En ole varma onko aiheesta tällä palstalla jo keskusteltu, mutta jos on niin sori uusi aloitus. Pitääkö narsistista persoonaa yrittää ymmärtää? Olen aiemmassa viestissäni pohtinut ystävääni ja omaa suhtautumistani häneen. En halua jaella mitään diagnooseja onko narsisti tai mikään muukaan, en tiedä "uskonko" mihinkään sairausluokitteluihin. Olen vain päätynyt siihen, että jotkut ihmiset yksinkertaisesti ovat todella katkeria, kateellisia, vihaisia, simppelisti sanottuna pahoja ihmisiä. Siis siinä tapauksessa pahoja jos purkavat nämä tuntemukset syyttömiin ihmisiin. Siksi laitan tämän viestin taas tälle palstalle kun tämä nyt ainakin liippaa läheltä.
Sitä olen vain pohtinut, että pitäisikö se kaikki kuitenkin vaan kestää? Olenko ihan luuseri jos hipsin tällaisen ihmisen vaikutuspiiristä pois?
Mulla on olo kuin olis puulla päähän lyöty, niin pimeäksi tuo ystäväni osoittautui. Hän pitää itseään vahvana ja suorasanaisena ihmisenä, haukkuu milloin ketäkin, projisoi omat puutteensa toisiin. Tämä on se kaikkein kamalin asia, koska hän ihan oikeasti uskoo, että muissa on se vika. Se ihminen on niin täynnä vihaa, että harvasta löytyy niin paljon! Ja samalla syyttää, että häntä vihataan ja hänelle ollaan kateellisia.
Minäkin olen elämässäni pettynyt ja vihainen ollut, mutta en saakeli vieköön vieritä sitä lähimpien ihmisten vioiksi! Tässäkään kohtaa ystävälläni ei riitä ymmärrystä, hän ei tajua syyllistävänsä muita, valittaa vaan, että eikö saa olla negatiivisia tunteita, surua jne. No perkule vieköön tietenkin saa ja niistä pitääkin puhua mutta tässäkin kohtaa hänen ajattelunsa on jotenkin ihan kieroutunut, eli muiden vikahan se on.
Tuosta syyllistämisestä tuli mieleeni, että alusta asti minua vaivasi meidän ystävyydessä se, että hän haukkui jatkuvasti muita ja syyllisti kaikkia, kertoi siitä järjettömästä kiusaamisesta ja kaltoinkohtelusta jota oli kokenut. Ihan pienimmätkin asiat. Silloin mulle tuli sellainen olo, että voiko tämän ihmisen kanssa oikeasti olla mitenkään, ettei häntä vahingossa millään tapaa loukkaisi.
En ikinä ole halunnut tätä ystävääni loukata, mutta jollain ihmeen konstilla hän tällaisen episodin meidänkin välille sai aikaiseksi. Siksi olenkin miettinyt, että halusikohan se näin tapahtuvankin? Halusiko se minusta eroon, kun en ollutkaan sopiva tms. En käsitä.
Ystävälläni on omien silmienikin edessä mennyt jotain ystävyyssuhteita hajalle, kerran sain ihan e-mailin muodossa todistaa tämän ja erään ihmisen riitaa. Silloinkin ajattelin, että ei hitto tuossa ole mitään järkeä.
Tämä ihminen on edelleen todella katkera menneisyydestään, niin täynnä sitä vihaa.
Seuraava juttu kuulostaa varmasti ihan sairaalta, mutta olen saanut selville, että hän haluaisi olla pitempi. No, koska itse olen just sentilleen niin pitkä kuin hän haluaisi olla (se toive on luettavissa mustaa valkoisella) niin tämäkin on kai yksi syy vihata minua. Olin kerran yökerhossa ystäväni kanssa, jossa tapasin kaksi työkaveriani ja esittelin ystävänikin sitten heille. Kävi niin, että loppuillan ystäväni selitti maanisesti jostain ulkonäköjutuista ja nimenomaan tästä pituuskompleksistaan. Molemmat työkaverini (läheisiä ystäviä nämä mies ja nainen muutenkin mulle, varsinkin toinen, naispuolinen on hyvä ystävä) sanoivat minulle, että tyyppi on ihan sekopää. Enkä vieläkään osannut varoa...
