Tämä on kyllä suht surullinen palsta. Kun etsitään vertaistukea, saadaan halveksuntaa/vertailukohteita. Alipainoiset, nääntyneet ihmiset kysyvät toisilta sairailta "onko tämä liikaa?" "paljonko pitäisi painaa?" "kuinka paljon pitäisi syödä?". Aina löytyy joku joka on laihempi, kevyempi, sairaampi. Määrät joita syöt kuulostaa toiselle aivan liian paljolta. En vain ymmärrä. Tuleeko parempi olo kun pääsee sanomaan "hei, oon kilon sua kevyempi, vaikka oon pidempi!". No ehkä se on sitten ainut lohtu, kun muuten elämä on tasan tarkkaan: vaa'alla ramppaamista, urheilua, näännytystä. Mutta jos kuitenkin yritettäisiin muistaa, että sinä joka sanot toiselle olevasi pienempi, edistät toisen sairautta, ajatukset ovat "en riitä, pakko laihduttaa lisää!" Miksi on pakko solvata, kun omakin heikko kohtasi olisi jos joku väittäisi sinulla olevan liikaa painoa.
Mielestäni anoreksia on äärettömän itsekäs ja törkeä sairaus. Oli vaikeuksia myöntää itselläni tätä olevan. Jouduin käymään tuhottomissa verikokeissa ja lääkärireissuilla, kun kroppa ei toiminut ja ihmeteltiin mikä vaivaa. "Oletko laihtunut tai laihdutatko?" -En, en, olen vain urheilullinen. (ainiin, no paitsi että en syö.) Valheita. Ruuan välttelyä. Läheisille ihmisille tiuskimista/ilkeää käytöstä kun tärkeintä oli etten vaan lihoa! Siis ou mai god. Sehän on vaarallista. Siksi sanon anoreksiaa törkeäksi, koska ihminen muuttuu sen mukana. Oma napa on tärkein, pitää pystyä hallitsemaan kaikkea. Ei, ei se ole mahdollista. Se että "hallitsee" syömistään ei ole elämänhallintaa. Painonhallinta ei ole elämänhallintaa. Koko sairaus on vain yksi suuri näytösareena jossa kaikki on ennaltaharkittua. Koskaan ei pääse lavalta pois, sinne vapaa-ajalle missä oikeasti eletään. Kaloreita, kiloja, senttimetrejä, vatsarutistuksia, juostuja kilometrejä, jumppatunteja... "Niin mitäs sulle kuuluu?" -Joo ei täs mitää, kävin salil, juoksin, jumppasin, pyöräilin, kävelin ja uin. Mitäs sulle? "Mä näin sen ja sen kaupungilla, sit käytii kahvil ja leffas ja oli vaik kuin hauskaa!" Niinpä. Milloin oot itse hymyillyt ja nauranut aidosti? Ei sitä väkinäistä et 'tää olis varmaa se kohta mis pitäis olla hauskaa', kun oikeasti ajatukset pyörii 'tahdon jo pois et pääsen kuluttamaan'.
Se on vaikeaa irroittaa itseään sairauden vallasta, kun se rupeaa hallitsemaan kaikkea tekemistäsi. Mikään ei koskaan riitä, se vain on niin. Vasta haudassa on riittävän laiha - jos silloinkaan. Toivon kovin, että te havahtuisitte miettimään kuinka paljon tilaa koko sairaus vie elämältänne. Onko se oikeasti sen arvoista? Saada muutama katse "no ompas hän laiha!". Joo, sillä ehkä jaksaa pyörittää sairasta oravanpyörää taas hetken aikaa, mutta onko se jotain mikä tekee onnelliseksi? Nautitko siitä että joka kerta kun astut vaa'alle, katsot peiliin, mittaat itseäsi, tunnet itsesi arvottomaksi, et ole saanut riittävästi pois. Aina on jossain liikaa.
