…kun kerran niin halutaan. Poistin avaukseni, kun vastoin sen lopussa esittämääni pyyntöä alettiin keskustella vain minusta, ei asiasta. Mutta tässähän se on; jos ette pysty puhuman asiasta, kun ette kerta kaikkiaan saa ajatuksianne irti minusta, niin jatkakaa sitten niin kuin ennenkin, jopa uusin riettain avauksin. Itsestännehän sellaisella kerrotte.
Poliittisia uutisia
Niinistölle ei näy löytyvän haastajaa presidenttipelissä. Aamun Hesari julkistaa HS:n Suomen gallupilla teettämän kansalaiskyselyn tulokset, joiden mukaan Niinistö on ylivoimaisesti kannatetuin seuraavaksi presidentiksemme. Näin kansalaiset kannattivat eri ehdokkaita (samat ovat kannattaneet useitakin, koska prosenttien yhteismäärä ei ole sata):
Sauli Niinistö 50 %
Sirkka Hämäläinen 30 %
Jorma Ollila 29 %
Gustav Hägglund 23 %
Olli Rehn 18 %
Matti Vanhanen 18 %
Paavo Lipponen 17 %
Erkki Tuomioja 16 %
Björn Wahlroos 13 %
No, minä kyllä nyt tuossa edellä hieman oikaisen, sillä nuo Hämäläisen, Ollilan, Hägglundin ja Wahlroosin saamat kannatusluvut tulivat silloin, kun kysyttiin halutuimpia politiikan ulkopuolelta. Omalta puolueeltaan Niinistö saa 73 % kannatuksen, Arhinmäki 49 % ja Vanhanen 33 %. Todettakoon, ett kepulaisiltakin Esko Aho saa enää vain 6 b% kannatuksen ja Paavo Väyrynen ainoastaan 4 %. Jos eivät kepulaiset usko omaavansa presidentiksi kyvykkäitä poliitikkoja, vielä heikommin näkyvär olevan asiat demareilla, kun kärkikasikosta toinen on selvästi ilmoittanut, ettei ole enää käytettävissä mihinkään poliittiseen tehtävään.
Niinistö alkaa olla jo samoissa suosiolukemissa kuin oli Mauno Koivisto 1980-luvun alussa. Mikään ei estä enää hänen pääsyään presidentiksi, jos hän vain itse suostuu ja jos terveenä elää saa.
Vaalirahoitussuhmurointi jatkuu
Kepun kelmi-Korhonen on saanut puolueet sopimaan kunnallisen puoluetuen ottamisesta käyttöön. Tyhmiä ovat olleet muiden puolueiden edustajat, kun ovat menneet sellaiseen lankaan. Kepuhan hallinnoi yksinvaltaisesti suurinta osaa Suomen kunnista, ja tietenkin hyötyy asiasta eniten. Jatkossa puoluetuesta varataan 12 % paikallisjärjestöjen käyttöön. Puoluetuen korotuksestahan on myös jo periaatteessa päätetty, mutta lama on viivästyttänyt sen voimaantuloa. Lisäksi valtion puolueille maksama viestintätuki (entinen puoluelehtien lehdistötuki) on puolueiden vapaasti käytettävissä, ja se ilman muuta ohjataan vaalirahoitukseen.
Kekkosen kaljulle uusi sädekehä!
Kekkonen kävi sodan aikana, vuonna 1942 neuvottelemassa natsien suunnittelemasta sodanjälkeisestä eurooppalaisesta urheiluliitosta, jossa SVUL:n 1930-luvun puheenjohtajalle Urho Kekkoselle oli varattu näkyvä johtoasema. Siitä kerrotaan Vuoden urheilukirja -palkinnon saaneen tietokirjailija Antero Raevuoren uusimmassa teoksessa "Järviset":
http://www.iltalehti.fi/urheilu/2009101910450578_ur.shtml
Kekkosen täydellinen takinkääntö ja sen nopeus käy yhä ällistyttävämmäksi ja entistä ihmettelevämpiä kysymyksiä herättäväksi, kun mies jo vuotta myöhemmin liittyi ns. rauhanoppositioon ja pian viestitti Neuvostoliiton johtajille palveluhalukkuudestaan halukkuudestaan ja kyvykkyydestään saada Suomi Neuvostoliiton uskolliseksi vasalliksi. Niinhän sitten tapahtuikin. Mutta suuri ihmettelyn aihe on, miksi neukkujohtajat uskoivat miehen muutokseen, kun hyvin varmaan tiesivät tuonkin episodin kuten kaiken muunkin entisen, jossa Kekkonen oli osoittanut mitä syvintä ryssävihaa ja sotakiihkoa. Kekkonen taatusti myös tiesi neukkujohtajien kaiken tuon tietävän, ja siksi hän alistui heidän palvelijakseen, kun toinen vaihtoehto olisi ollut… no, jääköön sanomatta.
Ps.
Tulin nyt saitille vain siksi, kun minua niin suuresti näytään taas kaipaavan, monilla avauksillakin ja kymmenillä viesteillä. Jospa tällä lieventäisin kaipausta ja saisin kaipaajat puhumaan näistä asioista eikä vain kapista.
Poliittisia uutisia
Niinistölle ei näy löytyvän haastajaa presidenttipelissä. Aamun Hesari julkistaa HS:n Suomen gallupilla teettämän kansalaiskyselyn tulokset, joiden mukaan Niinistö on ylivoimaisesti kannatetuin seuraavaksi presidentiksemme. Näin kansalaiset kannattivat eri ehdokkaita (samat ovat kannattaneet useitakin, koska prosenttien yhteismäärä ei ole sata):
Sauli Niinistö 50 %
Sirkka Hämäläinen 30 %
Jorma Ollila 29 %
Gustav Hägglund 23 %
Olli Rehn 18 %
Matti Vanhanen 18 %
Paavo Lipponen 17 %
Erkki Tuomioja 16 %
Björn Wahlroos 13 %
No, minä kyllä nyt tuossa edellä hieman oikaisen, sillä nuo Hämäläisen, Ollilan, Hägglundin ja Wahlroosin saamat kannatusluvut tulivat silloin, kun kysyttiin halutuimpia politiikan ulkopuolelta. Omalta puolueeltaan Niinistö saa 73 % kannatuksen, Arhinmäki 49 % ja Vanhanen 33 %. Todettakoon, ett kepulaisiltakin Esko Aho saa enää vain 6 b% kannatuksen ja Paavo Väyrynen ainoastaan 4 %. Jos eivät kepulaiset usko omaavansa presidentiksi kyvykkäitä poliitikkoja, vielä heikommin näkyvär olevan asiat demareilla, kun kärkikasikosta toinen on selvästi ilmoittanut, ettei ole enää käytettävissä mihinkään poliittiseen tehtävään.
