Olen ollut enemmän ja vähemmän masentunut vuoden ajan. Aluksi sairastuin raskauden jälkeiseen masennukseen 3 vuotta sitten. Sain lääkityksen, jota en kuitenkaan ottanut. Elämäntilanteiden muututtua masennuskin alkoi pikkuhiljaa hiipua.
Sitten alkoivat raha-asiat vaikeutua. Mieheni epärehellisyyden takia menetin luottotietoni, jotka ovat olleet minulle aina tietty status-symboli. Tämä asia aloitti kaiken alamäen. Kaikki raha-asioiden ajatteleminen, "leimautuminen", alkoi tulla yöuniin, ja tietysti jokapäiväiseen elämään. Annoin anteeksi miehelleni, en koskaan täysin.
Kun jätin työpaikkani ja aloin olla paljon kotona, seinät kaatuivat päälle. Makasin sängyssä, kotityöt jäi tekemättä, mikään ei jaksanut kiinnostaa. Tavattuani mieheni menetin pikkuhiljaa ystäviäni, eikä ollut ketään kenelle puhua. Tilanne meni niin pahaksi, että laihduin paljon, sairastelin, en pystynyt syömään. Mieheni ei missään vaiheessa tukenut minua. Hänen mielestään olin vain laiska, väsynyt ja ulkoilu olisi piristänyt kaiken ennalleen. Miehen kanssa ei voi puhua, koska hän vitsailee asioista, kannustavat sanat ovat "kyllä se siitä", "kävisit hieman ulkona" jne.
Tähän mennessä olen menettänyt luottotietoni, ystäväni, terveyteni henkisesti ja fyysisesti, kaiken elämäniloni, jota oli joskus vielä jäljellä, motivaationi, elämäni. Olen lihonnut monta kiloa parissa kuukaudessa, eikä asiaa auta se, että mieheni harrastaa kuvagallerioissa toisten naisten kehumista ja ylellistä flirttailua. Minä en saa koskaan kehuja mistään.
Myönnän olevani erilainen kuin ennen, olen myös laiska ja saamaton, mutta en voi tälle mitään. Käyn psykologilla kerran kuussa, ja yritän opiskella, mutta kaipaan ihmisiä rinnalleni. Miehellä ei ole ystäviä, eikä hän tunnu niitä kaipaavan. Minä taas olen ennen ollut sosiaalinen, menevä ja ailahtelevainen ihminen, joka on nyt tukahdutettu. Kaikki johtuu masennuksesta, johon lääke olisi se, että mieheni uskoisi minua, yrittäisi auttaa, ja puhuisi kanssani vaikeistakin asioista vitsailematta, ja antaisi minun olla sellainen kuin olen.
Hänen isänsä oli aikoinaan masentunut avioeron takia, teki katoamistemppuja jne, mutta silloin mieheni pysyi isänsä rinnalla, tuki häntä ja kuunteli. Mieheni paiskii töitä ja lujaa rahahuoliemme takia, mutta raha ei paranna meidän välistä suhdettamme, joka tuskin on enää koskaan korjattavissa täysin, koska päivä päivältä olen alkanut vihata miestäni, enkä voi turvautua häneen. Jos minun pitäisi listata ihmisiä, joilta saan tukea ja turvaa, oma aviomieheni ei olisi tässä listassa.
Toiset päivät ovat parempia kuin toiset, osaan kyllä hymyillä ja nauttia välillä elämästä. Mutta suurin osa ajasta menee murehtiessa. Ajattelen jonkin verran itsemurhaa, mutta tuskin koskaan pystyisin itselleni mitään tekemään. Ainoa toiveeni olisi saada parisuhde, jossa mieheni ottaisi masennuksen tosissaan, ja yrittäisi auttaa. Onko muita, joilla puolisosta ei ole minkäänlaista apua?
Sitten alkoivat raha-asiat vaikeutua. Mieheni epärehellisyyden takia menetin luottotietoni, jotka ovat olleet minulle aina tietty status-symboli. Tämä asia aloitti kaiken alamäen. Kaikki raha-asioiden ajatteleminen, "leimautuminen", alkoi tulla yöuniin, ja tietysti jokapäiväiseen elämään. Annoin anteeksi miehelleni, en koskaan täysin.