Sen ei tarvitse olla niin. Vain sinä päätät elämästäsi. Anoreksia ei ole elämää. Elämää on se kun pystyy edetä päivä kerrallaan, ei suunnitella jokaista yksityskohtaa; ruokailua, liikuntaa. Vaan toimia tilanteen, olon, päivän mukaan. Pystyä kohtaamaan ihmisiä ajattelematta koko ajan "mitäköhän se ajattelee minusta?" Mitä ajattelet itsestäsi? Millainen ihminen olet? Ei se sairas sinä, vaan ne haaveet ja elämänarvot. Ei se ulkoinen, vaan juuri sinä. Mitä haluat elämältä? Pakenin itseäni kauan. En arvostanut ketä olin ulkoisesti saatika sisäisesti. Vaadin itseltäni kohtuuttomia, yritin täyttää tavoittamatonta, olla täydellinen. No hah. Kukaan ei ole. Vasta hyväksymällä omat epätäydellisyytensä, mutta unohtamatta omia hyviä puoliaan, pystyy olemaan sinut itsensä kanssa. Ei se vaa'an luku määrittele kuka olet, vaan kaikki ne luonteenpiirteet sun muut. Millainen olet muita ihmisiä kohtaan, sitä arvostetaan, ei sitä minkä kokoinen olet. Koko sairaus on vain pakenemista todellisuudelta. Pitäisi pystyä kohtaamaan ne asiat jotka kirvoittavat mieltä, mitkä luovat masennusta ja ahdistusta, käsittelemällä nämä ei tarvitse piiloutua sairauden taakse. Eihän se helppoa ole, mutta ei se sairastaminenkaan herkkua ole. Se on oma valinta haluaako apua.
Mielestäni anoreksia on äärettömän itsekäs ja törkeä sairaus. Oli vaikeuksia myöntää itselläni tätä olevan. Jouduin käymään tuhottomissa verikokeissa ja lääkärireissuilla, kun kroppa ei toiminut ja ihmeteltiin mikä vaivaa. "Oletko laihtunut tai laihdutatko?" -En, en, olen vain urheilullinen. (ainiin, no paitsi että en syö.) Valheita. Ruuan välttelyä. Läheisille ihmisille tiuskimista/ilkeää käytöstä kun tärkeintä oli etten vaan lihoa! Siis ou mai god. Sehän on vaarallista. Siksi sanon anoreksiaa törkeäksi, koska ihminen muuttuu sen mukana. Oma napa on tärkein, pitää pystyä hallitsemaan kaikkea. Ei, ei se ole mahdollista. Se että "hallitsee" syömistään ei ole elämänhallintaa. Painonhallinta ei ole elämänhallintaa. Koko sairaus on vain yksi suuri näytösareena jossa kaikki on ennaltaharkittua. Koskaan ei pääse lavalta pois, sinne vapaa-ajalle missä oikeasti eletään. Kaloreita, kiloja, senttimetrejä, vatsarutistuksia, juostuja kilometrejä, jumppatunteja... "Niin mitäs sulle kuuluu?" -Joo ei täs mitää, kävin salil, juoksin, jumppasin, pyöräilin, kävelin ja uin. Mitäs sulle? "Mä näin sen ja sen kaupungilla, sit käytii kahvil ja leffas ja oli vaik kuin hauskaa!" Niinpä. Milloin oot itse hymyillyt ja nauranut aidosti? Ei sitä väkinäistä et 'tää olis varmaa se kohta mis pitäis olla hauskaa', kun oikeasti ajatukset pyörii 'tahdon jo pois et pääsen kuluttamaan'.
Se on vaikeaa irroittaa itseään sairauden vallasta, kun se rupeaa hallitsemaan kaikkea tekemistäsi. Mikään ei koskaan riitä, se vain on niin. Vasta haudassa on riittävän laiha - jos silloinkaan. Toivon kovin, että te havahtuisitte miettimään kuinka paljon tilaa koko sairaus vie elämältänne. Onko se oikeasti sen arvoista? Saada muutama katse "no ompas hän laiha!". Joo, sillä ehkä jaksaa pyörittää sairasta oravanpyörää taas hetken aikaa, mutta onko se jotain mikä tekee onnelliseksi? Nautitko siitä että joka kerta kun astut vaa'alle, katsot peiliin, mittaat itseäsi, tunnet itsesi arvottomaksi, et ole saanut riittävästi pois. Aina on jossain liikaa.