Niinistö alkaa olla jo samoissa suosiolukemissa kuin oli Mauno Koivisto 1980-luvun alussa. Mikään ei estä enää hänen pääsyään presidentiksi, jos hän vain itse suostuu ja jos terveenä elää saa.
Vaalirahoitussuhmurointi jatkuu
Kepun kelmi-Korhonen on saanut puolueet sopimaan kunnallisen puoluetuen ottamisesta käyttöön. Tyhmiä ovat olleet muiden puolueiden edustajat, kun ovat menneet sellaiseen lankaan. Kepuhan hallinnoi yksinvaltaisesti suurinta osaa Suomen kunnista, ja tietenkin hyötyy asiasta eniten. Jatkossa puoluetuesta varataan 12 % paikallisjärjestöjen käyttöön. Puoluetuen korotuksestahan on myös jo periaatteessa päätetty, mutta lama on viivästyttänyt sen voimaantuloa. Lisäksi valtion puolueille maksama viestintätuki (entinen puoluelehtien lehdistötuki) on puolueiden vapaasti käytettävissä, ja se ilman muuta ohjataan vaalirahoitukseen.
Kekkosen kaljulle uusi sädekehä!
Kekkonen kävi sodan aikana, vuonna 1942 neuvottelemassa natsien suunnittelemasta sodanjälkeisestä eurooppalaisesta urheiluliitosta, jossa SVUL:n 1930-luvun puheenjohtajalle Urho Kekkoselle oli varattu näkyvä johtoasema. Siitä kerrotaan Vuoden urheilukirja -palkinnon saaneen tietokirjailija Antero Raevuoren uusimmassa teoksessa "Järviset":
http://www.iltalehti.fi/urheilu/2009101910450578_ur.shtml
Kekkosen täydellinen takinkääntö ja sen nopeus käy yhä ällistyttävämmäksi ja entistä ihmettelevämpiä kysymyksiä herättäväksi, kun mies jo vuotta myöhemmin liittyi ns. rauhanoppositioon ja pian viestitti Neuvostoliiton johtajille palveluhalukkuudestaan halukkuudestaan ja kyvykkyydestään saada Suomi Neuvostoliiton uskolliseksi vasalliksi. Niinhän sitten tapahtuikin. Mutta suuri ihmettelyn aihe on, miksi neukkujohtajat uskoivat miehen muutokseen, kun hyvin varmaan tiesivät tuonkin episodin kuten kaiken muunkin entisen, jossa Kekkonen oli osoittanut mitä syvintä ryssävihaa ja sotakiihkoa. Kekkonen taatusti myös tiesi neukkujohtajien kaiken tuon tietävän, ja siksi hän alistui heidän palvelijakseen, kun toinen vaihtoehto olisi ollut… no, jääköön sanomatta.
Ps.
Tulin nyt saitille vain siksi, kun minua niin suuresti näytään taas kaipaavan, monilla avauksillakin ja kymmenillä viesteillä. Jospa tällä lieventäisin kaipausta ja saisin kaipaajat puhumaan näistä asioista eikä vain kapista.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Olette mahdollisesti tehneet toistaiseksi tyhjäpäisimmän avauksenne, joka teidän tasonne huomioon ottaen on melkoinen suoritus. Syvät onnitteluni!
kerta kerran jälkeen yllättämään kaikki entistä suuremmalla typeryydellä...
Toivoa sopii ilmiön liittyvän etenevään altzheimeriin tai parkinsoniin. Silloin ilmiölle olisi looginen selitys. Muussa tapauksessa kehitys on kovin, kovin surullista.
Niinistön suosio näyttää yllättävän kestävältä. Aiemminhan meillä on olut jos josnkinmoista presidentti-ilmiötä jotka eivät ole kantaneet kovinkaan pitkään.
Niinistön kohdalla kyse taitaa olla sopivasti arkisen päivänpolitiikan yläpuolella, tai sivussa siitä, olevan henkilön saamasta nosteesta, kuten oli vaikkapa Uosukaisen kohdalla aikanaan. Toisaalta myös siitä, ettei kahdella puolueella kolmesta suuresta ole varteenotettavaa vaihtoehtoa. Kepulla Olli Rehn saattaisi sellaiseksi nousta jos änkyräkeput hänet hyväksyisivät, mutta niin ei taida käydä. SDP:llä tilanne on karsempi, Lipponen on ainoa jota voisi edes kuvitella presidentin virkaan, mutta Paavokin on ryvettänyt itsensä ydinvoima- ja kaasulobbarina poliittisen uransa jälkeen - joten Paavosta ei presidenttiä tulisi vaikka yrittäisi. Muut demarit ovat lähinnä huonoja vitsejä.
Tuosta historiallisesta osuudesta sen verran, että ihmetyttää kuinka ihmettelet edelleen tuota Kekkosen toimintaa. Tuo yleiseurooppalaisen urheiluliiton tunnstelu on toki ollut monissa kirjoissa esillä eikä ole sinällään uutinen historiaa tunteville. Mutta jos tunnet myös 1943 tapahtumat hieman laajemmin., mm Tannerin (Tannerhan Kekkosen pestasi Tukholmaan yhteyttä piutämään peiteviran kautta) ja K A Fagerholmin toiminnan, tai peitenimi "silinterin" (Vuori) vuotamasta tiedosta.
Kekkosella oli varmasti vilpitön halu pelastaa Suomi ennenkuin Saksa romahtaa, hän ei vain ehkä oikein tajunnut, miten NL osaa käyttää häntä hyväkseen, samoin kuin käytti ruotsalaisia välittäjiä. Suomen johdon mahdollisuudet manoveroida pienenivät, kun Moskova tiesi jo kaiken etukäteen kaiken, osin Kekkosen, osin muiden rauhanopposition ja jopa Tannerin löperyyden vuoksi.
Historian tuntijana sinulla jos kellä luulisi olevan todella mielenkiitoisia omia näkemyksiä noist asioista, joten annappa tulla hiukan omiakin analyysejä poliittisista käänteistä Jatkosodan Suomessa.
Olen kanssasi samaa mieltä tuosta presidenttipelistä sanomastasi, joten siitä minun ei tarvitse puhua enempää.
