Olen kaksi vuotta sitten saanut virallisen diagnoosin:keskivaikea masennus. Todellisuudessa olen sairastanut luultavasti ko. mielentilaa kausittain jo lapsuudesta.
Keväällä hoitosuhteeni loppui, oli kuulemma aika kokeilla omia siipiä, paikallinen MTK ei kuulemma voinut enää tarjota minulle muutakuin säännölliseen lääkitykseen reseptin vuoden ajaksi.
Nyt syksyn aikana olen alkanut havannoimaan itsessäni jälleen lievästi itsetuhoisia piirteitä, ajatuksen tasolla. Minua ahdistaa liiankin usein, olen alkanut odottamaan viikonloppuja vain, että pääsisin vetämään pään täyteen. Humalassa olen yliseksuaalinen, nyttemmin jo arkisin selvinpäinkin. Ihastun helposti, ja toisen täällä kirjoittaneen sanoja lainaten: tänään rakastan, huomenna ei kiinnosta. Tuntuu kuin pikkuhiljaa olisin tahalteen kuolettamassa kykyni tuntea, ja toisaalta tunnen liikaakin pahaa oloa, välillä niin, että meinaan tukehtua. Ahdistun tulevaisuudesta, toisina päivinä sillä ei ole mitään tarjottavaa, toivon kuolemaa, toisina päivinä kaikki on taas ihan ok, kunnes pienikin vastoinkäyminen iskee naamalle.
Olen hakenut nyt omalääkäriltä lähetteen takaisin MTK:lle, jotka lausunnolla mahdollistavat minun pääsyn psykoterapiaan kelan korvauksella. En koe saavani hyötyä psykoterapiasta, koska en niele keskivaikean masennuksen diagnoosia, joten miksi hoidattaa sairautta, jonka ei usko olevan täysin syy omaan pahaan ja holtittomaan oloon. Onko minulla oikeus saada psykologia määrittelemään taudinkuvan uudestaan?
Keväällä hoitosuhteeni loppui, oli kuulemma aika kokeilla omia siipiä, paikallinen MTK ei kuulemma voinut enää tarjota minulle muutakuin säännölliseen lääkitykseen reseptin vuoden ajaksi.
Nyt syksyn aikana olen alkanut havannoimaan itsessäni jälleen lievästi itsetuhoisia piirteitä, ajatuksen tasolla. Minua ahdistaa liiankin usein, olen alkanut odottamaan viikonloppuja vain, että pääsisin vetämään pään täyteen. Humalassa olen yliseksuaalinen, nyttemmin jo arkisin selvinpäinkin. Ihastun helposti, ja toisen täällä kirjoittaneen sanoja lainaten: tänään rakastan, huomenna ei kiinnosta. Tuntuu kuin pikkuhiljaa olisin tahalteen kuolettamassa kykyni tuntea, ja toisaalta tunnen liikaakin pahaa oloa, välillä niin, että meinaan tukehtua. Ahdistun tulevaisuudesta, toisina päivinä sillä ei ole mitään tarjottavaa, toivon kuolemaa, toisina päivinä kaikki on taas ihan ok, kunnes pienikin vastoinkäyminen iskee naamalle.
Olen hakenut nyt omalääkäriltä lähetteen takaisin MTK:lle, jotka lausunnolla mahdollistavat minun pääsyn psykoterapiaan kelan korvauksella. En koe saavani hyötyä psykoterapiasta, koska en niele keskivaikean masennuksen diagnoosia, joten miksi hoidattaa sairautta, jonka ei usko olevan täysin syy omaan pahaan ja holtittomaan oloon. Onko minulla oikeus saada psykologia määrittelemään taudinkuvan uudestaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
lääkäri.