Sen ei tarvitse olla niin. Vain sinä päätät elämästäsi. Anoreksia ei ole elämää. Elämää on se kun pystyy edetä päivä kerrallaan, ei suunnitella jokaista yksityskohtaa; ruokailua, liikuntaa. Vaan toimia tilanteen, olon, päivän mukaan. Pystyä kohtaamaan ihmisiä ajattelematta koko ajan "mitäköhän se ajattelee minusta?" Mitä ajattelet itsestäsi? Millainen ihminen olet? Ei se sairas sinä, vaan ne haaveet ja elämänarvot. Ei se ulkoinen, vaan juuri sinä. Mitä haluat elämältä? Pakenin itseäni kauan. En arvostanut ketä olin ulkoisesti saatika sisäisesti. Vaadin itseltäni kohtuuttomia, yritin täyttää tavoittamatonta, olla täydellinen. No hah. Kukaan ei ole. Vasta hyväksymällä omat epätäydellisyytensä, mutta unohtamatta omia hyviä puoliaan, pystyy olemaan sinut itsensä kanssa. Ei se vaa'an luku määrittele kuka olet, vaan kaikki ne luonteenpiirteet sun muut. Millainen olet muita ihmisiä kohtaan, sitä arvostetaan, ei sitä minkä kokoinen olet. Koko sairaus on vain pakenemista todellisuudelta. Pitäisi pystyä kohtaamaan ne asiat jotka kirvoittavat mieltä, mitkä luovat masennusta ja ahdistusta, käsittelemällä nämä ei tarvitse piiloutua sairauden taakse. Eihän se helppoa ole, mutta ei se sairastaminenkaan herkkua ole. Se on oma valinta haluaako apua.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kannattaa turvautua keskusteluapuun, ravintoterapiaan jne, koska siten pääsee helpoiten eteenpäin. Yksin on miltei mahdotonta, en sano etteikö se onnistuisi, mutta tukijoukkojen kanssa aina helpompaa. Vaikka vihasin lihomista ja kiukuttelin terapeutille kun hän sanoi "oon niin onnellinen jokaisesta kilosta minkä saat lisää", näen nyt että se oli todella kohteliaisuus vaikka silloin ei kivalta tuntunut. Hän kannusti paljon paranemisen puolesta. Vatsani toimii lähes normaalisti vaikka olen rajusti käyttänyt laksatiiveja. Ei siis onneksi sille puolelle tullut parantumatonta vahinkoa. Kauan kyllä fyysiseen paranemiseen on mennyt, mutta nyt nautin oikeasti elämästä. Olen jättänyt ravintoterapian taakseni, mutta liityin saliin joka tietää taustani, teen siellä ruokapäiväkirjaa ja personal trainerin kanssa on diili, etten näe painoani, bmi:täni tai rasvaprosenttiani, vaan hän katsoo ne parin kuun välein ja kertoo jos on tulosta tullut. Olen normaalin kokoinen mutta haluan kiinteytystä ja rasvaprosenttia alemmas, niin se on parempi etten itse pyri hallitsemaan, vaan olen luovuttanut kontrollin täysin ulkopuoliselle. Vaikka olenkin tyytyväinen elämänlaatuuni, tiedän että ne numerot saattavat saada pääni sekaisin ja vaatimaan taas liiallisuuksia.
En tiedä auttaako tämä teksti mitään, mutta toivon että saa edes pientä paranemismyönteisyyttä aikaiseksi. Ei se ruoka ole oikeasti perimmäinen ongelma, paraneminen alkaa itsensä hyväksymisestä ja antamisesta itselleen oikeuden elää ja syödä.
Bingo.
Olen ihan samaa mieltä.
Alan olla vain niin heikossa kunnossa että avusta taisteleminen on jo lähes ylivoimaista. Yritän silti... Tiedän minne voin soittaa aamulla, toivon että saan käydä juttelemassa...