Mutta Kekkonen kyllä minua ihmetyttää edelleen, ja tuo hänen kiinnostuksensa ryhtyä yleiseurooppalaisen natsistisen urheiluliiton johtoon on minulle uusi tieto. Eikä hänen takinkäännöksensä selity yksin sillä arvokkaalla tavoitteella, jota näyt pitävän hänen ainoana motiivinaan.
En viitsi ruveta esittämään asiasta uutta, kun olen kertonut siitä oleellisen jo Kekkos-tutkielmani 3. osassa. Laitan sen nyt tähän, mutta kun nykyformaatissa ei edes tuollainen pätkä mene kerralla läpi, se täytyy jakaa tässä moneen osaan:
- - -
3. ”Kekkosen käännöksestä”
Sodan jatkuessa Kekkonen oli poliitikoistamme sodan varauksettomimpia ja innokkaimpia kannattajia ja Suur-Suomen rakentajia aina kevääseen 1943 saakka. Tämä ilmeni mm. niistä poliittisista tilannekatsauksista, joita hän ”Pekka Peitsenä” kirjoitteli Suomen Kuvalehteen. Niitä luettiin tarkkaan ja niitä arvostettiin. Mutta sitten tapahtui käänne. Kekkonen oli käynyt Tukholmassa ja sieltä palattuaan hän pyysi Maalaisliiton ryhmäkokouksessa esittää tilannekatsauksen. Hän luki hieman hermostuneena paperista katsauksensa, jonka mukaan sodasta olisi pyrittävä irti mahdollisimman nopeasti. Alustuksesta ei käyty keskustelua, mutta äkilliseltä näyttänyt mielenmuutos hämmensi muun ryhmän. Tästä kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa ”Pitkä sarka”. Myös ”Pekka Peitsen” kirjoitusten sävy muuttui.
”Kekkosen käännös” ei itse asiassa ollut niin äkkinäinen miltä se näytti. Kyllä hän oli ollut yhteyksissä ns. rauhanoppositioon jo jonkin aikaa, mutta oli salannut nuo yhteytensä mm. siksi, että ei olisi joutunut ulkopuolelle siitä joukosta, joka sai koko ajan luotettavia tietoja mm. sodan kulusta. Kekkosella oli yhteyksiä myös amerikkalaisiin mm. amerikansuomalaisten vaikuttajien mm. Wilho Tikanderin kautta. Tämä kyllä tiedettiin Maalaisliitossa, minkä vuoksi puolueen ryhmäkokouksessa varottiin puhumasta arkaluotoisia asioita Kekkosen läsnä ollessa, kun tietojen niistä pelättiin menevän hänen kauttaan viholliselle.
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 sodanjohto ilmoitti pian suorasukaisesti, että armeijamme ei tule kauan kestämään, ellei se saa merkittävää apua. Mistäpä muualta kuin Saksasta se olisi voinut apua saada. Myös maan elintarviketilanne oli erittäin huolestuttava viljavarastojen ollessa loppumaisillaan. Akuutista hädästä maan pelastaakseen presidentti Ryti oli Mannerheimin ja eräiden muiden huomattavimpien johtajiemme kanssa neuvoteltuaan tehnyt ns. Ribbentrop-sopimuksen, jossa hän oli luvattua apua vastaan ilmoittanut, että hän tai hänen nimittämänsä hallitus ei tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksesta ennalta tietoisiin kuului Maalaisliitosta mm. Viljami Kalliokoski, mutta ei Urho Kekkonen.
Kekkonen oli sopimuksesta tyrmistynyt. Hän oli suunniltaan Maalaisliiton ryhmäkokouksessa, jossa hän huusi, että ”sopimus on vallankaappaus” ja hän vaati julkilausumaa pikaisesta sodasta irrottautumisen puolesta. Kekkonen jäi lähes yksin, tukea hän sai vain Schildtiltä. Seuraavassa ryhmäkokouksessa kahden päivän kuluttua ministeri Reinikka kieltäytyi antamasta selostusta ryhmälle, koska ”ryhmässä on sellaisia jäseniä kuin Kekkonen, jonka kautta tiedot saattavat mennä Ruotsiin ja sieltä Venäjälle”. Tästäkin kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa.
Tähän mennessä lähes kaikki historioitsijat ovat pitäneet tuota Ribbentrop-sopimusta erittäin merkityksellisenä. On nähty, että sen kautta saamamme apu oli ratkaiseva vihollisen suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi, jonka jälkeen pääsimme verrattain hyvistä asemista rauhantekoon. Sopimuksella saimme Saksalta sotilasapuna, mm. uhrautuvasti taistelleen lento-osasto Kuhlmeyn ja vähän muitakin apujoukkoja, ensimmäiset panssarinyrkkimme ja –kauhumme ja paljon muita aseita ja ammuksia. Saimme myös merkittävää elintarvikeapua, mm. viljalähetyksiä. On nähty, että sopimuksen allekirjoittaminen yksin oli Rydiltä sankariteko. Hän uhrasi itsensä, jotta isänmaa pelastuisi. Ja kun sopimus oli täyttänyt tarkoituksensa, se mitätöityi Rydin jätettyä paikkansa ja Mannerheimin nimitettyä Hackzellin hallituksen Rydin nimittämän Linkomiehen hallituksen tilalle.
Nyt nuori tutkija Markku Jokisipilä pyrkii väitöskirjallaan todistamaan, että Ribbentropin ja Rydin sopimukselle ei ollut pakkoa. Hänen tutkimuksensa on vakuuttavan tuntuinen ja kirjoitusasultaan erinomainen, ja se on saanut arvostavia lausuntoja. Minun mielestäni Jokisipilän tutkimuksessa on jälkiviisautta. Hänen mielestään Suomi oli jo saanut kaiken vihollisen vastahyökkäyksen torjumiseksi tarvitsemansa jo ennen tuon sopimuksen solmimista. Sitä Ryti ei voinut tietää sopimuksen tekohetkellä, kun Viipuri oli juuri menetetty ja Tali-Ihantalan taistelua ei ollut vielä käyty. Tukeutuessaan saksalaiseen aíneistoon Jokisipilä ei ota huomioon, että Ribbentrop halusi esitellä sopimuksen esimiehelleen Hitlerille omana voittonaan, eli että hän oli onnistunut taivuttamaan tuohon asti itsepäisesti omaa sotaansa käyneen Suomen Saksan sopimuskumppaniksi. Sen Jokisipiläkin toteaa, että Suomi menetteli ovelan taitavasti Saksan suhteen niin, että avun saanti sieltä oli turvattu kesän 1944 loppuun saakka.
