Olen 32-vuotias, ollut kaksi vuotta kihloissa ja valintani tehnyt. Silti mielessä on alkanut kummitella eräs vanha, ikivanha juttu... Mies, sielunkumppanini, jota en koskaan saanut itselleni, vaikka tunne oli aikanaan molemminpuolinen. Ajatukseni karkaavat tähän mieheen lakkaamatta, sillä näin hänet vähän aikaa sitten (vuosiin en ollut nähnyt) ja selvisi, että hän asuukin melkein naapurissa poikamiehenä.
Kun ajattelen järjellä, tiedän, että tämä on typerää haihattelua. En mitenkään voisi luopua omasta miehestäni, jonka kanssa olemme jo täyttä häkää suunnittelemassa perhettä. Hän on täydellinen. Onko kukaan ollut samassa tilanteessa, ja mitä teitte?
Kun ajattelen järjellä, tiedän, että tämä on typerää haihattelua. En mitenkään voisi luopua omasta miehestäni, jonka kanssa olemme jo täyttä häkää suunnittelemassa perhettä. Hän on täydellinen. Onko kukaan ollut samassa tilanteessa, ja mitä teitte?
Vastaukset 7
Vanhimmat
onko sinun nykyinen miehesi todella sitä mitä haluat? mene sinne mihin sydän vie,kerranhan tässä eletään..järki ja tunteet tosiaan eivät kohtaa aina.
tai se toinen mies jota haikailet voi olla sulle vain sellai väline, pako arkeen, toivo, millä ei ole mitään tekemistä loppupeleissä sen kanssa tulisko siitä mitään.
Samassa venheessä ollaan, niinsanotusti. Olen kolmekymppinen, perheellinen naiseläjä. Ihan mukavaa on elo puolison rinnalla vaikka lujasti yhteen otetaankin välillä. Ollaan hyviä kavereita, ja sehän se pitkän parisuhteen parhaimpia ennusmerkkejä onkin. Rakkaus ja intohimo eivät lopulta kanna vuosia eteenpäin kun elämän melskeet todella tulevat vastaan.
Niinpä niin, täydellistä elämää... En vain ole vielä päässyt täysin irti miehestä jota todella rakastan, -tin ja jonka kohdalla toivoin aika paljonkin. Luulin olevani kaiken kanssa jo ihan selvillä vesillä. Tiesin ja tiedän, ettei siitä suhteesta tulisi mitään. Tapasin nykyiseni ja olen ollut ajoittain jopa onnellinen. Uskomatonta nykymaailmassa.
Kyse siinä sielunkumppanissa on vähän kahdesta asiasta. Toisaalta, kaipaan eniten ystävyyttä joka oli olemassa ennenkuin sen itse ryssin tykkääntymällä väärällä tavalla ja ottamalla koko asian keskusteluun. Toisaalta, siinä on kyse intohimosta, tosin varmaan yksipuoleisesta.
Tässä sitä ollaan, mulla mies ja lapset ja sillä kaverilla tiettävästi vaimo. Ollaan eletty elämää eteenpäin. Eikä nähdä kuin vahingossa. Se mikä tuntuu ikävimmältä on että se vieläkin vaan tekee kipeää nähdä ihmistä, jonka kohdalla odotukset ja toiveet oli suuret, ja tulin hylätyksi. Vaikka ei nähtäisikään, mielessäni tämä ihminen elää silti aktiivisena. JOtain on siis selvittämättä, siitä kai se kertoo.
En osaa neuvoa miten unohtaa tai miten mennä eteenpäin. Menen itse eteenpäin ja taaksepäin, sallin itselleni muistelutuokiot ja oikeuden tuntea kipua, kaipuuta, mitä nyt milloinkin nousee niistä muistikuvista mitä on. En kiellä tunteitani, koska ne ovat minun ja minulla on niihin tekijänoikeus. Se että voi pohtia ja kuvitella, muistella ja kaivata, ei tarkoita että olisi pakkaamassa kassinsa ja muuttamassa toisen luo.
Elämä oman miehen kanssa on tasaisen leppoisaa, tunteet tasaantuneet, mutta kuitenkin on niin äärettömän mukavaa yhdessä, täyteläistä. Kaikki niin mainiosti, ennen kuin sitten käveli tämä eräs vastaan.
Mekin oltiin silloin hyviä kavereita. Tunteet muuhunkin oli molemminpuoliset, mutta pelasimme vain jotain ihmeellistä peliä, humalassa pari kertaa säädettiin. Tiedän, ettei meistä voisi tulla kestävää paria.. Liian särmikkäät luonteet molemmilla. En usko, että voisin ikinä olla oma itseni hänen seurassaan - silloinhan katoaisi se "peli", joka meitä ainakin silloin veti toisiamme kohti. Havainnollistetaan vaikka näin, että en esim. voisi kuvitella istuvani risoissa kalsareissa sohvalla hänen seurassaan :-D.
Eli hänessä on vain jotain jännitystä, mitä haen. Kunpa en olisi koskaan häneen enää törmännyt.
Tästä mulle tuli mieleen ajatus että voiko kukaan kuvitella istuvansa risoissa kalsareissa kenenkään vähän tutun tai tuntemattoman kanssa jota kunnioittaa? Vaikka Sauli Niinistön? Eiks oo yleistä ettei voi mutta kaikkien tosi tuttujen kanssa voi. Sitten kun ne on tuttuja.
Onhan se näin. Mutta ihmiset on erilaisia. Omalle miehelle kehtaan lässyttää hempeitä ja sanoa aivan typeriä juttuja muutenkin, siis paljastaa ihan kaiken, koska hän on kiltti ja joustava ja "vastaanottavainen". Tuo toinen mies taas on luonteeltaan vähän kova. Ehkä se pehmenisi mulle hiukan, jos tosiaan suhde olisi, mutta en silti usko, että ikinä voisin olla hänen kanssaan ihan varaukseton. Mulla oli hänen kanssaan aina joku "vire" tai "esitys" päällä, ei voinut ikinä vaan rauhassa olla. Oman miehen kanssa oli alusta asti tunne, että ollaan tunnettu aina. Kaikki oli heti vain niin helppoa. Tosi vaikee selittää... :)
Kumpa olisi joku keino millä voisi unohtaa... Olen onnettomasti rakastunut mieheen jota en voi saada. Hän hakeutuu kyllä seuraani kun näemme, mutta muuten hän ei pidä yhteyttä... Jostain kumman syystä tuo mies vetää minua puoleensa, enkä voi vastustaa häntä vaikka haluaisin. Kysymys ei kuitenkaan ole mistään seksisuhteesta. Joka ilta päätän unohtaa tuon miehen ja poistaa hänet ajatuksistani, mutta en kertakaikkiaan pysty siihen!!! Tilanne on kamala eikä minulle ole koskaan ennen käynyt näin :( Sydän sanoo toista ja järki toista, kumpaa kuuntelen? Haluaisin huutaa koko maailmalle että rakastan häntä mutta en pysty sanomaan sitä hänellekään. Pelkään, että en näe häntä enää koskaan jos sanon sen ääneen. Miten saisin selville hänen tunteensa minua kohtaan kun en voi niitä suoraan kysyä?