Terveisin bulimikko 5 vuoden ajan (olen anoreksiapalstalla kun kompensoin ahmimisiani syömättömyydellä niin pitkälle kuin mahdollista).
En oikeastaan tiedä miten se painonnousu meni. Kun tajusin etten halua enää elää joka päivä samanlaisesti kuin edellinen on ollut, luovutin vaakani terapeutilleni. Se oli konkreettinen askel paranemiseen päin. Kuitenkin joka päivä monta kertaa kävin tuon hirviön punnittavana, tuomittavana. Kun uskaltaa elää tietämättä painoaan grammalleen, se ei kummittele yhtä paljon mielessä. Se on vaikeaa ja saatoin kiertää kaupoissa katsellen josko ostaisin uuden kaverin vessan lattialle, mutta en sentään sortunut. Paino on kuitenkin yhdentekevä. Se on vain luku. Ei kukaan kulje kaupungilla ja arvioi jokaisen tapaamansa ihmisen painoa. Se on vain omien korvien välissä että koko luvulla tai sitä kautta bmi:llä olisi merkitystä. Tärkeintä on löytää oman kehon tasapainoinen tila, jossa se on tyytyväinen, kokonaisuus toimii. Ei se ole kilomäärästä kiinni.
Mutta jos tuosta syömisen lisäämisestä. Ravintoterapeutin ehdoton alin kcal määrä oli 1200, mutta jos liikkuu yhtään niin parempi ainakin 1600kcal. Se pitää vain takoa päähän, että 1200 on määrä joka menee jokapäiväisiin elintoimintoihin, sydämen pumppaukseen, suolen toimintaan, hengittämiseen jne. Ne on pakko saada, saadessa liian vähän ravintoa keho joutuu tekemään leikkauksia, sillä ykkösasia on pitää aivot ja sydän toiminnassa, näin ollen muut osiot saavat liian vähän energiaa ja sillä on kohtalokkaita seurauksia. Varsinkin pitkän ajan kuluessa. En silti kannata kaloreiden vahtaamista, sillä siinä on taas lisää lukuja joita pyöritellä päässä, tärkeämpää olisi opetella kehon tahtoja. Mutta pitkän näännytyksen jälkeen harvoilla on enää jäljellä sitä nälän ja kylläisyyden tunnetta, niin alkupotkua saa lisäämällä kcal määrää. (tämän vuoksi suosittelen ravintoterapiaa...)
Alku on kyllä hankalaa. Oma vatsalaukkuni oli jo niin pieni että kasvislautanen leipä saivat minut aivan täyteen. Hullua ajatella että asiat on joskus olleet näin, sillä nykyään syön kuin hevonen. :) Valitettavasti minulla oli se välivaihe, että ahmein. En tuntenut kylläiseksi itseäni sitten millään, täynnä voin olla, mutten kylläinen. Ahmimisen jälkeen oli kyllä mahdoton liikkua, koska joka paikkaan sattui. Siinä tuli sitten vähän sitä ahmimis/paastoamis-vaihetta mutta päättäväisyys on vienyt oikealle polulle. Päätin ettei sen niin väliä vaikka tulisi vähän liikakiloja, aina sitä liikunnalla saa kiinteytystä tehtyä, tärkein oli saada vain kroppa taas toimimaan. Löysin lopulta sen hyvän ruokailurytmin ja nykyään tunnen nälkää ja kylläisyyttä!
