Keräsin vihdoin rohkeutta kirjoittaa oireilustani. Olen kyllästynyt siihen, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mikä minua vaivaa. Olen nyt 18-vuotias, mutta olen kärsinyt jonkinasteisista tunne-elämän ongelmista jo melko kauan. Nyt ongelmani ovat kuitenkin kärjistyneet, enkä tiedä enää, voinko uskotella itselleni eläväni vain normaaleja aikuistumisen tunnekuohuja läpi.
Minulla on hankaluuksia kokea minkäänlaista jatkuvuutta minuuteni suhteen; tuntuu, että olen uusi ihminen viikon välein, ja sosiaaliset piirit ahdistavasti pakottavat minut pysymään muotissa. Kun muistelen puolenkin vuoden takaisia tapahtumia, tuntuu, kuin ajattelisin jotakuta muuta. Nyt omat ajatukseni ovat alkaneet tuntua vierailta: tuntuu, että ahdistavia ja häiritseviä ajatuksia vain tulvii päähäni, enkä kykene estämään sitä. Haluan enemmän kuin mitään muuta olla rauhassa, mutta ajatukseni piinaavat jatkuvasti. Noin neljä viikkoa sitten mieleeni hiipi häiritsevä tuntemus siitä, että joku tuijottaa minua kotonani. Tuntemus paheni päivä päivältä, ja lopulta en pystynyt enää nukkumaan, vaan valvoin itkien peittoni alla yrittäen päästä eroon ajatuksesta, että minua tuijotetaan. Nukkuessani näin jatkuvasti painajaisia.
En päästänyt kissaani huoneeseeni, koska pelkäsin sen tuovan mukanaan sisälle jotain. En uskaltanut sytyttää öisin valoja huoneeseeni, koska pelkäsin sen houkuttelevan ulkoa pimeästä lisää olentoja tuijottamaan minua sälekaihtimien lävitse. En myöskään uskaltanut soittaa ystävilleni, koska yhtälailla uskoin ääneni houkuttelevan tuijottelijoita. En pelännyt mitään konkreettista olentoa, ihmistä tai edes silmäparia, oli vain tuntemus tuijotuksesta. Lopulta aina kotiin tullessani laitoin ensi töikseni sälekaihtimet kiinni, jotten vahingossakaan joutuisi katsomaan ulos pimeään illemmalla. En uskaltanut käydä suihkussa, koska suihkutilassani oli avoin ilmastointikanava, jota pelkäsin. Aloin pelätä ikkunoita, enkä uskaltanut katsoa niihin enää päivisinkään kaupungilla. Nukuin todella huonosti, ja heräilin keskellä yötä varmana siitä, että huoneessani on joku tuijottamassa minua. Olin jo aikaisemmin hankkinut univaikeuksien ja ahdistuksen vuoksi suuret määrät (ilman reseptiä saatavia) lihasreleksantteja ja rauhoittavia apteekista, ja söin niitä järjettömiä määriä saadakseni ajatusvirran tyrehtymään.
Noin viikko sitten tämä tuntemus tuijottamisesta laantui hieman. Muutamia päiviä sitten teippasin ilmastointiteipillä huoneeni ilmastointikanavan umpeen, ja teippasin ikkunani alareunaan paperiarkkeja, jottei sälekaihtimien lomasta voisi kurkistaa huoneeseeni. Olen viettänyt kotonaoloaikani kevyissä rauhoittavissa, ja nyt olen taas pystynyt nukkumaan. Oloni on hieman parempi nyt, mutta pelkään yhä ikkunoita, ja haluaisin teipata koko ikkunani umpeen papereilla. Pahimman tuijotusvaiheen aikana en muista tunteneeni kuin ahdistusta, mutta pikkuhiljaa mukaan hiipi masennus ja ajoittain maanisuus. Mielialani on aina aaltoillut paljon, mutta nyt saatan olla todella riehakkaan iloinen pari tuntia aamulla, ja itkeä kotona muutaman tunnin päästä kamalaa oloani. Iloisena kiistän aina ikinä tunteneeni minkäänlaista ahdistusta, mutta ainahan se masennuksen mukana palaa. Toisinaan ahdistus tuntuu niin lamauttavalta, etten pysty liikkumaan. Tuntuu, kuin koko minuuteni vain katoaisi tyhjyyteen.
