Olen äiti nyt jo 10 ja 13 vuoden ikään ehtineille koululaisille.Lapseni ovat minulle todella rakkaita ja välitän heistä valtavasti.Koulussa menee muuten hyvin, mitä nyt lapsista ujompi (vanhempi) ei ole koskaan oikein oppinut pitämään puoliansa.Näin ollen hän on tullut useaan otteeseen koulukiusatuksi ja yhteistyö opettajienkin kanssa takkuilee.Jotenkin kuitenkin uskon, että asiat tulevat kääntymään vielä paremmaksi...
Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kokea jonkun sortin jälkiahdistusta liittyen koululaisteni pikkulapsiaikaan.Olimme juuri tuohon aikaan ottaneet ison asuntolainan ja heti äitiysloman jälkeen oli tietenkin palattava työelämään.(Myös työnkuvani on sellainen, joka ei salli pidempiä poissaoloja.) Ekan lapsen vauva-ajasta nautin suunnattomasti, toisen lapsen synnyttyä oli jotenkin paljon raskaampaa.Tuntui, kun koko aika olisi mennyt tiheässä sumussa enkä muista kyseisistä vuosista paljoakaan.Kovasti aina oltiin menossa johonkin suuntaan ja vaunujen lykkiminen ja puuron keittäminen olivat niitä harvoja muistikuvia.
Lapsillani oli hoitopaikka kivassa päiväkodissa, jonka hoitajiin minulla oli luottamus satasessa.Tuolla päiväkodissa myös vanhempi lapsistani oli silloin, kun vauva syntyi, sillä en olisi pärjännyt millään kahden vaativan lapsen kanssa ja miehenikin teki täyttä työaikaa.
Nyt jälkikäteen lapseni ovat muistelleet, kuinka tarhaan oli aina tylsää mennä, kuinka pakotettiin syömään ja miten kaikilla leluilla ei saanut leikkiä.Vanhempi lapsistani, joka on ehtinyt murrosikään jo hyvän matkaa, on alkanut syyllistää minua siitä, miksi vein hänet yksin hoitoon kyseiseen paikkaan, vaikka hän joutui kiusatuksi. Kuulemma päiväkotiajoilta asti häntä on kiusanneet samat vuotta, paria vanhemmat tytöt. Mielestäni minulla oli toisen lapsen vauva-aikana oikeus myös omaan lepoon (esikoisen vieminen hoitoon 11,5 kk lähtien aina kouluun asti), mutta toisaalta syytän tuosta kiusaamisasiasta päiväkodin henkilökuntaa, jotka eivät kertoneet minulle asiasta... Vanhempainilloissa kaikki asiat olivat aina hyvin,eikä kukaan maininnut, että joku olisi huudellut tarhanpihalla lapselleni kuten nyt jälkeenpäin on kerrottu.
En tiedä, onko vanhemman lapseni murrosikään tuleminen ja sitä myötä heränneet äidin syyllistämiset tosiaan yhteydessä keskenään.Jotenkin tuntuu siltä, että tyttö tahallaan kaivaa menneisyydestä asioita,jotka ovat minulle jollakin tavalla raskaita.Aivan kuin se nauttisi siitä,että saa purkaa kaiken paskan niskaani! Aina saan kuulla,miten kaverit saivat olla lapsena kotona ja käydä samassa kerhossa jne jne. Tai että miten olen paska äiti, kun en tajunnut vielä lastani baletti-, soitto- ja ratsastustunnille aikanaan ja nyt hän ei opi enää mitään harrastuksia.Ja kuten sanoin, koulukiusaaminenkin on nimenomaan minun vikani, kun vein lapsen hoitoon liian aikaisin enkä välittänyt, vaikka häntä kiusattiin 3-vuotiaasta. Siis kertokaan mulle herran jumala, miten voin välittää, kun päiväkodissa kaikki oli hyvin!!!!
Sori tämä sekava sepustus.Nyt vaan tuntuu,että olen niin totaalisen väsynyt tilanteeseen.Olen yrittänyt tehdä töitä mieheni kanssa, maksaa lasten kodin asuntolainaa niska limassa ja tarjota lapsille kaikin puolin hyvän elämän. Jatkuvasti vain jurnutetaan.Tuntuu, että edellisessä kiusaamispalaverissa luokanvalvojakin vihjaisi minun tehneen jotakin väärin, sillä sivulauseessa kävi ilmi, että hän hoiti omat lapsensa kotona 2- ja 4-vuoden ikään saakka. Ei jaksa!!
Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kokea jonkun sortin jälkiahdistusta liittyen koululaisteni pikkulapsiaikaan.Olimme juuri tuohon aikaan ottaneet ison asuntolainan ja heti äitiysloman jälkeen oli tietenkin palattava työelämään.(Myös työnkuvani on sellainen, joka ei salli pidempiä poissaoloja.) Ekan lapsen vauva-ajasta nautin suunnattomasti, toisen lapsen synnyttyä oli jotenkin paljon raskaampaa.Tuntui, kun koko aika olisi mennyt tiheässä sumussa enkä muista kyseisistä vuosista paljoakaan.Kovasti aina oltiin menossa johonkin suuntaan ja vaunujen lykkiminen ja puuron keittäminen olivat niitä harvoja muistikuvia.
Lapsillani oli hoitopaikka kivassa päiväkodissa, jonka hoitajiin minulla oli luottamus satasessa.Tuolla päiväkodissa myös vanhempi lapsistani oli silloin, kun vauva syntyi, sillä en olisi pärjännyt millään kahden vaativan lapsen kanssa ja miehenikin teki täyttä työaikaa.
Nyt jälkikäteen lapseni ovat muistelleet, kuinka tarhaan oli aina tylsää mennä, kuinka pakotettiin syömään ja miten kaikilla leluilla ei saanut leikkiä.Vanhempi lapsistani, joka on ehtinyt murrosikään jo hyvän matkaa, on alkanut syyllistää minua siitä, miksi vein hänet yksin hoitoon kyseiseen paikkaan, vaikka hän joutui kiusatuksi. Kuulemma päiväkotiajoilta asti häntä on kiusanneet samat vuotta, paria vanhemmat tytöt. Mielestäni minulla oli toisen lapsen vauva-aikana oikeus myös omaan lepoon (esikoisen vieminen hoitoon 11,5 kk lähtien aina kouluun asti), mutta toisaalta syytän tuosta kiusaamisasiasta päiväkodin henkilökuntaa, jotka eivät kertoneet minulle asiasta... Vanhempainilloissa kaikki asiat olivat aina hyvin,eikä kukaan maininnut, että joku olisi huudellut tarhanpihalla lapselleni kuten nyt jälkeenpäin on kerrottu.
En tiedä, onko vanhemman lapseni murrosikään tuleminen ja sitä myötä heränneet äidin syyllistämiset tosiaan yhteydessä keskenään.Jotenkin tuntuu siltä, että tyttö tahallaan kaivaa menneisyydestä asioita,jotka ovat minulle jollakin tavalla raskaita.Aivan kuin se nauttisi siitä,että saa purkaa kaiken paskan niskaani! Aina saan kuulla,miten kaverit saivat olla lapsena kotona ja käydä samassa kerhossa jne jne. Tai että miten olen paska äiti, kun en tajunnut vielä lastani baletti-, soitto- ja ratsastustunnille aikanaan ja nyt hän ei opi enää mitään harrastuksia.Ja kuten sanoin, koulukiusaaminenkin on nimenomaan minun vikani, kun vein lapsen hoitoon liian aikaisin enkä välittänyt, vaikka häntä kiusattiin 3-vuotiaasta. Siis kertokaan mulle herran jumala, miten voin välittää, kun päiväkodissa kaikki oli hyvin!!!!
Sori tämä sekava sepustus.Nyt vaan tuntuu,että olen niin totaalisen väsynyt tilanteeseen.Olen yrittänyt tehdä töitä mieheni kanssa, maksaa lasten kodin asuntolainaa niska limassa ja tarjota lapsille kaikin puolin hyvän elämän. Jatkuvasti vain jurnutetaan.Tuntuu, että edellisessä kiusaamispalaverissa luokanvalvojakin vihjaisi minun tehneen jotakin väärin, sillä sivulauseessa kävi ilmi, että hän hoiti omat lapsensa kotona 2- ja 4-vuoden ikään saakka. Ei jaksa!!
