Mulla on ystäviä..ihan hyviäkin. Mutta he kaikki elävät parisuhteessa, ainakin ne läheisimmät ystävät. Vietän heidän kanssaan aikaan melko useasti. Puhuttavaa on, mutta en pysty/halua puhua heidän kanssaan sinkkuudesta. En pysty puhumaan kenenkään läheiseni kanssa sinkkuudesta ja kuinka yksinäinen tunnen olevani. Siksi kirjoitan tänne.
Välillä on niin yksinäinen olo, että en tiedä miten tulen selviämään siitä. Olen yhä useammin alakuloinen. Ystävieni seurassa pystyn sen hyvin kätkemään, eivätkä he sen vuoksi utele mitään. Äiti joskus kuulee äänestäni että joku on huonosti, mutta hänetkin on helppo vakuuttaa siitä että kaikki on ihan ok..on vain "huono päivä". Toisena päivänä on jo parempi olo, ja uskon onnen kääntymiseen. En tiedä onko onni sitä että löytää kumppanin. Kai se sitä on. Tilastot sanoo että parisuhteessa elävät ovat keskimäärin onnellisempia kuin sinkut. Tähän ei varmaankaan lasketa niitä huonoja parisuhteita (parisuhdeväkivaltaa yms.).
Haluan löytää kumppanin, itse käytän sanaa Todellisen Ystävän. Haluan/vaadin parisuhteelta niin paljon, että luulen senkin pienentävän mahdollisuuttani löytää kumppani. En halua sanoa olevani nirso...enemmänkin vaativa, mutta anteeksiantava. Ei kukaan ole täydellinen.
Mietin usein että elän koko elämäni ilman minkäänlaista kumppania. Sillä jos en löydä sitä Todellista ystävää, en halua ketään.
Asiasta toiseen..Miten voi aloittaa seurustelun jos ei ikinä ole ollut vakavassa parisuhteessa? Minusta nykyään kun mies ja nainen tutustuvat toisiinsa, he puhuvat edellisistä parisuhteistaan. Kuin vertaillakseen. Olen kohdannut muutaman miehen, jotka torjuvat heti jos ei ole kokemusta suhteista...ts. ei ole kokemusta seksistä. Ällöttää ajatella että nykyään vaaditaan aktiivista seksielämää(siksikö että osaa liikkeet sitten tulevassa parisuhteessa). Ennenhän se oli toisinpäin...ainakin naisen osalta.
nainen21 kuittaa
Välillä on niin yksinäinen olo, että en tiedä miten tulen selviämään siitä. Olen yhä useammin alakuloinen. Ystävieni seurassa pystyn sen hyvin kätkemään, eivätkä he sen vuoksi utele mitään. Äiti joskus kuulee äänestäni että joku on huonosti, mutta hänetkin on helppo vakuuttaa siitä että kaikki on ihan ok..on vain "huono päivä". Toisena päivänä on jo parempi olo, ja uskon onnen kääntymiseen. En tiedä onko onni sitä että löytää kumppanin. Kai se sitä on. Tilastot sanoo että parisuhteessa elävät ovat keskimäärin onnellisempia kuin sinkut. Tähän ei varmaankaan lasketa niitä huonoja parisuhteita (parisuhdeväkivaltaa yms.).
Haluan löytää kumppanin, itse käytän sanaa Todellisen Ystävän. Haluan/vaadin parisuhteelta niin paljon, että luulen senkin pienentävän mahdollisuuttani löytää kumppani. En halua sanoa olevani nirso...enemmänkin vaativa, mutta anteeksiantava. Ei kukaan ole täydellinen.
Mietin usein että elän koko elämäni ilman minkäänlaista kumppania. Sillä jos en löydä sitä Todellista ystävää, en halua ketään.
Asiasta toiseen..Miten voi aloittaa seurustelun jos ei ikinä ole ollut vakavassa parisuhteessa? Minusta nykyään kun mies ja nainen tutustuvat toisiinsa, he puhuvat edellisistä parisuhteistaan. Kuin vertaillakseen. Olen kohdannut muutaman miehen, jotka torjuvat heti jos ei ole kokemusta suhteista...ts. ei ole kokemusta seksistä. Ällöttää ajatella että nykyään vaaditaan aktiivista seksielämää(siksikö että osaa liikkeet sitten tulevassa parisuhteessa). Ennenhän se oli toisinpäin...ainakin naisen osalta.
nainen21 kuittaa
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ihan fiksuja juttuja kirjoittelet mun silmissä. Ymmärrän kyllä tilanteen, ollaan jossain määrin harvinaisia tämmöiset, jotka haluaa oikeasti tutustua toiseen ihmiseen, ja sitten katsoa jos mitään jne.