Ei Kekkosella voinut olla Rytiä paremmin epäilyksiä sopimuksen tarpeellisuuden suhteen. Miksi siis Kekkonen oli niin tuohtunut tuosta sopimuksesta? Luulen, että Kekkonen härskisti osoitti vastustavansa sitä vain rakentaakseen näin itselleen kulissin, turvatakseen selustansa vastaisen varalle. Tätä näkemystä tukee se, että Kekkosen ”alter ego” Juhani Suomi kommentoi sopimusta tiiliskivikirjassaan ”Myrrysmies” vain kolmessa kappaleessa. Muiden historiantutkijoiden, jopa Jokisipilänkin ylistämää Rydin henkilökohtaista uhrautumista ja sopimuksen perusteella saadun avun merkitystä mitenkään noteeraamatta Suomi kääntää teon lopuksi negatiiviseksi näin: ”Näin Hitlerin Saksa oli saanut aikaan kauan tavoittelemansa poliittisen sopimuksen Suomen kanssa. Suomen erillissotateesiltä oli lopullisesti pudonnut pohja”. Jokisipiläkään ei pidä sopimusta poliittisena liittolaissopimuksena Saksan kanssa, mitä se ei todellakaan ollut.
Vuonna 1945 asetettiin tohtori Eirik Hornborgin johdolla toiminut komitea tutkimaan vuosien 1938-44 ulkopolitiikkaamme. Komitea antoi varsin pätevän selonteon, jossa käsiteltiin myös tuota Ribbentrop-sopimusta ja kiinnitettiin huomiota sillä saavutettuihin tuloksiin. Komitean selvitys annettiin julkisuuteen kaikesta myönteisestä riisuttuna. Selvityksen takana oli itse pääministeri Paasikivi, joka Linkomiehen mielestä näin tahrasi itsensä lähtemättömästi. Linkomies kuitenkin toteaa, että ”selostuksen, joka tällä tapaa oli väärentänyt julkiseksi tarkoitetun asiakirjan, lienee alkujaan laatinut silloinen oikeusministeri Kekkonen. Karkeampaa virallista petosta ei Suomessa varmastikaan ole koskaan tehty”.
Kun Maalaisliitto piti joulukuussa 1944 puoluekokouksensa, puheenjohtaja Kalliokoski ja puoluesihteeri Kaasalainen saivat yksimielisen jatkoajan tehtävissään. Se oli julkinen tappio Kekkoselle, joka oli Paasikiveä säestäen vaatinut ”uusia kasvoja” tehtäviin. Kekkonen joutui äänestyksessä jättämään myös paikkansa puolueen keskushallituksessa ministeri Jutilalle.
Pian puoluekokouksen jälkeen hän oli ministeritoverinsa Kaarlo Hillilän kanssa keskustellut kommunistiministeri Yrjö Leinon kanssa välirauhansopimuksen toteuttamisen jouduttamisesta. Miesten mielestä oli viisainta, että Ryti ja Tanner pantaisiin sotasyyllisinä oikeuden eteen. Muutamaa päivää myöhemmin Kekkonen tapasi valvontakomissiossa työskennelleen lähetystöneuvos Jelisejevin, jolta tietenkin sai tuen esityksilleen. Ymmärrettävästi Väinö Tanner oli elämänsä loppuun saakka siinä käsityksessä, että juuri Urho Kekkonen oli suurin syyllinen siihen, että hänet tuomittiin sotasyyllisenä. Kekkonen huolehti myös siitä, että häntä omassa puolueessaan vastustaneet Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen joutuivat sotasyyllisiksi. Kekkosen tukija K-linjalainen Reino Kuuskoski oli vakuuttunut asiasta, todeten että ”Kekkonen heidät hankki syytteeseen. Kukaan ei olisi huomannutkaan heidän olemassaoloaan”.
Vielä pieni Kekkosen käyttäytymistä kuvaava episodi: Suomen tavoin Saksan rinnalla taistellut Romania oli irtaantunut sodasta loppukesällä 1944. Kuningas Mikael antoi vangita maata johtaneen marsalkka Ion Antonescun, joka keväällä 1945 teloitettiin. Maalaisliitto piti puoluekokoustaan Helsingin kauppakorkeakoululla 17. ja 18. kesäkuuta ja E.M.Tarkkanen johti puhetta. Myös Kalliokoski oli puheenjohtajistossa. Tuolloin tilaisuuteen juuri tullut Kekkonen sanoi tuohtuneena: ”Kuinkas täällä tuollaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu?” Useat kokouksessa läsnä olleet vakuuttavat Kekkosen käyttäytymisen todeksi.
Kokousväki oli tyrmistynyt. Kalliokoski pyysi puheenvuoron ja sanoi Kekkosen viestin olevan niin selvä, ettei mitään väärinkäsityksen varaa ollut. Kalliokoski ymmärsi oikeusministerin puheet niin, että Ribbentrop-sopimuksen teossa mukana olleet – siis myös Kalliokoski itse – saisivat nähdä ”lain huljan heiluvan” (Kekkosen sanonta tuokin). Kalliokoski sanoi, että hän ei halua olla uuden suuntauksen tiellä, mutta varoitti taipumasta uhkauksiin, ”joiden takana voi olla muutakin kuin isänmaan etu”. Tämän jälkeen Kalliokoski kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän ennustelee omana kohtalonaan olevan joko tuhotuksi (tapetuksi) tuleminen tai maanpakolaisuuteen joutuminen. Tuota kirjettä ”asevelisosialisti” referoi hiljattain tällä saitilla.
Kekkosen äkilliseltä näyttänyt ”kääntymys” kommunismia ja Neuvostoliittoa vihaavasta kiihkeästä sotapoliitikosta rauhantahtoiseksi Neuvostoliiton ystäväksi on verrattavissa Paavalin kääntymykseen kristittyjen vainoajasta suurimmaksi apostoliksi. Uudessa Testamentissa kerrotaan tuo Paavalin kääntymyksen syy, sokeuttava valonväläys Damaskoksen tiellä, jossakin Golanilla, ja taivaasta kuulunut ääni ”Saul, Saul, miksi vainoat minua”(Ap.t. 9:4). Mikä oli tuo valonväläys ja ääni, joka käännytti Urho Kekkosen?
