Olen "aivan normaali" perheellinen nainen. Temperamenttinen olen ollut aina. Lapsuus oli vaikea, alkoholismia ja väkivaltaa. On ollut yhtä sun toista surua matkan varrella muutenkin mm. lapsen kuolema. Sisaruksistani toisella on todettu bipo ja toisella skitsofrenia bipo.. kumpikaan ei käy töissä, ovat olleet eläkkeellä 23-25v lähtien.. olen ainoa meidän perheestä joka hankki ammatin, perheen ja ns. pärjää elämässä..
Nyt viimeisen 4 vuoden aikana olen huolissani pistänyt merkille käytökseni. Erään raskaan kokoemuksen jälkeen pikkuhiljaa kaikki alkoi.. olen arvaamaton, raivostun silmittömästi ja voin sanoa uskomattoman ilkeitä asioita toiselle. Juhlin 2-3 krt/vuosi, ei sovi ei, örvellän viimeistä päivää, riitelen, valehtelen, heräilen ihme paikoista, ilman mitään itsesuojeluvaistoa, ei käytöstapoja edes alkukantaisia sellaisia.. häpeän itseäni suunnattomasti.. morkkis on valtava. Välillä koen alemmuudentunteita, ajattelen että kaikki inhoavat, säälivät minua, vaikka minulla on muutamia todella hyviä ystäviä. Välillä olen "voimieni tunnossa", ylpeä itsestäni ja varma että pystyn mihin vaan. Ihmissuhteissa olen hyvin epävakaa, tänään rakastan huomenna ei kiinnosta.. en pysty sitoutumaan. Ärsytän kumppaniani tahallaan, ihan kuin testaisin lähteekö se lätkimään. En mieti menneitä, kadun asioita kovastikkin hetken, sitten vain pyyhin ne mielestäni. Tämä ei voi olla enää normaalia.. lapseni hoidan varmaan hyvin, ainakin yritän, mutta pelottaa että mitä jos tämä vain pahenee.. joudun tätä kyllä pahoihin vaikeuksiin. Mistä voi hake apua? Saako sitä? Voinko itse parantaa itseni, jos päätän?
Nyt viimeisen 4 vuoden aikana olen huolissani pistänyt merkille käytökseni. Erään raskaan kokoemuksen jälkeen pikkuhiljaa kaikki alkoi.. olen arvaamaton, raivostun silmittömästi ja voin sanoa uskomattoman ilkeitä asioita toiselle. Juhlin 2-3 krt/vuosi, ei sovi ei, örvellän viimeistä päivää, riitelen, valehtelen, heräilen ihme paikoista, ilman mitään itsesuojeluvaistoa, ei käytöstapoja edes alkukantaisia sellaisia.. häpeän itseäni suunnattomasti.. morkkis on valtava. Välillä koen alemmuudentunteita, ajattelen että kaikki inhoavat, säälivät minua, vaikka minulla on muutamia todella hyviä ystäviä. Välillä olen "voimieni tunnossa", ylpeä itsestäni ja varma että pystyn mihin vaan. Ihmissuhteissa olen hyvin epävakaa, tänään rakastan huomenna ei kiinnosta.. en pysty sitoutumaan. Ärsytän kumppaniani tahallaan, ihan kuin testaisin lähteekö se lätkimään. En mieti menneitä, kadun asioita kovastikkin hetken, sitten vain pyyhin ne mielestäni. Tämä ei voi olla enää normaalia.. lapseni hoidan varmaan hyvin, ainakin yritän, mutta pelottaa että mitä jos tämä vain pahenee.. joudun tätä kyllä pahoihin vaikeuksiin. Mistä voi hake apua? Saako sitä? Voinko itse parantaa itseni, jos päätän?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tämä viesti perustuu osin havaintoihin ystäväni lapsesta 26 v. jolla on todettu persoonallisuushäiriö, epävakaa sellainen, ja ADHD. Onko hänellä todella epävakaa persoonallisuus vaiko ADHD:n liitännäisoireet, aika näyttää. Kuitenkin häntä olen havainnoinut ja yrittänyt lukea aiheista.