Mut en oikeen osaa sanoa mikä auttaisi, en itsekään koe olevani erityisen vaativa, silti yksin tänään ja ja aina =)
Terveisin itseäsi muutaman vuoden vanhempi poikanen.
Ja mielestäni on aika sairasta, tai vähintäänkin ikävää, turhauttavaa, jos todella jotkut tuomitsee kokemuksen puutteen takia. Mikäs sen hienompaa kun jos on hyvä ystävä, johon on ajan kanssa rakastunut=parisuhde=yhdessä halailee yms hellyys sitä kautta?
En käyttänyt mitään "s*" -termejä, koska itseänikin ällöttää, rauhallisesti haluaisin tutustua..toisen sieluun, ja sitä kautta. Mut minkäs teet...välillä ahdistaa tosi pahasti tyttöjen tai naisten katseet päästä varpaisiin...tosi pinnallisen vaikutelman jättävät, ja tekee mieli juosta nopeaa kotiin miettimään muita juttuja kun nykyajan tyttöjä. Mut onneks on niitäkin, jotka katsoo kohteliaasti silmiin, eikä muualle. Se on kivaa! Mut mitenkä heihin tutustuisi, tuntuu et semmoisia näkee vaan junissa, asemilla, ostoskeskuksissa, työpäivän päätteiden jälkeen ruokakassien kanssa kotiin kiiruhtaessa, hymyilevät ystävällisesti mut ymmärrettävästi kiireessä katoavat sitten. Eivät he baareissa tai tyhmädiskoissa käy.....itsekin koen että olen hyvä ihminen, tai keskivertoa fiksumpi, ja vapaa-aikani vietän kirjastoissa, luonnossa, matkustellen, ja kotona.
Eli kontaktia ei saa samanaikaisiin...mitä olen vanhemmilta ihmisiltä kysynyt, niin se on "aina" ollut niin..fiksut ihmiset on omissa oloissaan...ei välttämättä tahallaan, mutta niin vaan asiat ajautuu, kun kaduilla ja baareissa on niin paljon ikävänoloista käyttäytymistä. Kahvilatyyppisissä paikoissa on fiksun oloisia ehkä enemmän, mutta miten saada kontaktia, kun kahviloissa ei kuitenkaan ole yhteistä kanssakäymistä, kuten esim joissain kursseilla.
Kauheasti pitäisi olla menossa joka puolella tapahtumissa, keikoilla, näyttelyissä, messuilla, kahviloissa...mut onko semmosessakaan järkeä? Päivässä käyttää kymmeniä euroja pääsylippuihin, tuhansia vuodessa, vaan siks että pääsisi edes keskustelemaan erilaisten, omanikäisten ihmisten kanssa?
Kyllähän seuraa saa mutta pitäisi olla varmaan kauhean aktiivinen...eli ihan joka päivä jossain. Kyllähän joka päivä hymyn tytöltä/pojalta saa kaupassa yms, kun itse hymyilee koko ajan, mut jotta keskustelutilanteita syntyisi niin ei riitä kaupassa känti vaan pitäisi käydä kyllä tosi ahkeraan tapahtumissa....eli kovaa työtä näin näyttäisi olevan tämä.
Mutta onko kellään aikaa satsata niin paljon? Itselläni on todella vähän aikaa tutustua ihmisiin, mutta oon nyt yrittänyt tsempata ja ajatella just näin että täytyy enemmän ja useammin mennä ihmisjoukkoon ja tapahtumiin, koska on tosi helppoa elää elämä yksin tutustumatta kehenkään, jos pääasiassa aika kuluu työhön ja vapaa-aikana yksin.
Eli täytyy vaan käydä ulkona, eri paikoissa, vaikka ei yhtään huvittaisi. Ainoa looginen keino, miten vahinkoja voi sattua ja syntyy keskustelu.