Se pitää muistaa, että se ihminen joka taistelee tätä sairautta vastaan, on tärkeä. Valitettavasti näännyttäessä koko persoona meinaa hävitä. Itse olin henkisesti täysin kuollut, en nauranut, itkenyt, välittänyt. No itkin vain painoani ehkä, mutta harvoin tunteita oli olemassa. Vaikka rimpuileminen pois siitä helvetistä on vaikeaa, se kannattaa. Ja taisteluun saa apua kunhan haluaa. Ei pidä ajatella että "en ole riittävän sairas ennenkuin luvut näyttävät sitä ja tätä". Ei, tärkeintä on havaita se että on huono olla, päästä miettimään mistä se johtuu ja miksi sen kaiken energian siirtää painonhallintaan. Vihdoin kun sallii itselleen ravintoakin, elämänlaatu kohenee, ainakin omat aivoni pelaavat paljon paremmin kuin vuosi sitten. Muistan asioita paremmin kuin ennen. Kyllä sen huomaa, kun jotkut kaverit/työtoverit puhuvat joistain vanhoista asioista, jolloin olin aikastalailla nääntynyt, niin minun on vaikea muistaa koko juttuja. Aivot menivät silloin samaa rataa; ruokaa-urheilua-painoa. Ruoka oli aina mielessä, kun oli aina nälkä, mutta koskaan sitä itselle sallinut. Se on huono asia hiljentää nälkäsignaalit, koska kohta ei tunne sitä oloa lain... Nyt ajattelen ruokaa kun on nälkä ja sitten syödäänkin. :) Jaksan urheilla, nauraa, sosialisoida, tehdä töitä, nauttia elämästä! Eikös me vain kerran olla täällä, niin mielestäni sen ajan voi käyttää hiukan laadukkaammin kuin itseään rääkäten. :) Se ei ole päivän matka. Ei se kontrollin irroittaminen ole mitenkään yksinkertaista, mutta ajan kanssa pienin askelin voi päästä taas parempaan itsearvostukseen. Tottakai se tulee olemaan aina omissa muistoissa, mutta toivottavasti ei anna sille valtaa enää uudestaan, huomaa varoitusmerkit aiemmin. Ainiin, ja itse olen ainakin koko ikäni kuullut sen saman virren "kun oot niin pieni" ja blaah. Se on inhottavaa kyllä kun ihmiset saattavat sanoa suoraankin ulkokuoresta, mutta pitää muistaa, että ei ole tarvetta olla muiden hyväksi siinä minimikoossa, tärkeintä on olla fyysisesti ja psyykkisesti stabiili.
... hyvä viesti.. osu kyllä naulan kantaan!! toivottavasti monet tämän lukevat :)
T: terve nykyään
Mä olen 26 vuotias nainen ja sairastanut 14 vuotiaasta asti. Vaihtelevasti, parempia jaksoja ja huonompia. Olen ollut Lapinlahden syömish.osastolla ja sen jälkee terapias...tulos oli että paino pysy norm. ala-rajalla about vuoden ja se siitä. Siellä osastolla ei oppinu sitä miten elää kun on yksin, ja sä elät arkee ja teet itse kaikki ateriat ostat ruuat, käyt töissä....perus jutut, mut jos niitä ei ole koskaan oppinut tai niissä on ollu ongelmia, ni ....
Nyt on tilanne se, että enää en nää itseäni anorektisin silmin, vaan ihan just niin laihana kuin olenkin ja tiedostan hyvin milloin anorektiset ajatukset. Inhoa ulkoista sairaalloisen laihaa olemustani ja tunnen itseni vammaiseksi tässä kropassa, sisäinen ja ulkoinen ovat hirveässä ristiriidassa ja tunnen voimakasta häpeää. Lihomisen halu on iso ja kauneusihanteeni on myös terveen näköinen nainen.
Olen asunut yksin 15-vuotiaasta asti ja niin kiinni omissa elämäntavoissa, että en tunnu millään saavan poikki tätä kierrettä...tajuan että juttu on niin yksin kertainen et pitää vaan syödä enemmän..ja that is it. Tahtotila ja motivaatio on huipussa, mutta mitään en saa kuitenkaan aikaiseksi...ja sit masennun lisää....
Syön joka päivä säännöllisesti, mut takuulla liian vähän. Itse en vaan sitä tajua, kun olen kuitenkin noin kolomin kertaistanut ruokamääräni vuodessa, ilmeisesti olin jo niin säästöliekillä et nyt olen vaan saanut laihtumisen poikki.
Mä haluasin jotain konkreettista apua, et saisin tän menemään toiminnan tasolle, terapias oon käyny jo ihan tarpeeks ja spekulointia en enää tarvii...pään sisällä koen olevani jo ns. terve.