Kun jätin työpaikkani ja aloin olla paljon kotona, seinät kaatuivat päälle. Makasin sängyssä, kotityöt jäi tekemättä, mikään ei jaksanut kiinnostaa. Tavattuani mieheni menetin pikkuhiljaa ystäviäni, eikä ollut ketään kenelle puhua. Tilanne meni niin pahaksi, että laihduin paljon, sairastelin, en pystynyt syömään. Mieheni ei missään vaiheessa tukenut minua. Hänen mielestään olin vain laiska, väsynyt ja ulkoilu olisi piristänyt kaiken ennalleen. Miehen kanssa ei voi puhua, koska hän vitsailee asioista, kannustavat sanat ovat "kyllä se siitä", "kävisit hieman ulkona" jne.
Tähän mennessä olen menettänyt luottotietoni, ystäväni, terveyteni henkisesti ja fyysisesti, kaiken elämäniloni, jota oli joskus vielä jäljellä, motivaationi, elämäni. Olen lihonnut monta kiloa parissa kuukaudessa, eikä asiaa auta se, että mieheni harrastaa kuvagallerioissa toisten naisten kehumista ja ylellistä flirttailua. Minä en saa koskaan kehuja mistään.
Myönnän olevani erilainen kuin ennen, olen myös laiska ja saamaton, mutta en voi tälle mitään. Käyn psykologilla kerran kuussa, ja yritän opiskella, mutta kaipaan ihmisiä rinnalleni. Miehellä ei ole ystäviä, eikä hän tunnu niitä kaipaavan. Minä taas olen ennen ollut sosiaalinen, menevä ja ailahtelevainen ihminen, joka on nyt tukahdutettu. Kaikki johtuu masennuksesta, johon lääke olisi se, että mieheni uskoisi minua, yrittäisi auttaa, ja puhuisi kanssani vaikeistakin asioista vitsailematta, ja antaisi minun olla sellainen kuin olen.
Hänen isänsä oli aikoinaan masentunut avioeron takia, teki katoamistemppuja jne, mutta silloin mieheni pysyi isänsä rinnalla, tuki häntä ja kuunteli. Mieheni paiskii töitä ja lujaa rahahuoliemme takia, mutta raha ei paranna meidän välistä suhdettamme, joka tuskin on enää koskaan korjattavissa täysin, koska päivä päivältä olen alkanut vihata miestäni, enkä voi turvautua häneen. Jos minun pitäisi listata ihmisiä, joilta saan tukea ja turvaa, oma aviomieheni ei olisi tässä listassa.
Toiset päivät ovat parempia kuin toiset, osaan kyllä hymyillä ja nauttia välillä elämästä. Mutta suurin osa ajasta menee murehtiessa. Ajattelen jonkin verran itsemurhaa, mutta tuskin koskaan pystyisin itselleni mitään tekemään. Ainoa toiveeni olisi saada parisuhde, jossa mieheni ottaisi masennuksen tosissaan, ja yrittäisi auttaa. Onko muita, joilla puolisosta ei ole minkäänlaista apua?
Vastaukset 10
Vanhimmat
on. jätä se.
Mikäli hakeudut hakemaan apua ja kerro nätisti lääkärille kuitenkin miestäsi loukkaamatta ettet saa mieheltä tukea. Lääkärin sana saattaapi saada miehen ajattelemaan asiaa ja ymmärtämään.
Näin tekisin jos tarve olisi.
Jotenkin haiskahti narsistimies-kiltti vaimo-tarinalta tämäkin. Ensin otat henkistä etäisyyttä äijääsi ja tod.näk. myöhemmin fyysistäkin. Älä jää roikkumaan hänessä esim. taloudellisiin syihin vedoten tai "lasten parhaaksi".