Oon samaa mieltä. Pitää uskaltaa kohdata uusia/vieraita ihmisiä. Se taas on mulle ollu aina vaikeaa..en tiä miksi. Ehkä jonku psykologin pitäs valasta minua asiasta. Uskallan kuitenkin lähestyä ihmisiä, jotka ovat edes jotenkuten tuttuja. Nuo melko tutut ihmiset on tulleet tutuiksi kaverin kautta tai just jossain harrastuksessa. Pitäs vaan uskaltaa spontaanisti tutustua ihmisiin tavallisena päivänä, vaikka just siellä kahvilassa. Mutta oon niin huono smalltalkkaaja.
Missä niitä ihmisiä sitte tapais. Joo kauppareissulla näkee ihmisiä, mutta en todellakaan halua siellä lähestyä ketään sillä perusteella että oisin ettimässä poikakaveria. Oon miettiny että uuden harrastuksen alottaminen jo kartuttaa kaveripiiriä..riippuu tietenki harrastuksesta. Sen täytyy olla jotain jossa ollaan ryhmässä, esim harrastelijateatteri tai joku lukupiiri :D ja onhan niitä muitaki. Mutta en halua alottaa mitään harrastustakaan sen vuoksi että nyt ois pakko löytää joku. Siitähän nousee kauheat paineet ittelle, ja entäs jos ketään ei löydy. Kamala pettymys.
Sen pitää tulla luonnostaan...mutta siinä on taas se että antaako elämän vaan mennä sattuman varassa. Aattelen kuitenki niin että oon oman onneni seppä. Eli oonko umpikujassa.
Kiva että oot saanu hymyjä ihmisiltä. Ite en uskalla hymyillä :D ainakaan ventovieraille miehille. Ja sen vuoksi en niitä hymyjä saakaan.
Onhan sulla sikapaljon niitä kavereita ainakin.
Onhan niitä, en sitä kiellä. Mutta ne ei ole siinä vieressä aina, eikä niille voi kaikkea kertoa. Ei etenkään sinkkuudesta, koska ne kaikki seurustelee. Siksipä tänne kirjotin. :) Jos vaikka löytys samanlaisia kohtaloita..tai jotain :)
nytki täällä hämärässä kynttilän valossa istuskelen ja kuuntelen radiota...mietin mitä elämältä odottaa, vaikka yritänki aina elää hetkessä. Dream on :)
"I've got all my life to live
I've got all my love to give"
öitä
Olet kohdannut sitten ihan vääränlaisia miehiä, jotka torjuvat sinut kokemattomuutesi vuoksi. Itsekin olen samaa kokenut. Ei ole tavallista, että 31-vuotisen elämän aikana on seurustellut joitakin kuukausia. Tosin minulla on siihen ihan selvät syyt. Olen nimittäin äärimmäisen estynyt muodostamaan ihmissuhteita, F.60.6.
Kyllä minä uskon, että sinä kohtaat hyvän ja ymmärtävän miehen. Olethan niin nuorikin. Eikä kaikkien tarvitse olla sellaisia, reppu levällään kulkevia, kokemuksia hankkivia.
Minun taasen on vaikeaa olla seurassa, jossa ihmiset puhuvat tavallisesta elämästään. He kertoilevat seurustelukavereistaan, kumppaneistaan ja lapsistaan. Välttelen tilanteita, joissa voi joutua kuulemaan näitä tavallisia asioita. Lisäksi todella moni näkyy elävän ns. läheisriippuvuussuhteessa. Toki itsekin välillä kaipaan seurustelukumppania. Ja jotkut näyttävät olevan jopa kateellisia minulle kun saan mennä ja tehdä kuten yksinäinen saakin. (Lisäksi kun he usein näkevät minut näennäisesti onnellisena ja tasapainoisena. Se kuva ehkä monille onkin muodostunut, kun olin monta vuotta niin kovassa venlafaksiini-nosteessa.)
Läheisriippuvuus. Oon läheisriippuvainen omasta perheestä. En tiä mitä tekisin ilman niitä. Mutta parisuhteelta en hae enkä toivo sellasta. Tietenki pitää olla kiinteäparisuhde, jossa arvostetaan, rakastetaan sitä toista. Mutta jos jotain huonoa tapahtuu suhteessa (pettämistä, väkivaltaa), siitä pitää osata päästää irti. Käy se sitten kuinka kipeää tahansa, rakastaapa sitä toista kuinka paljon tahansa sen virheistä huolimatta. Itteä pitää rakastaa sitäki enemmän. Onhan se vähän itsekkäästi ajateltu, mutta en mie ainakaan voi kenestäkään pitää huolta jos en ensin piä itestä huolta.