Olen nyt oireillut näin hieman yli kuukauden, ja olen usein jäänyt vain sänkyyn makaamaan aamuisin, tekemättä päivälläkään oikeastaan mitään muuta. Nyt olen päättänyt myös jättää joitakin kursseja kesken, koska en pysty tekemään mitään. Kotona ahdistavia ja häiriintyneitä ajatuksia vain tulvii päähäni, ja kaikki energiani menee niihin. Yksinäni riehuin toisinaan olohuoneessa hakaten ja raivoten sohvalle purkaakseni ahdistustani.
Minulla on paljon läheisiä ystäviä, mutta en luota heihin yhtään. Eräänä päivänä kerroin hieman kierrellen heille siitä, etten pysty enää nukkumaan, koska jokin tuntuu tuijottavan minua, mutta kaduin sitä heti. Uskon heidän olevan minulle vihaisia, koska keksin oireita saadakseni huomiota. Uskon monien heistä itse asiassa inhoavan minua, enkä halua enää viettää heidän kanssaan aikaa, koska uskon heidän keskenään keskustelevan minusta ja tuntuu, kuin he sitten tarkkailisivat kaikkea mitä teen. Saatan olla ajoittain todella tunnekylmä, ja yhtäkkiä vain purskahtaa itkuun. Tuollaista käytöstä minulla on tosin ollut teini-iästä asti.
Tiedän, etteivät kaikki oireeni ole normaaleja, mutta hoen itselleni, että olen vain vähän stressaantunut ylioppilaskirjoituksien jälkeen ja tämä menee ohi. Pelkään kuitenkin alkavani taas valvoa öitä, mutta toisaalta se saattaisi olla parempi vaihtoehto kuin tämä koko toimintakyvyn vievä mielialan aaltoilu. En halua puhua ammattilaiselle: uskon, että he voisivat pakottaa minut johonkin tai pakottaa syömään lääkkeitä, jotka tuhoavat koko psyykeeni.
Kaipaan vastauksia. Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä?
Minulla on hankaluuksia kokea minkäänlaista jatkuvuutta minuuteni suhteen; tuntuu, että olen uusi ihminen viikon välein, ja sosiaaliset piirit ahdistavasti pakottavat minut pysymään muotissa. Kun muistelen puolenkin vuoden takaisia tapahtumia, tuntuu, kuin ajattelisin jotakuta muuta. Nyt omat ajatukseni ovat alkaneet tuntua vierailta: tuntuu, että ahdistavia ja häiritseviä ajatuksia vain tulvii päähäni, enkä kykene estämään sitä. Haluan enemmän kuin mitään muuta olla rauhassa, mutta ajatukseni piinaavat jatkuvasti. Noin neljä viikkoa sitten mieleeni hiipi häiritsevä tuntemus siitä, että joku tuijottaa minua kotonani. Tuntemus paheni päivä päivältä, ja lopulta en pystynyt enää nukkumaan, vaan valvoin itkien peittoni alla yrittäen päästä eroon ajatuksesta, että minua tuijotetaan. Nukkuessani näin jatkuvasti painajaisia.
En päästänyt kissaani huoneeseeni, koska pelkäsin sen tuovan mukanaan sisälle jotain. En uskaltanut sytyttää öisin valoja huoneeseeni, koska pelkäsin sen houkuttelevan ulkoa pimeästä lisää olentoja tuijottamaan minua sälekaihtimien lävitse. En myöskään uskaltanut soittaa ystävilleni, koska yhtälailla uskoin ääneni houkuttelevan tuijottelijoita. En pelännyt mitään konkreettista olentoa, ihmistä tai edes silmäparia, oli vain tuntemus tuijotuksesta. Lopulta aina kotiin tullessani laitoin ensi töikseni sälekaihtimet kiinni, jotten vahingossakaan joutuisi katsomaan ulos pimeään illemmalla. En uskaltanut käydä suihkussa, koska suihkutilassani oli avoin ilmastointikanava, jota pelkäsin. Aloin pelätä ikkunoita, enkä uskaltanut katsoa niihin enää päivisinkään kaupungilla. Nukuin todella huonosti, ja heräilin keskellä yötä varmana siitä, että huoneessani on joku tuijottamassa minua. Olin jo aikaisemmin hankkinut univaikeuksien ja ahdistuksen vuoksi suuret määrät (ilman reseptiä saatavia) lihasreleksantteja ja rauhoittavia apteekista, ja söin niitä järjettömiä määriä saadakseni ajatusvirran tyrehtymään.
