Olen kärsinyt paniikkihäiriöstä 12-vuotiaasta lähtien. En tiennyt, mitä se silloin oli, en uskaltanut puhua asiasta kenellekään, koska ajattelin kaikkien pitävän minua ihan hulluna tms. Kohtaukset tulivat lähes aina illalla, en koskaan ole löytänyt kohtauksille mitään varsinaista aiheuttajaa. Yhtäkkiä vaan tuntui, että mahanpohja kääntyy ympäri, syke nousee pilviin, ei saa happea ja ajattelin vain että 'nyt mä tulen hulluksi!', sitten oli todella epätodellinen olo, ja se oli kaikista kamalinta koko jutussa. Kärsin tästä salassa noin 14-vuotiaaksi asti, kunnes sitten sain elämäni pahimman kohtauksen. Heräsin keskellä yötä siihen, että kohtaus oli päällä. En muista siitä näin jälkeenpäin oikeastaan mitään, vain sen kamalan pakokauhun tunteen. Äiti löysi minut eteisen lattialta tärisemässä ja itkemässä. Pääsin psykiatrin juttusille, ja kun sai kertoa asiasta jollekin ja kuuli, ettei olekaan ihan hullu vaan että ololle on olemassa tieteellinen nimike ja selitys, niin olo helpotti todella paljon. Kävin psykiatrin juttusilla vain pari kuukautta, sillä kohtaukset loppuivat kokonaan.
Sen jälkeen on ahdistuneisuus ollut edelleen elämässäni, mutta huomattavasti lievempänä. Ajoittain saatoin saada iltaisin vielä pieniä kohtauksia, jotka sain kuitenkin aika hyvin omatoimisesti hallintaan. Auttoi, kun oli joku vieressä halaamassa ja sanomassa, että kaikki on hyvin.
Nyt 21-vuotiaana sitten tein varmaan elämäni tyhmimmän päätöksen ja lähdin au pairiksi. Olen ollut täällä nyt kolmisen kuukautta ja olen kärsinyt huomattavasti pahentuneesta ahdistuneisuudesta ja paniikkikohtauksista. Tiedän, että selitys on täysin psykologinen: pelkään kohtauksia ja sitä, että olen yksin täällä ja kaikki rakkaat satojen kilometrien päässä eikä 'kukaan' voi auttaa, jos nyt tulen hulluksi jne jne. Tämän tiedostaminen ei tunnu auttavan yhtään. Jo monta viikkoa olen ollut kuin sumussa. Välillä tulee hyviä hetkiä ja unohdan koko paniikkihäiriön, kunnes sitten ikäänkuin muistutan itseäni asiasta tyyliin 'joo, ei sulla oikeesti voi olla normaali olo, kun se ahdistus on siellä taustalla koko ajan' jne. Olo on sekava, epätodellinen, en pysty oikein keskittymään mihinkään. Ahdistaa olla sisällä, omassa huoneessa. Pelkään nukkumaanmenoa, ja yleensäkin omien ajatusten kanssa olemista. Yritän tehdä kaikenlaista ja keskittyä muihin asioihin, mutta se on hiton hankalaa. Kuitenkin lopulta on pakko mennä sänkyyn, ja nukun todella huonosti ja aamulla väsyttää paljon.
On mulla kavereita täällä, ja puhun poikakaverin kanssa puhelimessa jne, mutta se ei auta paniikkiin. Mietin vain, että pystynkö viettämään vuottani loppuun täällä ollenkaan. Suoraan sanottuna vituttaa, että pitää kärsiä tällaisesta, kun haluaisi pitää hauskaa ja nauttia elämästä!
Halusin nyt vain avautua aiheesta täällä, kun on niin inhottava ja yksinäinen olo.
