reilu kolme vuotta sitten elämältäni katosi pohja, rakastamani poika kuoli tapaturmallisesti viiden yhteisen vuoden jälkeen. tottakai sitä itseänsä siitä aina syyttää, niin teen vielä tänäkin päivänä, minun luoksenihan hän oli tulossa, kunnes auto ajoi päälle.
siitä asti olen juossut ongelmiani karkuun, kuitenki jotenki olen saanut itseni sen verran asioista välittämään, että sain hommattua keskivaikealle masennukselle, unettomuudelle, yleiselle ahdistukselle, ja paniikkihäiriölle diagnoosin, ja taas vaihdoin paikkakuntaa.
tässä sitä sitten ollaan, elämä menee alamäkeä huimaa vauhtia, ja tiedän, että asiat ovat pahemmin kuin koskaan ennen. aina toki olen itsemurhaa miettinyt, mutta nykyään koko ajan vain enemmän ja enemmän. asun terveyskeskuksen vieressä, kuitenkaan en itseäni sinne saa menemään, pelkään lääkärin nauravan päin naamaa ja sanovan, että hei tyttö, kasva jo aikuiseksi, ja opettele elämään, kaikki on hyvin. tuskinhan ne näin siellä sanosivat, mutta voinko olla koskaan varma?
hirveintä tässä on ehkä se, etten tunne enää mitään positiivisia tunteita. en ole rakastanut ketään sen jälkeen kun rakkaani kuoli. kaikki on vain harmaata massaa. sitä massaa mikä koostuu surusta, ikävästä, ahdistuksesta, tuskasta, kivusta, pelosta.. siitä on tämä tyttö tehty.
olen syrjäyttänyt jotenkin elämän elämästäni, päämääränä näen kuoleman, ennemmin tai myöhemmin. todennäköisesti ennemmin tällä menolla. olen pahasti masentunut, mutta olen hyväksynyt sen, ja elän tavallaan iloista masentuneen ihmisen elämää, kun tiedän ettei tätä tarvitse kestää enää kauaa. kuitenkin aina välillä jokin pieni ääni yrittää huutaa ja näyttää jostain, että mitä tulevaisuudella olisi minulle antaa. se ääni on hyvin heikko, liian heikko. tätä tunnetta on hyvin vaikea selittää, olen sisäistänyt sen, että minun elämäntehtäväni on kuolla. olen hyväksynyt oman kuolemani, mutta en rakkaani kuolemaa. olen siitä ikuisesti katkera, tai ainakin niin kauan, että pääsen itsekkin pois. olen alkanut ymmärtää ihmisiä, jotka tekevät itsemurhan, se ei ole itsekäs teko väärällä tavalla, se on itsensä auttamista. eikö tätä elämää kuitenki eletä itselle, eikä muille? en minä ainakaan ala koko ajan elämään tällaisessa kärsimyksessä vain koska muut niin haluavat. jos ihmiset minua rakastavat, he hyväksyvät ja ymmärtävät sen, että päätös oli minun, ja olen nyt onnellinen vailla kipua ja ahdistusta.
ikää on kertynyt 19, "koko elämä edessä" moni sanoo, mutta se taitaa olla jo takana päin. en ole äitin pieni vaaleanpunainen prinsessa, olen pieni synkän kuusimetsän peikko, joka kärventyy auringonvalossa, mutta näkee joka päivä auringonvalossa jotain niin kaunista, että haluaa sinne. joku päivä tämä pieni peikko kokoaa rohkeutensa ja astuu kuusen kätköstä sinne, ja se on armollinen hetki. silloin kaikki on hyvin, eikä mikään voi enää satuttaa pientä peikkoa.
siitä asti olen juossut ongelmiani karkuun, kuitenki jotenki olen saanut itseni sen verran asioista välittämään, että sain hommattua keskivaikealle masennukselle, unettomuudelle, yleiselle ahdistukselle, ja paniikkihäiriölle diagnoosin, ja taas vaihdoin paikkakuntaa.
tässä sitä sitten ollaan, elämä menee alamäkeä huimaa vauhtia, ja tiedän, että asiat ovat pahemmin kuin koskaan ennen. aina toki olen itsemurhaa miettinyt, mutta nykyään koko ajan vain enemmän ja enemmän. asun terveyskeskuksen vieressä, kuitenkaan en itseäni sinne saa menemään, pelkään lääkärin nauravan päin naamaa ja sanovan, että hei tyttö, kasva jo aikuiseksi, ja opettele elämään, kaikki on hyvin. tuskinhan ne näin siellä sanosivat, mutta voinko olla koskaan varma?
hirveintä tässä on ehkä se, etten tunne enää mitään positiivisia tunteita. en ole rakastanut ketään sen jälkeen kun rakkaani kuoli. kaikki on vain harmaata massaa. sitä massaa mikä koostuu surusta, ikävästä, ahdistuksesta, tuskasta, kivusta, pelosta.. siitä on tämä tyttö tehty.