Noin viikko sitten tämä tuntemus tuijottamisesta laantui hieman. Muutamia päiviä sitten teippasin ilmastointiteipillä huoneeni ilmastointikanavan umpeen, ja teippasin ikkunani alareunaan paperiarkkeja, jottei sälekaihtimien lomasta voisi kurkistaa huoneeseeni. Olen viettänyt kotonaoloaikani kevyissä rauhoittavissa, ja nyt olen taas pystynyt nukkumaan. Oloni on hieman parempi nyt, mutta pelkään yhä ikkunoita, ja haluaisin teipata koko ikkunani umpeen papereilla. Pahimman tuijotusvaiheen aikana en muista tunteneeni kuin ahdistusta, mutta pikkuhiljaa mukaan hiipi masennus ja ajoittain maanisuus. Mielialani on aina aaltoillut paljon, mutta nyt saatan olla todella riehakkaan iloinen pari tuntia aamulla, ja itkeä kotona muutaman tunnin päästä kamalaa oloani. Iloisena kiistän aina ikinä tunteneeni minkäänlaista ahdistusta, mutta ainahan se masennuksen mukana palaa. Toisinaan ahdistus tuntuu niin lamauttavalta, etten pysty liikkumaan. Tuntuu, kuin koko minuuteni vain katoaisi tyhjyyteen.
Olen nyt oireillut näin hieman yli kuukauden, ja olen usein jäänyt vain sänkyyn makaamaan aamuisin, tekemättä päivälläkään oikeastaan mitään muuta. Nyt olen päättänyt myös jättää joitakin kursseja kesken, koska en pysty tekemään mitään. Kotona ahdistavia ja häiriintyneitä ajatuksia vain tulvii päähäni, ja kaikki energiani menee niihin. Yksinäni riehuin toisinaan olohuoneessa hakaten ja raivoten sohvalle purkaakseni ahdistustani.
Minulla on paljon läheisiä ystäviä, mutta en luota heihin yhtään. Eräänä päivänä kerroin hieman kierrellen heille siitä, etten pysty enää nukkumaan, koska jokin tuntuu tuijottavan minua, mutta kaduin sitä heti. Uskon heidän olevan minulle vihaisia, koska keksin oireita saadakseni huomiota. Uskon monien heistä itse asiassa inhoavan minua, enkä halua enää viettää heidän kanssaan aikaa, koska uskon heidän keskenään keskustelevan minusta ja tuntuu, kuin he sitten tarkkailisivat kaikkea mitä teen. Saatan olla ajoittain todella tunnekylmä, ja yhtäkkiä vain purskahtaa itkuun. Tuollaista käytöstä minulla on tosin ollut teini-iästä asti.
Tiedän, etteivät kaikki oireeni ole normaaleja, mutta hoen itselleni, että olen vain vähän stressaantunut ylioppilaskirjoituksien jälkeen ja tämä menee ohi. Pelkään kuitenkin alkavani taas valvoa öitä, mutta toisaalta se saattaisi olla parempi vaihtoehto kuin tämä koko toimintakyvyn vievä mielialan aaltoilu. En halua puhua ammattilaiselle: uskon, että he voisivat pakottaa minut johonkin tai pakottaa syömään lääkkeitä, jotka tuhoavat koko psyykeeni.
Kaipaan vastauksia. Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
lääkäriin!
olet äärimmäisen ahdistunut ja etsit sisäiselle pahalle olollesi nyt ulkoisia syitä. Hakeudu lääkäriin heti, niin saat apua. Ei ole maailmanloppu, mutta yksin et nyt selviä. Se pahenee vaan jollet mene. Ja tulosta toi kirjoituksesi mukaan.
Varmasti osittain nämä kertomasi oireet liittyvät stressiin/väsymykseen jne...En tiedä, millainen vointisi nyt on, kun kommenttisi kirjoitit muutama päivä takaperin. Olotilasi ei takuulla kohene tuosta vain, ilman apua, joten kannattaa tilata aika lääkärille pyytää aika psykiatrille/keskusteluterapiaan. Jotain lääkitystä kyllä tarvitsisit, mutta eihän niitä väkisin suuhun laiteta, ellei itse halua ottaa? Sinuna pyytäisin jotain rauhoittavaa, lääkärin määräämää, eikä mitään "omaa lääkitystä". Jos et tee mitään asioiden eteen, vointisi voi mennä huonompaan suuntaan, siksi kannattaa hakea apua ajoissa. Olivat syyt noihin ahdistuksiin yms. mitkä tahansa, lääkäri kyllä ohjaa jatkotoimenpiteisiin ( esim. aika keskusteluterapiaan) He ovat sitä varten, auttavat ihmisiä heidän ongelmissaan.