Ainoaksi syyksi Kekkonen on kertonut huolensa Suomen kohtalosta hänen havaittuaan, mikä tulee olemaan sodan lopputulos. Marskin emissaari Aladar Paasonen oli helmikuussa 1943 poliittiselle johdollemme pitämässään tilannekatsauksessa todennut, että Saksa tulee häviämään sodan. Kuulijat olivat tyrmistyneitä ja monet vaativat Paasosen päätä vadille ymmärtämättä että hänen näkemyksensä takana oli itse Mannerheim. En tiedä, oliko Kekkonen kuulijoiden joukossa, mutta uskon hänen älykkäänä miehenä tulleen samoihin aikoihin samoihin johtopäätöksiin. Tästähän kertoo myös se, että hän alkoi ottaa yhteyksiä ns. rauhanoppositioon.
Varmaan Kekkonen talvella 1943 vähitellen tajusi tilanteen oikein. Silloin hän Paavalin lailla koki väläyksen omassa päässään. Hän tajusi Suomen mahdollisen kohtalon – ja itsensä todennäköisen kohtalon. Varmaankin hänen huolensa Suomen kohtalosta oli aito ja että hän näki suunnan muutoksen ja Neuvostoliiton luottamuksen saamisen ainoaksi tieksi maan itsenäisyyden pelastamiseksi. Mutta hän kuuli myös sisäisen äänen: ”ellet nyt käänny nopeasti, sinut tapetaan”. Minä luulen, että tuo huomio jopa siirsi hänen huolensa Suomen kohtalosta taka-alalle. Eiväthän nuo huolenaiheet maan kohtalosta ja omasta kohtalosta olleet ristiriidassa keskenään Älykkäänä ja liukkaana miehenä, jota turhan kankea moraali ei pidätellyt, hän muuttui nopeasti sellaiseksi Kekkoseksi, jollaisena me hänet luulemme tuntevamme.
Pitivätkö myös Neuvostoliiton johtajat häntä sellaisena? He hyvin tiesivät, millainen Kekkonen oli ollut vuoteen 1943 saakka. Ei sellaista annettu anteeksi kenellekään, eikä olisi annettu Kekkosellekaan hänen kauniiden silmiensä ja kiharan tukkansa vuoksi. Miksi Kekkonen sai heiltä synninpäästön? Siksikö, että Neuvostoliiton johtajat rupesivat laskelmoimaan, että juuri tuollaisen taustan omaava Kekkonen olisi paras mahdollinen työkalu heidän käsissään? Kyllä he tosiaan näin ajattelivat, ja kyllä heillä oli hyvät tiedot Kekkosen käännöksestä talvella 1943. Valotan asiaa hieman seuraavassa osassa Jelisei T. Sinitsynin kirjasta poimimillani viitteillä. Mutta silti ihmetyttää, miksi Kekkosen menneisyys, hänen vanhemmat, veriruskeat syntinsä unohdettiin. Ei sellaista tehty juuri kenenkään muun kohdalla, vaan niin Neuvostoliitossa kuin muualla heidän valtaansa joutuneissa maissa sellaisilta miehiltä otettiin pää pois, varmuuden vuoksi vastaisen varalle ja muille pelotukseksi. Mitä muuta kuin mm. Sinitsynin kirjan kautta julkisuuteen tullutta Kekkonen teki armahduksen saadakseen ja luottomieheksi päästäkseen? Sitä ei vielä tiedetä.
Miksi sitten Neuvostoliiton johtajat halusivat talvisodan alla rauhantahtoisena ja –uskoisena esiintyneen Väinö Tannerin ennen muita sotasyylliseksi. Sanoihan Zdanov, että ”oikeudenkäynti ilman Tanneria on juna ilman kuljettajaa”. Tähän on vastannut ”mielipidepankki” juttuani kommentoidessaan näin: ”Tannerin epäsuosioon minusta on ilmeiset syynsä. Hän oli revisionisti, joka erehtyi vielä mainostamaan Stalinin ja Molotovin tavatessaan menshevikkisyyttänsä. Tanner oli kommunistien silmissä pahimman luokan luokkapetturi. Lisäksi hän osallistui hallituksessa päätöksiin, joissa NL:n aluevaatimukset torpedoitiin. Tanneria pidettiin tässä keskeisenä henkilönä, olihan hän ollut Moskovassa neuvottelemassa asiasta. Sen jälkeen Tanner toimi ulkoministerinä eli hyvin keskeisessä asemassa. Liittoutuminen Saksan kanssa meni osaltaan Tannerin piikkiin. Tämä oli Moskovan silmissä anteeksiantamatonta toimintaa”.
No, tottahan tuo ”mielipidepankin” esittämä on. Näinhän todella tapahtui sodan edellä ja sen aikana. Ja eihän Tanner missään vaiheessa kuulunut tuohon rauhanoppositioon, mihin Kekkonen oli liittynyt. Tanneria jos ketä me saamme kiittää siitä, että suomalaiset ottivat syksyllä 1939 yksimielisinä vastaan hyökkäävän vihollisen. Hän rakensi 1920-30 luvuilla määrätietoisesti ja onnistuneesti siltaa vapaussodassa auenneen kuilun yli. Kyösti Kallio oli merkittävin sillanrakentaja kuilun toiselta rannalta. Tuo oli hyvin raskauttavaa neuvostoliiton johtajien silmissä. Tannerin syntitaakka Neuvostoliiton silmissä oli jo vanhempaakin perua. Puoluekokouksessa 1919 Tanner sai ohjattua puolueensa länsimaisille sosialidemokraattisille linjoille puolueen oppositiosta huolimatta. Tanner sai kokouksen ponsissa läpi kantoja jotka olivat selkeästi marxilaisen vallankumoukseen tähtäävän toiminnan vastaista. Tämä sai aikaan sitten puoluehajaannuksen, mitä Neuvostoliitto ei antanut koskaan anteeksi Tannerille.
Kekkosella oli takanaan toki ”valkobandiitin” menneisyys, mutta ei luokkapetturuutta, kun hän ei ollut koskaan sosialisti ollutkaan. Ehkäpä hänen pelastukseensa vaikutti myös se, että hän ei ollut sodan aikana Tannerin lailla keskeisessä asemassa hallituksessamme, vaikka kyllä hänkin oli osaltaan torpedoimassa Neuvostoliiton aluevaatimuksia, sillä hänhän oli Viipurin läänistä valittu kansanedustaja ja omisti Paarmakallion tilan alueella, joka olisi joutunut entistä vaaranalaisempaan asemaan, jos Neuvostoliiton vaatimuksiin olisi suostuttu.