Jos tuntuu, että haluat jatkaa miehesi rinnalla (itse häipyisin asemassasi), niin mieti ihan ite ja laadi paperille jonkinlainen minimioikeuksiesi lista, joista ainakin on pidettävä kiinni. Esim. saan tavata ystäviäni, harrastuksiin saa lähteä, mies hoitaa parina iltana viikossa (v'ähintään) lasta/lapsia.
Jos tosiaan et ole töissä vaan kotona koko ajan, miehesi on hyvin helppo henkisesti kyykyttää sinua vaikka miten. Hakeudu vaikka johonkin kurssille joka sinua kiinnostaisi. Älä suostu leimautumaan sairaaksi, vialliseksi, ethän sellainen ole ollutkaan ennen kuin miehesi on "kehittänyt" sinua ja suhdettanne haluamaansa suuntaan.
Lopuksi tärkein: lopeta se maaginen ajattelu, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen, kun mieheni uskoisi minua, muuttuisi ym. jne. Toisen varassa eläminen on vaarallista läheisriippuvuutta ihmiseen, johon kuvailusi perusteella ei kannata tuhlata enää sekuntiakaan omaa aikaansa ja energiaansa. Muuta itse elämäsi niin se muuttuu, voin taata! Lue henkistä kasvua tukevaa kirjallisuutta, aloita vaikka Tommy Hellstenistä tai narsismia käsittelevistä teksteistä. Kyllä se siitä, valo alkaa pilkottaa tunnelin päästä.
Venlalla olikin tuossa hyvä neuvo. Mutta. Tekstistäsi pistää silmään sellainen asia, että sun mielestä kaikki on muiden (miehesi) syytä. Ratsastat tuolla luottotietojesi menetyksellä ja käytät sitä minun mielestä nyt siihen, että sun mielestä sun elämä on pilattu ja sun ei tarvitse tehdä siksi mitään. Se ei ole vienyt eikä pilannut ystävyyssuhteitasi, ei estä sinua olemasta aktiivinen. Luottotiedot palautuvat aikanaan eikä niiden puutteeseen maailma kaadu, joskus se voi haitata elämää, mutta kokemuksesta voin sanoa, että jos oikeasti olet ihminen joka hoitaa asiansa, niin pystyt järjestämään asiasi oli luottotietoja tai ei.
Mun mielestä sun pitäisi miettiä ihan oikeasti suhdettasi elämään. Masennuksesta ei kukaan nouse nostamalla, eikä heittäytymällä paapottavaksi. Monet masentuneet juuttuvat siihen, että muiden tulisi hoitaa häntä, mutta itse eivät halua nousta tappelemaan masennustaan vastaan. Pitäisi saada olla kuin vauva, jota hellitään ja jolle kaikki tuodaan valmiina. Karu totuus on se, että noilla vaatimuksilla tuhoat elämäsi ja liittosi.
Se on itse noustava ja aloitettava se taistelu arjen normalisointiin. Tehtävä perkeleesti töitä itsensä kanssa. Otettava vastuu omasta elämästäni ja omasta terveydestäni. Se EI ole puolisosi tehtävä. Terapeutit ja lääkärit ovat erikseen. Mun mielestäni miehesi tekee varsin paljon, jos kerta painaa töitä perse ruvella paikatakseen luottotieto mokansa. Sinä et nähtävästi edes yritä nousta suostasi, paikata ystävyyssuhteitasi (tässä on klassinen esimerkki siitä, mistä puhutaan kun puhutaan siitä, ettei pidä ripustautua puolisoonsa/seurustelukumppaniinsa ja unohtaa ystäviään). Mene lääkäriin ja puhu ongelmistasi, tarvitset varmaankin lääkityksen. Ja koita itse hyvä ihminen itse löytää itsesi ja toimintakykysi, ei niitä kukaan voi sun puolesta esiin kaivaa. Hyvin muistan kuinka itse masennuksen velloessa pahiten toivoin vain, että joku tulisi ja rakastaisi mut ehjäksi, mutta tajusin sen ajatuksen absurdiuden. Säkin olet jo aikuinen ja äiti, lapsesi se sellaista rakkautta tarvitsee. Sun pitäisi keskittyä löytämään se aikuinen sisältäsi ja kasvamaan siihen, mitä uusi elämän tilanteesi sulta vaatii. Ei ole helppoa, tiedän sen, mutta ihan oikeasti, vapaamatkustaja ei elämässä voi olla. Tai voi...mutta niin et tule paranemaan, et saamaan toimivaa liittoa, et nousemaan omille jaloillesi ja toteuttamaan haaveitasi. Elämässä ihminen on aina yksin, se on karu fakta. Läheiset voivat helpottaa/vaikeuttaa elämäämme, mutta eivät elää sitä puolestamme.