Sen jälkeen on ahdistuneisuus ollut edelleen elämässäni, mutta huomattavasti lievempänä. Ajoittain saatoin saada iltaisin vielä pieniä kohtauksia, jotka sain kuitenkin aika hyvin omatoimisesti hallintaan. Auttoi, kun oli joku vieressä halaamassa ja sanomassa, että kaikki on hyvin.
Nyt 21-vuotiaana sitten tein varmaan elämäni tyhmimmän päätöksen ja lähdin au pairiksi. Olen ollut täällä nyt kolmisen kuukautta ja olen kärsinyt huomattavasti pahentuneesta ahdistuneisuudesta ja paniikkikohtauksista. Tiedän, että selitys on täysin psykologinen: pelkään kohtauksia ja sitä, että olen yksin täällä ja kaikki rakkaat satojen kilometrien päässä eikä 'kukaan' voi auttaa, jos nyt tulen hulluksi jne jne. Tämän tiedostaminen ei tunnu auttavan yhtään. Jo monta viikkoa olen ollut kuin sumussa. Välillä tulee hyviä hetkiä ja unohdan koko paniikkihäiriön, kunnes sitten ikäänkuin muistutan itseäni asiasta tyyliin 'joo, ei sulla oikeesti voi olla normaali olo, kun se ahdistus on siellä taustalla koko ajan' jne. Olo on sekava, epätodellinen, en pysty oikein keskittymään mihinkään. Ahdistaa olla sisällä, omassa huoneessa. Pelkään nukkumaanmenoa, ja yleensäkin omien ajatusten kanssa olemista. Yritän tehdä kaikenlaista ja keskittyä muihin asioihin, mutta se on hiton hankalaa. Kuitenkin lopulta on pakko mennä sänkyyn, ja nukun todella huonosti ja aamulla väsyttää paljon.
On mulla kavereita täällä, ja puhun poikakaverin kanssa puhelimessa jne, mutta se ei auta paniikkiin. Mietin vain, että pystynkö viettämään vuottani loppuun täällä ollenkaan. Suoraan sanottuna vituttaa, että pitää kärsiä tällaisesta, kun haluaisi pitää hauskaa ja nauttia elämästä!
Halusin nyt vain avautua aiheesta täällä, kun on niin inhottava ja yksinäinen olo.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei!
Kuulostaa hankalalta! Minua ovat joskus auttaneet itsensä väsyttäminen urheilemalla miel. väh. tunti pari ennen nukkumaanmenoa, toistuvat rutiinit (esim. jokailtainen venyttely, jooga, mietiskely, hengitysharjoitukset tms), jollekin asiasta avautuminen (tämäkin on sitä). Ehkä paikkakunnallasi on harraste- tai vertaisryhmiä, joihin voisit osallistua, seurakunta tms. Paikalliset kirjastotkin voivat olla hyviä tietolähteitä näitä etsiessä. Ja netti tietysti.
MOi, Ymmärän tunteesi. En ole au pairina ollut, mutta matkustellessani maailmalla usein aluksi on tunnetta, että entä jos nyt täällä saan kohtauksen, enkä pääse noin vain turvallisten ihmisten ympärille ja kotiin. Varsinaista paniikkikohtausta en ole saanut n. 14 vuoteen mutta paniikin oireita ollut enemmän tai vähemmän. Nyt taas enemmän ahdistusta ollut, heti kun turvallisesta ympyröistä poissa. Mun mielestä teit hyvä päätöksen lähteä au pairiksi! Haasteita täytyy olla, eikä pelon saisi antaa määrätä mitä muutoin elämässämme haluamme. Olisihan se tympeä muistella jälkikäteen vanhana mitä kaikkea olisi halunnut toteuttaa, mutta kun pelko esti seikkailut. Mikset kävisi lääkärissä, ehkä voisit pientä lääkitystä tarvita ettei kokemukseni au pairina menisi vain pelätessä ja ahdistuksen keskellä.