Mutta miksi Kekkosta kauemmin ns. rauhanoppositiossa vaikuttanut Fagerholm oli uransa loppuun saakka epäluotettava NL:n silmissä? Siksikö, että hän Tannerin tavoin oli sosialidemokraatti ja siis sosialismin luopio NL:n mielestä? Mutta jos ajattelemme järjellä ja johdonmukaisesti, Kekkosen olisi pitänyt kuitenkin olla Fagerholmia pahempi Neuvostoliittolaisten silmissä. Hän oli vapaussodassa punikkeja vastaan taistellut valkobandiitti, toiminut teloitusryhmän johtajanakin. Ja talvisodan aikana ja pitkälle jatkosodankin kestäessä Kekkonen oli kiihkeä sotapoliitikko, mitä Fagerholm ei ollut koskaan. Ja Fagerholm oli ns. rauhanopposition alkuperäisjäsen, Kekkonen vasta ”myöhempien aikojen herännäinen”.
Nimimerkki ”mielipidepankin” eräs kommentti aikaisempaan kirjoitukseeni on mielestäni niin hyvä, että laitan sen tähän sellaisenaan:
”Kekkosen muodonmuutos on valtaisa. Ylikankaan teoriahan on se, että Moskova loi Kekkosen uudestaan. Se lupasi vallan sille, joka ei sitä muuten ehkä saisi. Kekkonen tunnettiin erittäin vallanhimoisena pyrkyrinä. Kekkonen jäi tästä kiitollisuuden velkaan. Näin käy, kun saa palkkioviran vähän ansiottaan, muiden antamana. Kekkonen oli vallanhimossaan valmis myymään aatteensa ja vaikka äitinsä. Jollei Moskova olisi antanut Kekkoselle esikoisoikeuksia, suositut demarit (asevelisosialistit) olisivat ottaneet maan ykköspuolueen aseman. Fagerholm hävisi tärkeän vaalin ja Kekkonen alkoi aktiivisesti hajottaa demaripuoluetta. Sellainen hajota ja hallitse taktiikka yhdistettynä ulkopoliittisen itäkortin käyttöön sopivana uhkana takasi Kekkoselle suuren vallan ja nosti siinä ohessa hovipuolue Maalaisliiton aseman suuremmaksi kuin parlamentaarinen valtuutus olisi antanut myöten. Osittain tämä tuon ajan häikäilemätön poliittinen kulttuuri on edelleen rasittamassa Keskustapuoluetta. ”Kepu pettää aina” puheet juontavat juurensa jo noihin K-linjan aikoihin.”
Seuraavassa jutussa käsittelen sitä, miten Kekkosesta tuli presidentti. Nuokaan vaiheet eivät ole vailla jännitystä ja mitä ihmeellisimpiä kuvioita!
Valitettavasti et kyennyt keskustelemaan asiasta, vaan esität noita kirjallisuudesta kopioimiasi asioita jälleen kerran.
Kun tunnet sekä Tannerin että Kekkosen niin hyvin, niin voisit antaa oman näkemyksesi miksi Tanner teki Kekkosesta "virastoasiain valtuutetun" ministeriöönsä 1943. Valtuutettuhan saattoi matkustella ´virkansa puolesta´ Tukholmaankin. Olisikohan UKK:n työpaikka 1943 ollut Tannerin "kontaktiensolmista" eli Tanner pitkälti tiesi, kuinka hänen poliittiseksi korkeushyppääjäksi nimittämänsä UKK toimisi ja halusi tämän kautta avata kanavia Moskovaan kun Saksan sotamenestys alkoi kääntyä. Joutuiko Kekkonen siis hallituksen vedättämänä Moskovan agentiksi?
Kuten tiedämme, Saksa suhtautui alualkujaan varautuneesti sosiaalidemokraatti Tanneriin - olihan se osaltaan ollut kaatamassa myös Tannerin mahdollista valintaa presidentiksi syksyllä 1940, vaikkakin sittemmin Saksan luottamus Tanneriinkin oli hyvällä tolalla. Tannerin merkittävä asema jatkosodan ajan Suomessa perustui siihen, että hänen lojaali asennoitumisensa sotaan ehkäisi tappiomielialan syntymistä vasemmistossa silloin, kun kokonaistilanne kääntyi erityisesti Stalingradin taistelun jälkeen tammikuussa 1943. Mutta pelasiko Tanner samanaikaisesti Kekkosen kautta suhteita Moskovaan?
Näitä voisimme pohtia, joten laitappa oma näkemyksesi ja tietosi nyt aidosti peliin.
Älä yksin minulta noita kysele, miksi minun pitäisi ruveta toistamaan itseäni, esim. sitä, mitä olen noistakin asioista mm. Tanner-tutkielmassani esittänyt. Ei ole tullut tietooni mitään uutta, joka kumoaisi aikaisemmat näkemykseni. Mutta tuo avauksessa kommentoimani Kekkos-episodi oli uutta, siksi sen toin esille.
Joo - kopiointiapa hyvinkin on kaikki TIETO, vain usko ja luulo voivat syntyä omassa päässä. Minun ei tarvitse ruveta sille linjalle, onhan täällä siinä minua pätevämpiäkin, nuo saittikepulaiset.
Tuo kysymyksesi on minusta hupaisa:
>> Mutta pelasiko Tanner samanaikaisesti Kekkosen kautta suhteita Moskovaan?
Juuri tuota kysyn sinulta, sinun pohdintaasi siitä, mistä monet historiantutkijat ovat arvuutelleet, eli yrittikö Tanner, ja miksei koko hallitus, löytää salaista kanavaa suhteilleen Moskovaan, ja Kekkonen värvättiin yhtenä tuohon hommaan. Siis oliko hänen kääntymyksensä sittenkin, ainakin osin, myös tuon tehtävän vaatimaa näennäistä eriseuraisuutta hallituksen kanssa. Jospa Kekkonen ei ollutkaan Neuvostoliiton talutusnuorassa, vaan Suomen hallituksen?
