutta sitten ei mitään muutosta kuitenkaan tapahdu". Näin se meni minullakin. Keskusteltiin jossain vaiheessa siitä ja kaverikin sanoi, että joo onhan ne välit menneet huonoiksi ja niin edelleen. Mutta sen jälkeen kun ne tarpeeksi huonoiksi menee, on niitä enää hyvin vaikea korjata.
Sinulla on kaksi kaveria ja poikaystäväkin, eli varsin yksin olet :D. Oletko liian vaativa?
Paha olo kuuluu normaaliin nuoren elämään, kun haetaan omaa paikkaa työuralla. Läheisiäsi varten tuskin opiskelet, joten ei kannatta heidan vuokseen turhaan stressata.
Tilanne näyttää sen verran pahalta, että olisi syytä kääntyä ammattiauttajien puoleen ja pyytää heiltä apua. Lienee syytä varata aika lääkäriin ja kertoa yksinäisyydestä ja pahasta olosta. Hän lohduttaa sanomalla, että nuorihan sinä olet. Lisäksi hän antaa ehkä reseptin citalopram-nimiseen masennuslääkkeeseen (tarvittaessa myös rauhoittavaa). Jos se sopii sinulle, tulee sinusta kuukauden päästä hyvin onnellinen. Et turhaan murehdi pikkuasioita ja voit keskittyä olennaiseen. Onnellisena ei ole myöskään tarvetta kirjoitella Yksinäisyys-palstalle verkossa, koska on oikeassa elämässä niin hyvin kiinni. Onnellisuuspillerit ovat ihmeellisiä. Terapiaan sinulla tuskin lienee tarvetta/mahdollisuutta kun olet onnistunut saamaan ystäviä ja seurustelukumppaninkin.
Missä on sun tiara? Pistä se päähän!
Oikeesti elä kunnolla prinsessana jos haluat olla prinsessa. Mikset haluaisi?
Ensimmäiseksi: Lemppaa stupido poikakaveri
Toiseksi: Aloita vaikka joku uusi liikuntaharrastus ja mieltä kehittävä sosiaalinen harrastus, vaikka maalaminen tai joku lautapelikerho ja hanki sieltä uusia tuttavuuksia
Kolmanneksi: Älä valita typeriä, tyhmästä päästä kärsii mieli ja ruumis. Siis sä kelpaat vaikka väärinpäin ja Improbatuurit plakkarissa, ainahan sä pääset johonkin kirkon vapaaehtosityöhön jos ei muuta. Oo rento!
Älä huoli vaan ole onnellinen!
Neljänneksi: Tee kurinalainen itseäsi kohtaan lempeä (koskien opiskelua) suunnitelma ja toteuta se.
Älä lulluta itseäsi liikaa, mutta ole itselles lempeä. Ole jämäkkä myös:)
Neekerinsuukkoja sulle:) Sä jos kuka pärjäät. Vähän sisua lisää naamaan.
hahaha, kiitos "somali69" sait mut samaan aikaan nauramaan ja tuntemaan oloni paremmaksi.
...ja pakko myöntää, olet suurimmassa osassa aivan oikeassa.
joten nyt sitä tiaraa päähän ja kohti uusia tuulia!!
AAAAAAAAAAIVAN MAHTAVAA JOULUA JA ELÄMÄÄÄ SINULLE :)) ja kiitos tästä hymystä!
Valitettavasti.
Olen turhan yksin. Näin yksin en haluaisi olla. Muutama kaveri sentään on vielä jäljellä.
Seurustelukuviot ei onnistu. En kykene luomaan itselleni parisuhdetta, vaikka haluaisin luoda sen itselleni. En osaa ns. luoda ihmissuhteita enkä saa naista kiinnostumaan minusta.