Kuten sisaruksistasi tiedät, persoonallisuushäiriöt ja varsinaiset mielisairaudet puhkeavat/ovat havaittavissa yleensä jo nuorella aikuisiällä. Varmaankin pelkäät sairastumista ja tarkkailet itseäsi nyt tehostetusti. Olipa mitä tahansa häikkää, niin itsestäni olen huomannut että nelikymppisenä alkoi särmikkyys ja osittain kontrolloimaton tunteiden kuohunta itsessäni. Minulla saattaa olla eri diagnoosi, lähinnä neurologinen poikkeavuus jota en nyt tarkemmin selosta (menossa neurologille pikkuhiljaa). Viimeistään vaihdevuosi-ikä aiheuttaa useimmissa naisissa kärttyisyyttä ja alavireisyyttä sekä myöskin ailahtelua. Hormonikierukasta ja e-pillereistä epäilen monien/joidenkin naisten saavan vaihdevuosi- tai PMS-tyyppistä kiukkuamista ja alavireisyyttä myös. Pidä huoli vaikkapa estrogeenitasoja mittauttamalla että saat ajoissa/tarpeeksi korvaushoitoa tulevina vuosina.
Joku pätevä yleislääkäri tai gynekologi voisi ensin tehdä yleistutkimuksen (labroja ym., ainakin kilpirauhasarvo liikatoiminnan varalta) ja jos kaikki OK niin ehkä sit psykiatri/psykologi seuraavaksi. Ei tee pahaa se AHDH/ADD myös poissulkea. Neurologin heiniä siltä osin, aikuis-ADHD:hen perehtyneen. Lienee sanomattakin selvä että alkon tuotteista kannattaa nyt pysyä erossa todella, niin pikkujouluaika kun onkin..
Terapia ja/tai lääkitys lienee avaimet parempaan jatkoon. SSRI-masennuslääkkeistä saatat saada entistä pahemmat ailahtelut, ei ehkä sinun luonteellesi sopiva lääketyyppi. Rohkeasti vaan tohtorille, vaihda lääkäriä jos ei synkkaa 1-2 käynnillä. Oireesi ovat vielä lieviä, mutta silti ymmärrän huolesi.
Hei,
Rohkeutta ja luottamusta toivon sinulle. Soita Therapeia-säätiöön ja pyydä neuvoja, miten voit päästä lyhytterapiaan. Se on kallista, mutta ihmeen tehokasta. Jos on liian kallista, pyydä neuvoja mistä muualta voi saada apua. Myös vertaisryhmiä kannattaa etsiä.
Ja sitten ota itseäsi niskasta kiinni. Kun tiedät, ettei tuollainen käytös sovi sinulle, niin lopeta. Ole vähän aikaa ilman kumppania, vietä paljon aikaa kotona lasten ja muiden omaisten kanssa, niin saat paremmin tuntumaa siihen, kuka olet. Saat hyvän mielen ja turvallisuudentunteen takaisin. Etsi se perimmäinen sinä, joka olit lapsena. Se on se hienoin ja tärkein sinä, jonka tulee saada enemmän tilaa elämässäsi.
Huolehdi myös muiden hyvästä mielesta, samalla hoidat itseäsi. Mieti sellainen projekti, jota tahdot tehdä elämäsi aikana, esimerkiksi kirjoittaminen, taide, opettaminen. Muita kannustaessasi jää omat huolet taka-alalle ja hyvä mieli tukee parantumista.
Olen vakuuttunut, että pääset tästä ylitse. Lähetän rohkeutta ja lämpimiä ajatuksia!
Olin turhan mystinen itseni suhteen. Aspergerin syndroomaa siis itsessäni epäilen. Siinä mm. tyly tai toisia joskus loukkaava käytös johtuvat aivojen neurologisista eroista. Omat oireeni pysyivät lähes olemattomina kun elämä oli mallillaan. Sitten erinäisten stressitekijöiden kasaantuessa aloin oireilla kuin nuorena muinoin, hieman autistisesti, masentuen, ahdistuen, en kestä enää juuri mitään stressiä pillastumatta. Osittain ehkä posttraumaattista stressireaktiota.