Historian tuntijana sinä voisit pohtia tätä asiaa hiukan uudesta näkökulmasta. Minusta on nimittäin alkanut vaikuttaa, että Suomella oli vakaa aikomus päästä sodasta eroon heti Stalingradissa tapahtuneen käänteen jälkeen, ja silloin tarvittiin uusia avauksia, uusia kontakteja myös Moskovan suuntaan. Yhteydenpito tapahtui Tukholman kautta, ja siellähän Kekkonenkin kävi ahkeraan. Tietenkään tuota toimintaa ei voitu pitää maan virallisena politiikkana, jo yksin maassamme olleiden saksalaisjoukkojen, ja Saksan massiivisen taloudellisen avun vuoksi. Niinpä rauhanopposition kautta hallitus saattoi operoida "kaksilla korteilla" ja Kekkonen saattoikin edustaa hallitusta tuossa oppositiossa.
Mitä tuumaat?
Tuo on oletuksesi, jolel sinäkään et kuitenkaan taida löytää todisteita tai edes vakavasti oteaavia perusteita. Minä en usko tuohon ollenkaan. Kyllähän Kekkonen kai oma-aloitteisesti otti talvella 1943 yhteyksiä silloin jo melko pitkään toimineeseen ns. rauhanoppositioon, jonka piirissä kekkoseen suhtauduttiin aluksi hyvin varoen, kuten sitten pien omiensa piirissä, kun oli käynyt ilmi, että Kekkonen oli ruvennut vuotamaan Tukholmaan ja sitä kautta Moskovaan.
Jos haluat pienellä vaivalla tietää tuosta asiasta melko paljon ja varmasti Kekkosen kannalta myönteistä, niin lukaisepa tuo, en pane pahasti vastaan siinä sanottuun:
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/03/kekkosen-kelkankaanto.html
Miksi sinä et suostu omin sanoin käytävään asialliseen keskusteluun näistä Kekkoseen tai Tanneriin liittyvistä asioista, vaan linkittelet johonkin netistä löytämääsi.
Kun olet itseäsi historian tuntijaksi esitellyt, ja minäkin historian laitoksella Helsingissä jonkin verran opiskelleena siitä jotain tiedän, niin voitaisiin käyd'ä ihan meilenkiinnosta erilaisia näkökulmia sisältäviä keskusteluja. Tietomiehiä kun tällä palstalla ei turhan paljoa ole.
Kekkosen käännös siis saattoi hyvinkin olla tarkoituksellinen hämäys, tai oikeastaa edustaa koko Suomen johdon kääntymistä de facto etsimään poispääsyä sodasta joka meidän kannalta oli alkanut edetä väärään suuntaan. Ei olisi ennennäkemätöntä historiassa, että hallitukset hakee edustajikseen "oppositiohenkisiä" ihmisiä silloin kun virallista linjaa ei voi helposti muuttaa. 1944 kesällä sitten oli pakon edessä sitä virallista linjaa muutettava, raskaiden taistelujen jälkeen. Kekkonenhan tapasi tuolloin heti aselevon sopimisen jälkeen Tukholmassa vaikuttaneita Neuvostoliiton korkeita edustajia, jotka siis tunsivat miehen ja saatoivat alkaa tukea häntä avoimesti
prässää noin, sehän on aikapäiviä luikkinut puun taakse ja räksyttää sieltä kuin koirapahanen.
Vai kapi keskutelemaan! Johan on...
Ei anna perusteita keskustelulle.
Kapi on vain spesialisoitunut kopiokoneen käyttöön.
Jos niin uskot, niin tule uskossasi autuaaksi. Et saa minusta näkemyksellesi kannattajaa, etkä vastaväittäjää, mikä ilmeisesti olisi hyödytöntä.
Olen jo tehnyt uuden avauksen mielenkiintoisemmasta aiheesta, enkä jatka täällä, vaikka en debatoi sielläkään; antaa niiden debatoida, joilla siihen on pakollista tarvetta.
Avasit siis itsestäsi kun et halua käydä kaipaamaasi asiakeskustelua aiheesta jonka väität hallitsevasi erinomaisesti.
Merkillistä, onko se nyt kuitenkin niin, ettet osaa käydä asiakeskustelua ja mieluummin näet vain itsestäsi kirjoitettavan
Kaikki vain on lehdestä kopsattua, ei mitään omaa.
Jos sonnimies on saanut kapista sairaan päähänpinttymän, sinä olet saanut samanlaisen ja pahemmankin Kekkosesta.
"Hyvin paljon vaativampia olivat monet muut sotaväen kurssit, vaativimmat mestari- ja luutnanttikurssit, joskin myös vuoden mittainen peruskurssi, siellä rottakoulussa, hakkaa kirkkaasti vaativuudeltaan RUK:n."
Aliupseerikoulutus hakkaa kirkkaasti upseerikoulutuksen!!!!!!!!!
Järkihän sen sanoo. Sadan päivän RUK:n kursseilla pyritään vain antamaan perusteet joukkueen (jaoksen) johtamiselle sodan aikana. Siinä kyllä onnistutaankin, joten RUK:n kurssin suorittaminen on ihan arvostettava suoritus, varsinkin, jos sen suorittaa huippuarvosanoin – kuten eräs täällä, joka ei ollut sonnimies ;) Kertausharjoituksissahan niitä RUK:n antamia perustaitoja pyritään ylläpitämään ja hieman täydentämäänikin. Rauhanturvatehtävissä palvelemisen katsotaan vastaavan – hyvin aiheellisesti – kertausharjoituksia mm. reserviylennysten edellytyksenä.
Mutta muinoinen kanta-aliupseeri- ja myöhempi toimiupseeri- ja opistoupseerikoulutus oli ammatillista koulutusta, jossa pyrittiin valmistamaan miehiä rauhanaikaisiin tehtäviin, kouluttajiksi ja kasvattajiksi. Siksi jo vuoden mittaisella peruskurssilla tärkeimpiä aineita olivat opetusoppi, johtamistaito ja psykologia. Minun aikanani – jolloin peruskurssin oppilaista ylivoimainen valtaosa oli van kansakoulun käyneitä – tärkeitä aineita olivat myös historia, äidinkieli ja matematiikka. Toisella jaksolla sitten, kun oppilaat jakautuivat omiin aselajikouluihinsa, tärkeimmäksi aineeksi tuli taistelukoulutus, jossa siinäkin mentiin heittäen yli siitä, mitä RUK:ssa opetettiin. Niin ollen RUK oli minulle lasten leikkiä, vanhan kertausta teoreettisestikin, käytännöstä puhumattakaan.