Kiitos vastauksista.
Kyllä, syytän paljon miestäni masennuksestani, siitä syystä, että masennukseni on alkanut mieheni teoista ja sanoista. Kuten sanoin, ennen olin positiivinen ihminen, tapasin ystäviäni ja perhettäni. Kun menimme naimisiin ja muutimme miehen tahdosta pois kotikulmiltani, olin täysin yksin, aina kotona hoitamassa lapsia. Uusien ystävien hankkiminen ei ujolle ja hiljaiselle ihmiselle ole mikään itsestäänselvyys.
Olen itsenäistynyt 16-vuotiaana, muutin pois kotoa, tein töitä, ja hoidin kaikki omat asiani. Minulle on kotona opetettu, että raha-asiat on pakko hoitaa, ja johtuu varmasti siitäkin se tunnollisuus näissä asioissa, että oma isäni oli peliriippuvainen.
Kun mieheni sitten jätti vuokrat monelta kuukaudelta maksamatta, ja vuokra-asunto oli kuitenkin yhteinen, siitä tuli useiden tuhansien eurojen lasku, kyse ei siis ollut mistään pienestä summasta. Ja mies vielä väitti maksaneensa vuokrat, olihan hän silloin töissä, ja minä kotona lapsen kanssa. Kaupanpäälle saimme vielä kontollemme kymmenien tuhansien pankkivelan, jossa mieheni oli ollut takaajana, jota velallinen ei kuitenkaan lyhentänyt, ja kaikki kaatui meidän niskaamme. Lapsiperheenä, velallisena, työttömänä ja kouluttamattomana se velan maksaminen ei ole mitenkään helppoa. Lisäksi vielä se, että luottotietojen menetys näkyy kaikessa, emme saa asuntoa, netti-puhelinliittymiä.. oma asunto oli haaveena, mutta se ei tule vähään aikaan toteutumaan. Asuimme pahimman ajan yksiössä, nytten kaksiossa, pienessä kuitenkin. Asiamme ovat ehkä siltä tolalta hyvin, onhan meillä katto päämme päällä, mutta en voi edes syyttää itseäni muusta kuin sinisilmäisyydestä. Jos velkaantuminen olisi oma vikani, saisin olla vihainen itselleni. Nyt olen kuitenkin tullut vain huijatuksi. Kun välillä ei raha edes riitä vuokranmaksuun, eikä tukea saa mistään, kyllä sitä vain masentuu.
En koskaan ole kuvitellutkaan, että mikään tai kukaan muu kuin minä itse, parantaisi masennuksen. Minulla on lääkitys, ja käyn siis psykologilla joka kuukausi. Jos kuitenkin se läheisin ihminen elämässä, eli puoliso, ei mitenkään ole tukena tai edes ymmärrä mistä kärsin, on vaikeaa saada elämää hallintaan. Minulla on itsetunto-ongelmia, en koe olevani hyvä missään. Jos vain kykenisin itseni piiskaamiseen, en varmastikaan olisi koskaan edes masentunut. Ystäväni menetin, koska mieheni syyllisti minua heidän näkemisestään, eihän hänkään tapaa ystäviään, mutta huomasin myös ystävyyden olleen täysin yksipuolista. Ihan jo kokeilumielessä en ole pitänyt yhteyttä ystäviini moneen kuukauteen, eikä kukaan ole ottanut minuun yhteyttä, olen aina ollut aloitteellinen osapuoli. Kolmantena pyöränä olemisen tunne ei siis koskaan ollutkaan vain ajattelua..