Ravintoterapeuttikin vähän epäilyttää...ku sielläkin aikanani kävin ja se ei oikeen kyl auttanut.
Tukiverkko on, mun ystävät tietää ja niiden kanssa syön ja teen ruokaakin. Äiti on myös tietoinen ja tukena....
Tää painoasia on kun seinä mun elämässä koko ajan .... kaikki muut asiat on jo hyvin.
Onks sulla vinkkejä....
Jos jaksat olisi ihan jos jaksaisit viesteille mulle ihan mun omaan s.postiin: [email protected]
Ilmeisesti on onnistuttu harhautumaan normaalista määrästä niin kauas, et ei tajua että syö ihan helvetin vähän edelleen.
Joo siis mä olin omasta mielestäni terve ihminen joka pitää huolta itsestään. Tiesin kyllä ettei kaikki oo kohdallaan, mut en välittäny, ku jokapäiväisenä tavoitteena oli olla laihempi... En välittänyt vaikka em. vessassa käynti oli täyttä tuskaa, joka päivä nukahdin kipujen keskelle ja silti heräsin parin tunnin välein että joku paikka oli tunnoton ja pelkäsin ettei tunto palaa kun keskushermostovauriotkaan eivät ole mahdottomuus... Hain puheapua vain siksi kun kaveri yritti raiskata minut, enkä sen kaiken ahdistuksen keskellä pystynyt enää yksin käsittelemään sitä, olin aivan loppu. Vahingossa sanoin jotain että ei vissii syömiset oo kohdillaan ja sillä päästiin eteenpäin. Olin aivan sokea tietämään kuinka isoja ruoka-annoksia kuuluisi ottaa. Ja varsinkin kun nuoruudesta asti ruuan syömisellä hoitanut tunteet, vaikka kotona ja koulussa on tarjoiltu ihan normaalia ruokaa, on se silti väline jolla käynyt psykologista taistelua. Syömättä jättäminen on kuulunut olennaisena osana arkeen. Ja yksin asuessa asia vain helpottui kun kukaan ei ollut huomaamassa käyttäytymistäni, koulussa tähän puututtiin muutamaan otteeseen, ala-asteella ja ylä-asteella. Lukiossa ja amiksessa ei ollut tarkkailua, vain viimeisenä vuotena tullut uusi luokkakaveri amiksessa ihmetteli kun en ruokalaan tahtonut. Lopulta tosin suostuin käymään siellä, mutta sehän tarkoitti vain että illalla vähennettiin sitten syömistä. Töissä mulle oli turha sanoa mitään, enhän mä sinne aterioita mukaani ottanut, kahvitauoilla vaan porkkanoita ja kukkakaalia, kyllä niillä elää. Aika sokeeta.
Se 1500kcal kuulostaa edelleen pieneltä määrältä, mutta on hyvä lähtökohta. Myönnyttämällä aina hiukan lisää, alkaa päästä parempiin tuloksiin. Ja kannattaa ehdottomasti vaihdella päivittäisiä ruokiaan, ei aina niitä samoja mitä tottunut syömään, vaan vaihtaa raaka-aineita. Saa hiukan kaavamaisuutta rikottua. Ei ole yhtä helposti sitä vertauskohtaa "ennen söin tätä tämän määrän ja nyt syön jo näin paljon" Koska se voi kuitenkin säikäyttää. Parempi on yrittää saada monipuoliseksi tuo ruokailu, kauppojen hyllyt on täynnä tavaraa, ei sitä aina tarvitse ottaa saman merkkistä ja laatuista tuotetta, vaan 'hyppy tuntemattomaan' on suotavissa. Ja kaikista ruokaympyrän osista, viljaa/perunaa, rasvaa, lihaa, kasviksia, hedelmiä, maitotuotteita. Kasvissyönti ei ole ratkaisu. Se on kovemman luokan matematiikkaa jos meinaa saada riittävästi proteiineja ilman lihaa. Ei syömishäiriöiselle tarkoitettu tie, vain terveelle joka osaa pitää huolta itsestään.