Vastaukset 7
Vanhimmat
lapsesi käyttää sinuun tonkimalla menneisyyttä ja syyllistämällä, ja itse olet mennyt mukaan jossittelemaan. Helppo selittää nykyinen paha olo menneellä (näin toki voi osittain olla). Mutta mitenkään hedelmällistä tuo menneiden tonkiminen ei ole-mitä siitä vaikka jonkin yksiselitteisen vastauksen saisittekin-miten se muuttaisi nykyisyyttä? Aikuisena sinun on kerrottava lapselle, että rakastan sinua nyt, rakastin silloin ja teimme ratkaisuja senhetkisen elämäntilanteen mukaan niin viisaasti kuin silloin pystyimme. Jos olisin tiennyt että sinulla tuollaista oli tai koit asiat noin, toki olisin toiminut toisin. Olen pahoillani ja koen syyllisyyttä, mutta enää asialle ei voi mitään. Elämässä tehdään kompromisseja ja erehdyksiä ja lapsesi tulee kyllä ymmärtämään etteivät asiat niin yksinkertaisia ole. Mennyttä ei saa muutettua ja nyt on keskityttävä siihen, mitä NYT voimme tehdä ja millainen on tulevaisuus. Keskity tähän hetkeen, miten voit auttaa lastasi. Tarvitseeko hän kenties ulkopuolista keskusteluapua tms.
sillä kukapa meistä ei olisi joskus syylllistänyt vanhempiaan. Ainakin itse muistan käyneeni läpi kyseisen vaiheen useampaankin kertaan (vaikken välttämättä oireillut kovin näkyvästi vanhempien suuntaan) ja samaa olen kuullut/nähnyt tapahtuvan muilla. Mietin ihan samat jutut - kuinka en saanut harrastaa haluamiani asioita tai en saanut leluja niinkuin kaverit (köyhä duunariperhe olimme), kuinka jouduin ottamaan varhain vastuuta melko isoistakin asioista. Vanhempana olen syyllistänyt äitiä siitä, miksei tämä puuttunut jämäkämmin siihen, millainen despootti isä on ollut perheessämme. Jotain olen tuonut äidille esiin (isälle ei voinut sanoa mitään vastaan), osan jättänyt omaan tietoon. Silti, näin jälkikäteen, olen ylpeä siitä, millaisista aineksista olen onnistunut rakentamaan hyvän elämän ja olen ollut myös ylpeä vanhemmistani jotka opettivat pärjäämään elämässä. Sillä realiteettihan on se, ettei kaikki voi aina mennä maksimaalisen hyvin.
Lapsi tekee murrosiässä näkyvää pesäeroa vanhempiinsa ja näiden edesottamuksiin, seuraava syyllistämisvaihe saattaapi tulla tuolla 25-30v. kun lopullisesti aikuistutaan ja käydään läpi sitä millainen ihminen minusta tulikaan ja millaisin eväin. Ja ehkä jo omien lasten myötä peilataan millainen oli lapsuuteni.
On varmasti raskasta kuulla kuinka "väärin" olet toiminut! Kannustaisin sinua olemaan empaattinen, mutta jämäkkä: ota vastaan tyttäresi paha mieli, mutta osoita samalla ettei vanhempikaan ole kaikkivoipainen, vaan ratkaisut on tehty kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Et myöskään voi vaikuttaa kaikkeen hänen elämässään, jos häntä on kiusattu päiväkodissa jossa sinun käsityksesi mukaan asiat oli suht hyvin, kuinka voisit varsinkaan nyt tätä asiaa muuttaa.
Tyttäresi käy läpi asioita joita hänen on oman kehityksensä vuoksi käytävä. Voit tukea häntä, korostaa selviytymisnäkökulmaa & muistuttaa että elämässä on tietyt realiteetit (esim. perheen taloudellinen tilanne, päiväkotielämän "tylsät" säännöt). Hänhän tuntuu muodostavan realiteettejaan vielä kovin lapsenomaisesti; esim. ikäänkuin mitään harrastusta ei enää voisi aloittaa kun ei aloittanut lapsena.... Ehkä pätee kilpaurheiluun, jos tähtää maailman huipulle, mutta muutoinhan maailma on vaihtoehtoja täynnä.
Niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin, tämä vaihe on luottamuksenosoitus lapseltasi. Hän luottaa sinuun ja uskaltaa tuoda esiin pahan mielensä...niin ja hän kykenee siihen sanallisesti. Ehkä ei tarvitse sitten purkaa olojaan jossain muualla tai kielteisillä keinoilla (esim. päihteet, väkivalta).
Tsemppiä! Muistan lukeneeni joskus vuosia sitten mietelmän, että sen jälkeen kun ihminen saa oman lapsen, hän antaa kaiken anteeksi vanhemmilleen :)
Pääsen ensi keväästä alkaen kokeilemaan tätä ihan omakohtaisesti.
Olet tehnyt parhaasi, niin kuin itsekkin tiedät. Omat lapseni ovat vauvoja vielä, etten nyt kauheasti ole perehtynyt teinien käytökseen..mutta itse sain olla kotona äidin kanssa koulun aloittamiseen asti ja olisin HALUNNUT jonnekkin tarhaan, kerhoon, päiväkotiin, mihin vain. Asuttiin hieman syrjässä ja lapsia ei ollut naapureissakaan. Olin melko yksinäinen..että teki ratkaisut miten vain, ei lapset välttämättä ole niihin niin tyytyväisiä. Kaikesta huolimatta teki omakin äitini parhaansa omassa tilanteessaan..kyllä lapsesi sen vielä joku päivä ymmärtää. Voimia!
syyllistä lasta siitä, että hän kertoo tuntemuksiaan. Kerro oma kantasi rehellisesti ja anna lapsen kertoa omansa. Lapsi on vasta 13-vuotias, pystytte ehkä vielä korjaamaan mahdolliset tapahtuneet vahingot.
Ei päiväkodin henkilökunta aina huomaa kiusaamista. Lähde siitä, että lapsesi puhuu totta. Luottamus on tärkeintä.
Ole rehellinen myös itsellesi. Veit lapsesi tarhaan, koska ajattelit, ettet olisi jaksanut hoitaa kahta ja että tarvitsit lepoa. Pieni lapsi ei sellaista voi ymmärtää. Ei pikkulapsi ymmärrä myöskään asuntolainaa, ja hänestä hyvää elämää on elämä äidin kanssa. Ehkä 13-vuotias ymmärtää, ehkä ei. Keskustelkaa.
Lapsi voi hyvin, kun äiti voi hyvin. Mitä mieltä palstalaiset ovat tästä nykyään kovin suositusta iskulauseesta?
Kyllä se on kuule niin, että päiväkodin henkilökunta ei voi huomata kaikkia kiusaamistapauksia. Asiat, jotka tulevat eteen itse tilanteessa tai lapsen kertomana, pyritään kyllä selvittämään jokaisessa päiväkodissa. Mutta kun aikuisia on päiväkodissa vain yksi seitsemää lasta kohden - käytännössä yhdellä aikuisella taitaa olla ulkoilussa joskus jopa 20 hoidettavaa - niin ei ehdi kaikkialle. Entinen työparini kertoi, että kun eräs yhteinen hoitolapsemme oli jo 3. luokalla, hänen äitinsä ryntäsi paikalle ja alkoi tiukata, tietääkö työparini, miten kiusaaminen vaikuttaa lapseen. No totta hemmetissä, olihan ryhmässämme nollatoleranssi kiusaamista kohtaan ja kaikki tapaukset selvitettiin! Eipä vaan huomattu, että tätä yhtä poikaa oltiin sitten kiusattu pari vuotta...
erilaiset asiat kiusaamiseksi.
Itse koen olleeni koulukiusattu esim. erään samanluokkalaisen pojan toimesta, mutta kun jälkeen päin asiasta puhuttiin (jo aikuisina siis) hän totesi olleensa ihastunut, "rakkaudesta se hevonenkin potkii". No joo...
Eräs tapaus jota olen myös muistellut ikävällä mielellä, kiusasi kaikkia muitakin ts. teki ikäviä jekkuja. No, eihän sen pitäisi olla mikään helpotus, mutta enpähän ollut ainoa. Se olisikin paljon raskaampi kokemus.