Myöhemmillä kursseilla sitten kanta-aliupseerit ja toimiupseerit erikoistuivat lisää. Jo mestarikursseilla heistä tehtiin alansa huippuosaajia, mestareita. Niin käytännön töissään kuin alansa opettajina. Luutnanttikurssit sitten antoivat lisäpätevyyttä eri tasoisiin päällikkötehtäviin. joukko-osastojen komentotoimistojen päälliköt – eli henkilöstöpäälliköt – olivat lähes kaikki toimiupseereita, samoin monet korjaamopäälliköt, kuljetuspäälliköt ja vastaavat.
Minä erikoistuin toimiupseerialoista halutuimpaan ja arvostetuimpaan, esikunta-alaan, jolla toimin monissa vaativissa tehtävissä, mm. puolustusvoimain ainoana päätoimisena henkilöstöhallinnon opettajana Esikuntakoulussa (opetin ainetta myös Kadettikoulussa ja Merisotakoulussa), mestarikurssin johtajana, henkilöstöupseerina YK:n rauhanturvajoukoissa ja lopuksi toimistoupseerina Pääesikunnassa vastaten koko puolustusvoimain toimiupseeriasioiden ylimmästä hoitamisesta siirtoineen, ylennyksineen, virkaurien suunnitteluineen ym. Ja sodanaikaiseksi tehtäväksenihän sitten eläkkeelle jäädessäni tuli majurin arvoa edellyttävä Päämajan Esikuntakomppanian päällikkö.
Rottakoulun käyneet aikalaisesi pätevvöityivät rättivääpeleiksi ja rehumestareiksi.
Toisin sanoen jakoivat jalkarättejä varusmiehille ja sekoittivat apetta ruunille talleissa.
Sinä majurin arvoisessa tehtävässä..:)) salli minun nauraa.
Aliupseereilla eikä nykyisillä toimiupseereilla ei tänä päivänäkään ole ollut pätevyyttä yksikönpäällikön tehtäviin.
Ei ole ollut eikä tule olemaan, ne ovat kadettiupseerien tehtäviä.
Pätevyyttäsi tuon lausunnon antajaksi kuvaa hyvin, kun puhut nykyisistä toimiupseereista. Toimiupseereja kun ei ole ollut enää 15 vuoteen, eikä kohta ole opistopuseereitakaan, kun jo monta vuotta on valmistunut vain yhdenlaisia upseereja. Mutta nyt taas on olemassa aliupseeristo, joka on muodostettu entisistä värvätyistä, myöhemmin sotilasammattihenkilön nimen saaneista. Kun puhut aliupseereista, tarkoittanet loukata heitä.
Karvaperseisistä aliupseeri-retkuista.
Nykyiset aliupseeritkin(ent värvätyt) ovat sinua pätevämpiä.Siis jopa varusmies aliupseerit.
Taas kertaalleen maanpinnalle..mistä näitä tolliskoja oikein tulee???
Ai niin Rautavaaralta tietenkin...:)
pyynnöstä kapirotta on suvainnut tuoda nerouttaan kepulireppanoiden häikäistymiseen.
Niin pyyteettömästi ja niin vaatimattomana tämä rottakapiainen nakertaa kepun kannatusta vuodesta toiseen. Kohta on vain kaksikymmentä (20) prosenttia (%) jäljellä.
Kekkosen opportunismissa näkyy maalaisliitto-kepulaisuuden mätä ydin. kepu on valmis yhteistyöhön niin fasistin kuin kommarin kanssa, jos siitä saa hyötyä. Opportunisti asettuu aina tuulen mukaan paikkaansa. Natsisaksan jälkeen kekkonen nuoleskeli neukkuja niin pitkälle, että pani oikeusministerinä toimeen sotasyyllisyysoikeudenkäyntinä tunnetun irvailun, jossa maan pelastaneet rehelliset johtajat tuomittiin. Sittemmin Maalaisliitto harrasti kommareiden kanssa nk. kansanrintmapolitiikkaa ja kampesi sivuun isänmaallisia ja kansallista etua ajavia puolueita. Suomen pelastivat "Tsekkoslovakian tieltä" asevelisosialistit. Kekkonen ja hertta kuusinen olisivat vieneet maan itäiseen hämärään.
Ja perinteet velvoittavat edelleen. "Mitä maalaisliitto ennen sitä kepu tänään", olkoon mottomme, ajattelee kepulainen ja kepupoliitikko ollessaan aina yhtävalmis minkä tahansa puolueen apupuolueeksi, jos sillä nähdään saavutettavan jotain itselle. Sellaisessa periaatteista olisi vain haittaa, yhtä suurta kuin selkärankaisuudestakin.
et maininnut Tannerin Wässykästä tätä:
Pyrkimys keskikentälle teki hänestä myös varhain kiistellyn, jopa vihatun. Kommunistit ja useat sosialidemokraatit leimasivat hänet oikeisto-opportunistiksi, luokkasopuilijaksi ja jopa porvariksi. Suojeluskuntaparaatin vastaanotto 16.5.1927 presidentin sijaisena oli monien mielestä mateleva kumarrus lahtarikaarteille.
Oikeiston hän suututti jo ennen kansalaissotaa SDP:n taistellessa vallasta. Kun SDP kansalaissodan jälkeen tiukasti tuomitsi valkoisen terrorin ”Sorron yöstä nouskaa” -julistuksessaan, se toi hänelle vankeustuomion, joka vasta ylimmässä oikeusasteessa muuttui sakkorangaistukseksi. Suojeluskuntalaisten sappi saattoi kiehua yhtä pahasti kuin Tannerin vasemmistolaisten arvostelijoidenkin, kun sosialidemokraatti - siis punikki - oli valtiovallan edustajana ottamassa paraatia vastaan.
sait tuon tiedon, jotta joku olisi sinua kaivannut, jos et olisi puskassa jatkuvasti kytiksessä.
Narsisti puree saittiriippuvushammastaan, ja niinhän narsismi/saittiriippuvuus vie voiton, ja on tultava saitia saastuttumaan omahyväisyydellään.
Hakeudu nyt täksi jouluksi hoitoon, ettei kenekään sivullisen matkalaisenkaan joulu mene takiasi , ei pipariksi, vaan ihan pannukakuksi.
Toivottavasti mötkö älyää mennä lastensa luo, sinun juopottelua, ja narsismia pakoon.
Lapsesihan eivät ole sinua muinakaan jouluina luoksensa huolineet.
Toisin se on meillä muilla, kun saamme viettää tuota juhlahetkeä perhekeskeisesti lasten/lastenlasten kanssa.
Täytynee käydä pesemässä handut, kun tuli alennuttua sinulle palstasaastalle vastaamaan.