Syömisten vertailu kaverien kanssa on myös aika turhaa, vaikka ovatkin terveitä, siitä tuskin on apua. Kuitenkin he voivat syödä jonain päivänä vaikka hiukan vähemmän ja sitten taas enemmän, he kun pystyvät kuuntelemaan kehon lähettämiä sanomia. Anoreksiassa nämä vaiennetaan hyvin vahvasti. Kehon oppiessa tähän uuteen, saa ravintoa enemmän, se myös pikkuhiljaa alkaa oppia ilmoittamaan milloin on täynnä, milloin nälkäinen, eikä tarvitse turvautua kalorien määräämään kuvitelmaan "kun olen syönyt näin monta kaloria, minun kuuluu olla täynnä. piste. enempää en syö."
Tottakai se kyllä voi toisaalta olla hyväksi jos aterioi juuri porukassa, voi hiukan vilkuilla että millaisia taas ne annokset olikaan mitä normaali ihminen syö. Mutta tärkeintä on aina löytää ne omat tuntemukset nälkään&kylläisyyteen. Mulla on tainnu olla aika paljon tuuria pelissä, kun vuoden aikana oon saanu dramaattisia muutoksia aikaan. Enkä oo palannu sille samalle polulle, vaikka painoa tullessa aloin heti suunnittelemaan "mää laihdutan nää pois!" Sitä on niin pahassa ristiriidassa, mutta ei kuulu vaipua epätoivoon, masennukseen, häpeään. Pitää vain yrittää hakea sitä voimaa jatkaa paranemista. Muistatko sen tahdonvoiman määrän mikä on vähentänyt sinnikkäästi ateriakokoa? Nyt se käännetään niin että sinnikkäästi lisätään. Vaikka tuntuis epämukavalta, se on se tie mitä kautta pääsee terveemmäks. Ja joka päivä ei voi onnistua. Aina ei pysty pysymään yhtä vahvasti tavoitteessa, mutta ei kuulu antaa periksi. Se että on ajatukset jo valoisammassa suunnassa, auttaa muistamaan miksi jaksaa taistella.
Ja mitä nyt tähän elämisen opetteluun. Ainahan rutiinit on tärkeä selkäranka, mutta se ei tarkoita että elämän kuuluisi olla jokapäiväistä samaa rataa; samat tekemiset ja ajatukset. Pitäisi yrittää kehittää itseään, mitä en ole vielä tehnyt, ajatellut? Laittaa itsensä alttiiksi uusille asioille, kokemuksille. Se on mielekästä. Sitä ihmettelen minä ja moni muu miten olen koko ajan jaksanut olla töissä, varsinkin kun olen fyysisellä alalla. Mutta mulle se työ lisää sisältöä (ok, olen hiukan työnarkomaani), olen ammatissa josta pidän ja työporukka on mukava. Välillä kyllä haaveilen myös liikunnallisesta ammatista, mutta tällä hetkellä se on vain harrastus. Pitää alkaa opettelemaan miettiä mitä haluaa loppupeleissä elämältä, mitä tehdä, millainen ihminen olla, mihin asioihin vaikuttaa jne. Kun pääsee sen yli, että syöminen on ainut asia johon laittaa panoksensa, niin alkaa huomata että on niin paljon muuta sisältöä, syöminen on vain se välttämätön pakko jolla jaksaa joka päivä toteuttaa unelmiaan. Tai no toi oli vähä pahasti sanottu, ei se oo pakko, vaan etuoikeus. Kyllä siitä syömisestä oppii pikkuhiljaa jopa nauttimaan, ei ihan heti, mutta kaikki ajan kanssa. :) Kärsivällisyyttä tarvitaan paljon, mutta se palkitaan. Ja muista aina, olit missä vartalossa tahansa, sitä ei kuulu hävetä, piiloutua ihmisiltä. Se on ihan oikeasti vain se päällinen puoli. Pitäisi olla ylpeä itsestään siitä huolimatta miltä näyttää. Tärkeintä on olla terve, pyrkiä terveyteen, se ei heti näy kehonkuvassa, mutta kunhan ajatukset ovat kohdallaan. Olkoon ylipainoinen, alipainoinen, normaalipainoinen, kuitenkin asenne ja ihminen ratkaisevat. Töihin hakiessa, ystäviä valitessa, kumppania valitessa, se ihminen joka on sisäisesti antaa sen lähtemättömimmän vaikutuksen. Pinnalliset eivät osaa katsoa kuorta syvemmälle, mutta se on heidän menetys.