Sinulle, alitajuntasi työstää nyt jotakin, mielesi on jonkinlaisessa käymistilassa. Oliko sinun lapsena ja nuorena aina oltava se vastuunkantaja, kiltti, normaali, jne.? Perheesi kuvailusta päätellen näin ehkä on ollut. Nyt ehkä jokin osa sinua kapinoi, on tyytymätön, vapaudenkaipuinen, tukahdutetut puolet minuuttasi etsivät ilmaisutietä. Ehkä ilmaiset vanhempiasi kohtaan tuntemaasi raivoa ja vihaa nyt vasta.
Tällaista kyökkipsykologiaa. Eli ehkä et suinkaan ole sairastumassa vaan päinvastoin parantumassa jonkinlaisesta läheisriippuvuudesta, siis eheytymässä ihmisenä ja/tai etsimässä rajojasi, jonkinlainen viivästynyt murrosikä samalla?
Joogaa ajattelin ehdottaa sinulle, ja ehkä vieläkin hyötyisit suuresti Al-anon-vertaisryhmästä lapsuutesi traumojen työstössä.
LKuulostaa valitettavan tutulta meiningiltä. Itse 30 ja mm. epävakaus sekä add-leimat saanut. Oma käytös hävettää välilä niinkin paljon että fantasion itseni tappamisesta. Elämä tuntuu arvottomalta tyhjine sisältöineen eikä tässä pitkiin aikoihin ole elämä tarjonnut kuin odottelua sen loppumisesta. Yhteiskuntakin tipautti kärryiltään niin eipä ole enää mitään mistä pitää kiinni. Varmaankin kamalinta mitä voi tapahtua on saada tämmöiset mt-ongelmat, jatkuvaa taistelua ja kärsimystä koko tämän astinen elämä.
Älä hyvä ihminen ole näin omissa mehuissasi. Jos mä vain voisin tulla sinun tykö ja jututtaa, suostutella lähtemään nyt ulkoilemaan. Tiedän omasta kokemuksesta, että ihminen toipuu.
Alle 30 -ikävuoden tulee juuri tuollainen sen astisen elämän saldovaihe, joka menee kipuillen ohi ja sen jälkeen taas kaikki maistuu ihan toisenlaiselta. Ettekö voi pyytää ketään tuttua, luottoihmistä kanssanne juttelemaan. Nuoret parit ovat vain keskenään, ei siinä muu tule mieleen, kun oma surkeus, jos ulkona sataa ja on välillä pimeää.
Itse olin opiskellessa aina toisinaan huonossa fiiliksessä, vertailin alitajuisesti omia saavutuksia toisten hienoihin saavutuksiin. Sen jälkeen, kun pääsin työelämään sielläkin juuri alle 35-ikäisenä vaan vertailee itseä muihin ja olo on surkeä, hävettää, on altis masennukselle. Mutta tuon kaiken jälkeen se "ylisuorittaja" porukka jäi taakse, omat elämänasita ovat nousseet ykkösasioksi, niistä palautuu hyvä mieli ja voi suunnitella elämää uudelleen eri näkökulmasta. Ne vertailukohteet synkistävät monien muidenkin mieltä, muutosta pitää hakea pehmeämmästä elämäntyylistä ja olla sallivampi itselle, se vie muuten kauan aikaa. Aloittaa edes ne louttotutun kanssa keskustelut, koska ne muistuvat mieleen sitten myöhemmin käytönnön sovellustilanteissa, eikä ala murehtia taas uudelleen kaikkea vaan osaa suhteuttaa asioita. Jotkus suursuorittajat voivat itsekin ajautua mt-ongelmiin, vaikka niitä muut ihailivat opiskeluaikana tai työssä. Näin se on, elämä on kaikille vähän samantyylinen, ei pääse aivan helpolla , 30:n ikävuoden kriisi on nyt pahin nuoremmilla.
Lue tästä, joku haluaa kuitenkin auttaa ulos tuosta onkalotunnelmasta, joka on ihan selvästi sellainen fyysis-psyykkinen tila melkein suurimmalla osalla ihmisiä joskus, mutta kaikki eivät ala sen vuoksi oireilmaan niin hirveästi tai ryypiskele/käytä päihteitä tai muuta kuten pornona yms.
https://keskustelu.suomi24.fi/t/15040866/voisiko-yhteiskunta-kannustaa-paihdeongelmaisia#comment-91568430
Tule kanssamme tekemään muutosta tilanteeseen. Kirjoitetaan näistä kokemuksita e-kirja.