Mulla kans on vaikeaa olla seurassa, jossa on kaikki noin samanikäsiä / samassa elämänvaiheessa, ja siellä sitten puhutaan omasta ihanan ärsyttävästä poikakaverista. Viimeksi jouduin tälläseen tilanteeseen uusien kaverien seurassa, ku oltiin viettämässä tyttöjeniltaa muutama viikonloppu takaperin. Sitten ku ne toiset hoksaa ja alkaa ihmetteleen, että miksi mie en osallistu keskusteluun...ja sitten ne tajuaa että ainiiin sie olet ihan yksin..luovat sen jälkeen minuun säälivät katseensa. (tai tällänen olo mulle tulee)
Mutta ah sitä hetkeä, ku vapaudesta aletaan puhumaan. Saan mennä minne haluan, koska haluan..ei tarvi kysyä keltään mitään. Ei tarvi ottaa ketään muuta huomioon, koska parisuhteessa se on otettava, jos haluaa siis siinä parisuhteessa olla. Yks kerta ku kävin kaupassa, kuulin ku yks pariskunta keskusteli perunoiden ostosta. Nainen halus yhenlaista perunaa ja mies toisenlaista. Ihme ettei siitä sen kovempaa kiistaa saaneet aikaseksi. Mies vaan jämäkän lujasti totesi, ettei todellakaan aio syödä niitä perunoita joita nainen ehotti, vaan alko plokkaan valitsemiaan perunoita. Nainen vain viisaasti tyyty miehen valintaan. Alkaa perunoista kiisteleen.
Ja kuinka minua silloin riemastutti, ku saan ite valita mitä perunoita ikinä haluankaan syödä. Vaikka enpä niiden perunoiden eri merkeistä ole kovinkaan tietonen, saatikka sitte söisin niitä..muutako jos joku on tehny mulle. Jup.. :D
Sulla on terve rakkaudellinen suhde perheeseesi. Sitten kun löydät miehen, ehkä kiintymyksesi hieman laajenee perheesi ulkopuolle. Näinhän se menee: kumppani ja oma perhe. Sulle sopisi sellainen mies, joka ymmärtäisi sinun suhteesi perheeseesi ja että hän sujuvasti sopisi sinun ja perheesi "uudeksi tulokkaaksi".
Minulla oli nuorempana vielä toivoa kumppanin ja appivanhempien löytämisestä. Minusta olisi tullut jollekin mukava kumppani ja appiukolle hyvä kaveri kalaan, marjaan, lenkille ym.
Olin kerran iltakaljalla paikallisessa yökerhossa. Sain yllättäen seurakseni pukumiehen. Hän oli noin 45-vuotias, menestynyt liikemies. Hän yllättäen alkoi avautua minulle. Hän kertoi millainen huoli hänellä on tyttärestään. Isillä on kuulemma huoli iltaisin nukkumaan mennessä: mitenkähän tyttärelläni menee siinä parisuhteessa? Huolestuttaakohan isiä enemmän parisuhteessa kuin yksin elävän tyttären elämä? Molemmissa lienee omat pelkonsa. Yksin jäämisessä on riski masentumiseen, itsetuhoisuuteen, juomiseen, aineisiin ja liikasyömiseen.
Minuakin monesti huvittaa pariskuntien ostostuokiot :). Monessa kodissa nainen päättää asiat :).
Näyttäisit käyttävän mie- ja sie-sanoja. Oletko ihan Lapista vai Joensuu-Lpr sektorilta? Vaikka mitäpä se meille kuuluu :D.
Hyvää viikkoa!
Moi! Olen 23-vuotias sinkku mies. Olen luonteeltani hiljainen ja rauhallinen. En tykkää viettää vapaa-aikaani baareissa ja noin kerran kuussa, kun siellä käyn, niin minulle tulee vain sellainen olo, ettei siellä ole minua kiinnostavia naisia. Missä sydänkäpyset luuraavat ja miten heitä sitten voi lähestyä, arveluttavat mieltäni. Opiskelen yliopistossa, mutta suurin osa yliopiston naisista ei ole minun makuuni enkä halua jakaa elämääni uraohjuksen kanssa. Eikä minullekaan ura ja korkeapalkkainen työ ole niin tärkeä kuin mitä muut saattavat luulla.