Mä olen sen verran lyhyt että muutoksia tulee nopeesti suuntaan ja toiseen jos teen tarpeeks muutoksia. Siks tiedän, että fyysisesti mun on mahdollista saada ihan jo puolessa vuodessa itseni normaalipainon alarajoille edes...tavoite on kyllä ihan kunnolla plussan puolelle. Itse olen älynnyt jo ton että tietoisesti syön melkein joka päivä eri juttuja joillakin aterioilla, koska rutinoidun niin helposti. Toisaalta saatan just siks syödä huomaamatta vähemmän...kun ei ole enää kiellettyjä ruokia tai annoskokoon liittyviä pakkoja...entistä helpommin syö vähemmän vaik tarkoitus ei oliskaa..
Syön lihaa kalaa ja kanaa ja herkkujakin.
Kannustavaa on kyllä se että sä olet onnistunut tossa. Eli avain on vaan tiirata sen verran kaloreita että osais tietoisesti lisätä sitä energiamäärää...automaattisesti se ei mene.
Kuvittelin että kun pään sisällä asiat ratkes ja loksahti ja huomasin että voin syödä mitä vaan...myös paino korjaantuu. Ei näköjään mene ihan niin.
Pakko kyllä skarpata , koska mulla on niin paljon asioita joita haluan tehdä, ja jotka mahdollistuu vasta kun saan tän painon kuntoon!!
Parempaa pohjaa kuin että mentaliteetti on asiassa mukana ei olekaan, eli voit olla ylpeä itsestäs kun tiedät oikeasti haluavasi muutosta, parannusta. :) Se on kyllä tosi vaikeaa tottakai, mutta pitää oikeasti ymmärtää ja yrittää hyväksyä se, että keho tulee muuttumaan. Siksi hidaskin vauhti on hyvä, ehtii tottumaan. Mulla se meni ahminnan vuoksi turhan nopeaa, että kaikkea en pystynyt heti sulattamaan, mutta kyllä nykyään ihan pidän näkemästäni. Ja tiedän että monia asioita olis jäänyt tekemättä ellei olis painoa tullut lisää. Mulla ei olis ikimaailmassa ollu voimia olla moottoripyörän kyydissä 200km/h vauhdissa, kun tuuli siinä hakkaa aika lujaa, niillä olemattomilla lihaksilla olis kyl irti päästäny siinä vauhdissa. Tuskin olisin kiipeilemässäkään jaksanut itseäni kauaa kannatella. Ja tosiaan työt, vaikka tottakai ne tein aina, mutta olin niin heikko että jouduin pyytämään työkavereilta apua ihan kevyiden juttujen siirtelyssä yms.
Kyllä sä tässä onnistut, älä turhaa kiirehdi, koska parempaan tulokseen pääsee aina pienin askelin. Tällöin ehtii tottumaan muutokseen ja ehkä oppimaan kuuntelemaan nimenomaan kehon tarpeita. Ajan kanssa pyrkimään unohtamaan ne kaloritkin, onhan mullakin vielä että saatan jättää em. maidon juomatta kun ajattelen että siinä on kaloreita. Mutta suurimmaks osaks yritän sulkea ne kaloritaulukot mielestä syödessä ja keskityn vain siihen että mikä tekee kylläiseksi. Otan lisää ruokaa jos alkuperäinen annos ei riitä. Näläntunne kuitenkin johtuu siitä, että keho kertoo käyttäneensä energian ja tarvitsee lisätankkausta, niin pitää pyrkiä saamaan se tyytyväiseksi. Oikeasti. Sitten kun on oikeasti kylläinen, pystyy unohtamaan ruuan taka-alalle hetkeksi ja keskittymään siihen oleelliseen, elämään.