Ehkä ajattelen näin, koska en koskaan voisi itse olla tukematta elämässään vaikeuksia kokenutta ihmistä. Olen erittäin empaattinen, ja haluaisin aina olla avuksi. Silloin täysin yksin jääminen kolahtaa ja kovaa.
Minullakin samankaltaisia kokemuksia muutamankin poikaystävän taholta. Kirjoitan blogia osoitteessa http://ronjarovardottir.wordpress.com/ jos haluat katsoa. Puhelen masennuksesta ja sen kanssa elämisestä, päivä kerrallaan. Olisi mukava saada jakaa asioita myös muiden masennusta sairastavien tai sitten ihan vaikka niiden poikaystävien ja muiden läheisten kanssa.
Saatko masennukseesi lääkitystä? Kannattaisi puhua psykiatrille tuntemuksistasi. Itse olen saman tyyppisessä tilanteessa, ja eron otan kunhan saan voimani hieman palautumaan.
Kannattaa pohtia mitä itse voi tehdä ja onko miehesi mahdollisesti narsisti?
Voimia ja hanki apua!
Minullekin tuli mieleen, että miehesi saattaa olla narsisti. Olen itse elänyt sellaisen miehen kanssa. Hänkin jätti vuokrat monelta kuukaudelta maksamatta, jonka seurauksena meille tuli häätö. Se oli viimeinen pisara suhteessamme. Otin lapset ja lähdin. Koskaan en ole katunut sitä päätöstä. Hänen kanssaan sairastuin sekä masennukseen että muihin sairauksiin. Mutta elämä opetti, että kannattaa ajatella omilla aivoilla, eikä elää läheisriippuvaisena toisen rinnalla hinnalla millä hyvänsä.
Ymmärrän tunteesi. Minulla on diagnosoitu masennus 2 kertaa elämäni aikana paniikkihäiriö ja trauman aiheuttama stressihäiriö. Ja mieheni ei usko minua .hän haukkuu laiskaksi ja sanoo että kierin vain itsesäälissä ja usein kun yritän puhua siitä kuinka paha minulla on olla niin hän kääntää puheen aiheen itseensä ja ns ""kilpailee" kanssani asiasta . Minulle on lääkärit yrittänyt määrätä uni,masennus ja ahdistus lääkkeitä ,mutta en halua ottaa koska ne lihottaa ja olen nähnyt mitä masennuslääkkeet tekevät ihmiselle. Juuri nyt minulla on niin huono olla etten tee muuta kuin nuku ja makaa .. nukun n. 15-18 tuntia ja silti myöhästyn koulusta joka päivä, yritän ns.tahallaan saada itselleni huonoa oloa .. en tiedä miksi .. Minulla ei ole välejä perheeseeni , äitini on valehdellut ja varastanut rikoskorvausrahani(minut raiskattiin pienenä siis ) siskoni katkaisi myös välit .. ja minulla ei ole ikinä ollut kavereita ,joten perheeni on ollut minulle kaikista tärkein aina .. tarvitsen apua ... haluan että mieheni ymmärtäisi mitä masennus oikeasti on , ja osaisi edes yrittää ymmärtää minua.. minä täytän 9 päivän päästä 18 ja se pelottaa ihan kauheasti. Olen asunut omillanu siitä asti kun olen ollut 16 vuotias .. mieheni on 26 vuotias . Olemme olleet yli 4 vuotta yhdessä(älkää tuomitko , en ikinä voisi olla ikäiseni kanssa yhdessä. En ole tyypillinen nuori .. menneisyyteni takia .. mikä on sisältänyt perheen sisäistä pedofiiliaa , väkivaltaa, itsemurhayrityksia, lastenkotia., syrjäytymistä jne jne bla bla bla .. vuodatus.com)
Hei!
Luin kirjoittamasi tekstin joka kuulostaa osittain tutulta. Olen itse kokenut masennuksen ja kuulun siihen ryhmään joja masentuu helposti.