Jotenkin asiat ovat menneet vain niin, että minulla ei ole yhtään parisuhdetta takana. Enkä ole edes ruma ulkonäöltäni, ainakaan omasta mielestäni. Minulla on samantapaisia kokemuksia, että olen tullut torjutuksi sen vuoksi, että ei ole kokemusta parisuhteesta. Myös joillekin naisille se näyttää olevan kynnyskysymys, enkä puhu nyt bilehileistä.
Jos haluat keskustella enemmän, niin voisimme vaihtaa meseosoitteet.
Hauskaa joulunodotusta :)
Mä en usko alkuunkaan tohon, että naisella ainakaan tarviis olla millään lailla "liikkeet hallussa" normaali halusta kumpuava kiehnääminen vailla pelkoa on juurikin riittävää ja sitä aidointa. Näin miehenä tosin oon pannut merkille, että meikäläisillä taas pienimuotoinen käsitys siitä, et mistä päin ja millaisin ottein naisen kanssa lähdetään liikkeelle on hyvin, hyvin pitkälle oppimiskysymys - mut me ollaankin karkeampia olentoja me miehet. Ainakin osin.
Mä olen jo kolmenkympin ylittänyt - ja vaikkakin olen yksin ja erossa ja asun erilläni, en ole eronnut vaimostani. Takana on ihana avioliitto ja ihana parisuhde, joka jatkuu nyt syvänä ystävyytenä ja tietynlaisena rakkautena edelleen - mutta en siis puhu nyt mistään ajottaisesta vanhan suolan maistelusta. Sitä ei ole ollut lainkaan.
Mä olen yksin - omasta valinnastani täysin - saisin uuden parisuhteen helposti ja nopeasti. Olen komea, fiksu ja sen verran pätevä flirttailija, ettei mun tarvitsisi kauaakaan roikuskella itsekseni. Ihan mitenkään itseäni kehumatta. Mä valitsin yksinäisyyden puhtaasti siitä syystä, etten halua enää koskaan tuottaa toiselle, rakkaalle ihmiselle niin suurta ja syvää pettymystä, en loukata, enkä satuttaa ihmistä, jonka elämästä haluaisin rakentaa sen kaikista ihanimman pilvilinnan. Eikä parisuhteessa voi koskaan olla sellaista pelkästään - jos on ihmisenä ihmisen kanssa, onnistuu aina jotenkin toista tölvimään - tahtomattaan ja tarkoittamattaan - enkä siis puhu nyt uskottomuudesta tai sen paremmin fyysisestä kuin psyykkisestäkään väkivallasta. Siksi on helpompi katsoa peiliin, kun tietää, ettei ole enää riittävän lähellä aiheuttaakseen niitä raskaita pettymyksiä omalla typeryydellään tai riittämättömyydellään.
Uskoisin, että onnen täytyy jokatapauksessa löytyä itsestä - sen voi löytää yhdessä toisen kanssa, mutta ei koskaan toisesta - silloin elää tavallaan toisen ihmisen kautta, muuttuu riippakiveksi ja sellainen on pitkän päälle sille toiselle kovin raskasta.
haisee hyvälle:
http://puteih.files.wordpress.com/2009/05/selfish.jpg
Olen parikymppinen nuori nainen ja sinkku. Mulla ei ole koskaan ollut miestä. Ahdistaa monien ihmisten kanssa juttelu kun se ajelehtii vaan niitä samoja pinnallisia ratoja: mitä kuuluu, mitä harrastat ja mitä muuta statuksia sä omistat ja mitä sä nyt teet ja miks. Tunnen olevani varsinainen mörrimöykky kun en rupea pilke silmäkulmassa vastailemaan vaan yritän saada aikaan jotain muuta ihan oikeasti kiinnostavaa juteltavaa tai jos ei millään onnistu niin sitten pakenen tilanteesta. En ole myöskään työelämässä millään tavoin menestynyt vaan arvoni ovat ihan muualla. Enkä rupea edes yhteiskuntakelpoisemman kuvan antamiseksi psyykettäni kahtia jakamaan ja uraportaita kipuamaan. Osaisin kyllä. En vain rupea teeskentelemään. Siispä olla yksinään ja köyhä. Jos joku haluaa jutella ihan muuten vaan niin mielelläni kuulen mitä tarinoita teillä on. Kaunista ja romanttista joulunalusaikaa kaikille.
Mistä sä sitten haluaisit jutella? Eikös niiden "mitä kuuluu" juttujen jälkeen voi ajaa keskustelua vähän vähemmän pinnalliseen suuntaan?