Hei! Itse olen 21 vuotias naisen alku ja tunnen myös oloni yksinäiseksi. Mutta näitä asioita olisi mukavampi jakaa kahden kesken, joten kuinka se sähköposti osotteiden vaihtaminen onnistuu? Itse olen vasta äskettäin rekisteröitynyt käyttäjäksi, enkä ole vielä perillä näistä toiminnoista.. :P
voithan laittaa viestin liitteeks oman sähköpostiosoitteesi, mutta siinä on riskinsä, voit sit saada häirikköpostia kaikenmaailman pervoilta joita tähänkin maahan mahtuu. tai jos olet kirjautunut galleriaan, niin sieltä löytyy kans ohjeita miten saat sähköpostin ittelles ilmatteeks.
hei aman_da, tein näitä varten sähköpostiosoitteen, laita sinne mailia ni jutellaan :)
[email protected]
Voi näitä väärinymmärrettyjä, kauniita, fiksuja nuoria naisia! Kun he eivät millään halua nähdä syytä yksinäisyyteensä. Se on tietenkin huono parisuhde! Kuten Minttukin tuossa kertoilee:
http://areena.yle.fi/audio/536382
Mutta ei, ei voi päästää irti, koska sittenhän sitä luulisi jäävän aivan yksin! Totuus on se, että huonossa parisuhteessa riippuminen vasta estääkin teitä kehittymästä. Huono parisuhde rajoittaa teitä unelmien toteuttamisessa. Mutta tärkeintäkö on se, että on edes joku?
Moi! Olen 23-vuotias nuori mies ja minulla on hyvin paljon samankaltaisia tuntemuksia kuin sinulla. Toisin kuin sinulla koulu on minulla aina sujunut erinomaisesti, vähän turhankin hyvin, mutta kaverisuhteet ovat aina olleet minulle erittäin vaikeita. 15-vuotiaana jouduin muuttamaan olosuhteiden pakottamana eri paikkakunnalle käymään lukiota, eikä minulle tuolloin jäänyt yhtään lapsuudenkaveria. Toki löysin uusia kavereita koulusta, mutta kuitenkin koulun ulkopuolella olin yksinäinen ja kulutin aikaani lähinnä läksyjen parissa. Ylioppilaaksi kirjoitin erinomaisilla arvosanoilla ja hain yliopistoon opiskelemaan vaativaa alaa. Ja taas kerran kaveripiiri vaihtui... Yhä opiskelen samaa alaa yliopistolla ja valmistun n. vuoden päästä hyvin arvosanoin. Koulumenestyksen puolesta minua voidaan luulla hyvin menestyväksi, mutta sisimpäni on toista mieltä. Olen hiljainen ja rauhallinen luonteeltani, ja minusta tuntuu, että olen yksin, vaikka ihmisiä on ympärilläni. Lisäksi kärsin jonkinasteisesta sosiaalisten tilanteiden kammosta: sydän tykyttää, ajatukset eivät pysy kasassa ja kahvikuppi tärisee kädessäni...
Kaverisuhteet ovat alkaneet mietityttää yhä enemmän iän karttuessa ja toivoisin vain, että löytäisin ystäviä, joille voisin puhua omista asioistani ja joihin voin luottaa. Pelkät koulukaverit eivät enää minulle riitä. Tyttökaveriakaan en ole vielä tälle iälle löytänyt ja alkaa tuntua, että parisuhteen aloittaminen on vuosi vuodelta yhä vaikeampaa, sillä asunhan minä jo 7. vuotta yksin nuoresta iästäni huolimatta.
Jos vain haluat, niin voisimme vaihtaa meseosoitteet. Sinun osoitteesi onkin ilmeisesti myöhemmissä viesteissä, mutta haluan ensin sinulta hyväksynnän. Vertaistuki ja ajatusten vaihtaminen varmasti helpottaisi molempien tunnetiloja.
Jaksamista ja hauskaa joulunodotusta :)
kirjoittele mulle tohon osoitteeseen jonka julkaisin vähän ylempänä :)
Hei "yksinjäänyt" :)
Mistä päin Suomea kirjoitat? Oletko löytänyt juttukavereita ja seuraa vai vieläkö on tilauksessa?
T. 23 v nuori neito jolla hyvinkin samanlaisia tuntoja kuin sinulla
Kirjottele mulle mailiin [email protected] :)