Murheisiin ei jää "makaamaan", jos jostain löytää sen idean, jolla saa pois huonon tunnelman. Lyhyterapian keino, etsitään käytännössä ongelmakohtia ja niitä pyritään lievittämään omilla sijaistoimilla, liikunnalla, muulla tekemisellä yms. Se ei ole pelkkää keittiöpsykologiaa, vaan ihan ammattipsykologien keinovalikoimiin kuuluvaa, että pohditaan tunnelmien vaihtoon sijaistoimintaa.
Äidilläni on mm. kuulossa tinnitus, tein siitä tiedonhakuja netistä, luin, että niskassa on suuria lihaksia, jos niistä on apua, päätä liikuttelemalla saa vinkumiset vaimenemään pikkuhiljaa. Näin on tapahtunut. Ne tulee muistaa, mm. pään särky voi tulla pitkästä ruokailuvälistä vaikka talkoopäivänä.
Käsissäni on Iltalehden erikoisnumero (5.12.2016), "Sisu-Extra", jossa on 99-vuotiaan Helenan terveiset 99-vuotiaalle Suomelle ja monta sisukasta elämäntarinaa. Yksi on mt-ongelmaisesta naisesta, s. 33: "Suljetulta osastolta tohtoriksi" "Päivi Rissanen oli vuosikaudet potilaana sairaaloissa ja avohoidossa, kunnes hän päätti väitellä itsensä tohtoriksi. "
Päivi Rissanen:"Olen ihan yhtä arvokas ihminen psykiatrisella osastolla kuin tohtorin hattu päässä."
Tohtoriksi tavoittelu on liian raskas urkakka ellei sairastunut ennen niistä töistä. Uutena ei niitä kannata lähteä tekemään, kun muodollinen oppiminen ja siitä tehty korkein opinnäytetyö ei ole ihan järkevä tapa hoitaa itseä, lisää vaan stressiä. Mutta otin asian esimerkkinä, muut sisukkaat elämäntarinat liittyivät toisiin asiohin, osa sairauksiin, osa sodan aikaan osa yrityksiin yms.
Mutta tästä oppii sen, että toipua voi.
Mitä puhkesko sun pillussa finni ?
Minä olen harrastanut seksiä!!!!!!!!
Vittu noi selostajat on hukassa.
Niin, tällä keinolla pääsee pitkälle.
Lukiossa ajattelin, että lähden opiskelemaan itse psykologiaa, mutta juoppo- nirso sukulainen ei välittänyt avuistani, ei kertonut mitään, valehteli enemmän. Miten sitäkin voi auttaa, jos ei kerro?
Petyin niin raskaasti asenteeseen, etten ole tarpeeksi hyvä, vaikka sain melkein parhaimmat arvosanat opelta silloin, etten lähtenyt opiskelmaan kuitenkaan psykologiaa. Alkoi vituttaa ihmiset, jotka eivät usko, että kehitystä tulee, eikä voi jäädä seisovaan veteen. Jos on niin paha mt-vika, että on sairaalahoito tai lääkkeet ainut keino, siitäkin tiedetään, että monet vanhat taiteiljijat, joiden kirjat ja taulut ovat nyt huikeissa hinnoissa olivat lopulta asenttuneet ja rauhoittuneet mt-sairaudesta huolmaitta. Optimismi ei saa puuttua, siksi en jaksanut ajatella niitä potilaita enää tylyn sukulaien asenteen jälkeen.
Tässä hyvä kirja perehtyä syvemmelle psykologiaa ja tunnepsykologaan.
Nummenmaa Laur (alan opettaja, Aalto ylipisto, aivotutkimustyössä), 2010: Tunteiden psykologia. Tammi.
kpl 9. Tunteet ja hyvinvointi, s. 187.
s. 199 Miksi tunne-elämäbn häiriöihin on vaikeaa puuttua itse?