olen syrjäyttänyt jotenkin elämän elämästäni, päämääränä näen kuoleman, ennemmin tai myöhemmin. todennäköisesti ennemmin tällä menolla. olen pahasti masentunut, mutta olen hyväksynyt sen, ja elän tavallaan iloista masentuneen ihmisen elämää, kun tiedän ettei tätä tarvitse kestää enää kauaa. kuitenkin aina välillä jokin pieni ääni yrittää huutaa ja näyttää jostain, että mitä tulevaisuudella olisi minulle antaa. se ääni on hyvin heikko, liian heikko. tätä tunnetta on hyvin vaikea selittää, olen sisäistänyt sen, että minun elämäntehtäväni on kuolla. olen hyväksynyt oman kuolemani, mutta en rakkaani kuolemaa. olen siitä ikuisesti katkera, tai ainakin niin kauan, että pääsen itsekkin pois. olen alkanut ymmärtää ihmisiä, jotka tekevät itsemurhan, se ei ole itsekäs teko väärällä tavalla, se on itsensä auttamista. eikö tätä elämää kuitenki eletä itselle, eikä muille? en minä ainakaan ala koko ajan elämään tällaisessa kärsimyksessä vain koska muut niin haluavat. jos ihmiset minua rakastavat, he hyväksyvät ja ymmärtävät sen, että päätös oli minun, ja olen nyt onnellinen vailla kipua ja ahdistusta.
ikää on kertynyt 19, "koko elämä edessä" moni sanoo, mutta se taitaa olla jo takana päin. en ole äitin pieni vaaleanpunainen prinsessa, olen pieni synkän kuusimetsän peikko, joka kärventyy auringonvalossa, mutta näkee joka päivä auringonvalossa jotain niin kaunista, että haluaa sinne. joku päivä tämä pieni peikko kokoaa rohkeutensa ja astuu kuusen kätköstä sinne, ja se on armollinen hetki. silloin kaikki on hyvin, eikä mikään voi enää satuttaa pientä peikkoa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
että kuuntelet sitä pientä sisäistä ääntä ennenkuin teet mitään päätöstä. Anna sille mahdollisuus, muuten ei ole reilua ja monia takuulla kiinnostaa se, mitä se sanoo (ainakin mua).
Joskus kun pysähdyn miettimään tätä maailmaa niin tämä on niin sairas ja hullu paikka ihmiselle ettei ole tosikaan. Ihan sama, vaikka on 4 lasta, aviomies, talo, kissoja ja pari jyrsijää, helvetinmoinen plantaasi jossa puutarha innoissaan, käydä vähän tanssitunneilla tanssahtelemassa tai keksiä uusia juttuja kaverien kanssa. Niin että silti se on helvetinmoista paskaa aina välillä vaikka ns. ruusuilla tässä helvetti sentään tanssitaan vielä verrattuna moneen muuhun jotka on vakavalla tavalla ahdistuneita eikä jonkun paskatapahtumasarjan takia masentunut.
Eli, tahdon että kuulen sinusta vielä etkä lopeta tänne kirjoittelua :)
Nyt aamukahvia lisää, samperi sentään.
Tapasit siis sen oikean alle 11 vuotiaana? kö?
aivan, ihmistähän ei voi rakastaa esimerkiksi kaverina ennen seurustelua? kukaan ei tainnut puhua "siitä oikeasta" missään vaiheessa, enkä tiedä tänäkään päivänä oliko hän sitä, mutta sen tiedän, ettei mitään vastaavaa ole vastaan tullut sen jälkeen.
Jeesus auttaa, kannattaa kokeilla. Ei vissiin paljon menetettävää?
http://www.24hgospelcafe.net/artikkelit.php?ID=69
Otsikkosi pysäytti enkä voinut ohitse kulkea. Voin vain aavistaa tuskasi ja sitä ettei itsestään puristettua elämän halua vaan kaikki tuntuu toivottamalta. Kokenut olen tunteen ettei halua elää ja nuorena jopa yritin lopettaa itseni olin silloin 18v nyt yli 50 ja koko sydämestäni voin sinulle sanoa että "tuskakin on toivon kasvumaata". Monta kokemusta olisi jäänyt kokematta niitä onnen ja ilon päiviäkin jos olisin onnistunut aikeissani. Surun ja murheenkin päiviä on mutta ne kuuluu elämään.
Oletko ajatellut ikuisuutta, jospa Jeesus onkin totta ja Hänen viestinsä että on olemassa ikuisuus ja tässä jaassa ratkaisemme missä sen vietämme. Elä koskaan tee itsellesi mitään pahaa sillä varmasti pääsemme ajallamme täältä pois. Elämäsi on arvokas ja Jeesus rakastaa sinua.
Kirjoittelen täällä sen takia koska olen kokenut vaikeita aikoja elämässäni ja tahdon tuoda toivon sanomaa.
http://p1.foorumi.info/majis/index.php
Tännekkin voi kirjoitella