Tästä tulikin avautuminen taas kerran, mutta mulla on niin paha olla tämän takia. Pitäisikö mun siis jatkaa tätä ystävyyttä, vai halusiko se minusta sittenkin eroon, oliko tämä koko hulluus vain mun testausta sovinko kontrolloitavaksi (siltä se tuntui). En ymmärrä enää mitään! Koskaan en ole noin - anteeksi nyt - seinähullua ihmistä tavannut. En olisi uskonut ennen kuin itse koin. Pitääkö vaan kestää vai mitä saakelia? Tuntuu siltä, että jos nyt lähestyn ystävääni niin tavallaan matelen takaisin kaiken sen ryöpytyksen jälkeen. Inhottava olo.
Sitä olen vain pohtinut, että pitäisikö se kaikki kuitenkin vaan kestää? Olenko ihan luuseri jos hipsin tällaisen ihmisen vaikutuspiiristä pois?
Mulla on olo kuin olis puulla päähän lyöty, niin pimeäksi tuo ystäväni osoittautui. Hän pitää itseään vahvana ja suorasanaisena ihmisenä, haukkuu milloin ketäkin, projisoi omat puutteensa toisiin. Tämä on se kaikkein kamalin asia, koska hän ihan oikeasti uskoo, että muissa on se vika. Se ihminen on niin täynnä vihaa, että harvasta löytyy niin paljon! Ja samalla syyttää, että häntä vihataan ja hänelle ollaan kateellisia.
Minäkin olen elämässäni pettynyt ja vihainen ollut, mutta en saakeli vieköön vieritä sitä lähimpien ihmisten vioiksi! Tässäkään kohtaa ystävälläni ei riitä ymmärrystä, hän ei tajua syyllistävänsä muita, valittaa vaan, että eikö saa olla negatiivisia tunteita, surua jne. No perkule vieköön tietenkin saa ja niistä pitääkin puhua mutta tässäkin kohtaa hänen ajattelunsa on jotenkin ihan kieroutunut, eli muiden vikahan se on.
Tuosta syyllistämisestä tuli mieleeni, että alusta asti minua vaivasi meidän ystävyydessä se, että hän haukkui jatkuvasti muita ja syyllisti kaikkia, kertoi siitä järjettömästä kiusaamisesta ja kaltoinkohtelusta jota oli kokenut. Ihan pienimmätkin asiat. Silloin mulle tuli sellainen olo, että voiko tämän ihmisen kanssa oikeasti olla mitenkään, ettei häntä vahingossa millään tapaa loukkaisi.
En ikinä ole halunnut tätä ystävääni loukata, mutta jollain ihmeen konstilla hän tällaisen episodin meidänkin välille sai aikaiseksi. Siksi olenkin miettinyt, että halusikohan se näin tapahtuvankin? Halusiko se minusta eroon, kun en ollutkaan sopiva tms. En käsitä.
Ystävälläni on omien silmienikin edessä mennyt jotain ystävyyssuhteita hajalle, kerran sain ihan e-mailin muodossa todistaa tämän ja erään ihmisen riitaa. Silloinkin ajattelin, että ei hitto tuossa ole mitään järkeä.
Tämä ihminen on edelleen todella katkera menneisyydestään, niin täynnä sitä vihaa.
Seuraava juttu kuulostaa varmasti ihan sairaalta, mutta olen saanut selville, että hän haluaisi olla pitempi. No, koska itse olen just sentilleen niin pitkä kuin hän haluaisi olla (se toive on luettavissa mustaa valkoisella) niin tämäkin on kai yksi syy vihata minua. Olin kerran yökerhossa ystäväni kanssa, jossa tapasin kaksi työkaveriani ja esittelin ystävänikin sitten heille. Kävi niin, että loppuillan ystäväni selitti maanisesti jostain ulkonäköjutuista ja nimenomaan tästä pituuskompleksistaan. Molemmat työkaverini (läheisiä ystäviä nämä mies ja nainen muutenkin mulle, varsinkin toinen, naispuolinen on hyvä ystävä) sanoivat minulle, että tyyppi on ihan sekopää. Enkä vieläkään osannut varoa...
Tästä tulikin avautuminen taas kerran, mutta mulla on niin paha olla tämän takia. Pitäisikö mun siis jatkaa tätä ystävyyttä, vai halusiko se minusta sittenkin eroon, oliko tämä koko hulluus vain mun testausta sovinko kontrolloitavaksi (siltä se tuntui). En ymmärrä enää mitään! Koskaan en ole noin - anteeksi nyt - seinähullua ihmistä tavannut. En olisi uskonut ennen kuin itse koin. Pitääkö vaan kestää vai mitä saakelia? Tuntuu siltä, että jos nyt lähestyn ystävääni niin tavallaan matelen takaisin kaiken sen ryöpytyksen jälkeen. Inhottava olo.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.