Entä jos antaisi paniikille oikein luvan tulla? Sanoisi illalla itselleen, että panikoidaan nyt koko matkan edestä tänä iltana ja yönä. Eräs lääkäri kerran sanoi mulle, että alapa nyt tässä hetkessä panikoimaan, yritä tehdä itsellesi kohtaus NYT..no jännittävä tilanne laukesi. JOskus tuollainen lähestymistapa voi auttaa. Ei pitäis itseään kohtaan olla liian vaativa, saamme olla kaiken tuntevia. Pelko lähtee pelkäämällä, näinkin joku sanonut.
Kiitoksia vastauksista.
Olen miettinyt lääkityksen mahdollisuutta, mutta suhtaudun pillereiden popsimiseen varauksella. Muuttaako se minua jotenkin, millaisia sivuvaikutuksia tulee, tulenko niistä riippuvaiseksi jne jne. Eniten kuitenkin pelottaa, että mitä jos olotilat pahenevat tai mitä jos lääkkeet eivät auta ollenkaan.
Olen kokeillut urheilua ja se auttaa, mutta vain hetkellisesti. Nukkumaanmeno on aina yhtä silkkaa tuskaa, olin kuinka väsynyt tahansa.
Olen myös antanut paniikin todella tulla, joskus se auttaa, mutta täällä se ei tunnu auttavan, sillä kukaan ei ole vieressä halaamassa ja kuuntelemassa kun puran sydäntäni. Itseasiassa, jos annan paniikin ottaa vallan täällä, se tuntuu vain pahentavan tilannetta. Hitto kun ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, olen tosi väsynyt ja vittuuntunut koko tilanteeseen.
Menen Suomeen joulun alla kolmeksi viikoksi lomailemaan, yritän nyt selvitä sinne asti suht selväjärkisenä. Asiaa pitää miettiä sitten uudestaan.
Oletko miettinyt miksi juuri iltaisin, yksin tai kun sinulla on aikaa ajatella.
Ei takuulla ollut elämäsi tyhmin päätös vaan erittäin rohkeaa ja staili haistatus paniikille ja muille oireille.
Joudut täällä Suomessakin olemaan joskus yksin ja ilta tulee täälläkin.
Tuli mieleen että mahtaisitko katua jos et olisi lähtenyt ja et tietäisi minkälainen kokemus jäi väliin?
Epäilen että katuisit.
Minun mielestä sinun tulisi vetäytyä päivisinkin omaan rauhaasi, huoneeseesi vaikka vain vähäksi aikaa ja miettiä mikä mättää. Sain vaikutelman että päivisin menet eteenpäin turbovauhdilla ettet ehtisi edes ajatella itseäsi. Pakotie tuokin muttei toimi pidemmän päälle.
Ajalla ja paikalla ei ole mitään merkitystä vaikka menisit sitte toiseen maahan.
ps. sano nyt missä maassa olet au pairina :)
Tosiaankin urheileminen saattaa tepsiä paremmin masennukseen kuin ahdistukseen.
Yksi mikä poistaa aika hyvin nimenomaan ahdistusta on meditaatio, jooga, syvähengittäminen jne. Ideana on havainnoida omaa hengittämistä ja vartaloa, mikä automaattisesti johtaa tässä-ja-nyt-olemiseen ja siihen, että koko vartalo rentoutuu ja rauhoittuu.
Ahdistuneena pelokkaat ajatukset laukkaavat yhä villimmin ja pakkomielteisemmin, vaikka kukaan ei aja takaa. Silloin hengitysharjoituksilla voi palauttaa elimistön takaisin maan pinnalle. Mitään yhtä ja ainoaa oikeaa tekniikkaa ei ehkä ole, pääasia että hengitys on syvää ja rentoa, ja keskittyminen kokonaisvaltaista esim. puolen tunnin ajan. Aluksi vähempikin riittää.
Pelkkiä hengitysharjoituksia voi tehdä koska ja melkeinpä missä tahansa, kun tekniikan on oppinut. Säännöllisyys ja pitkäjänteisyys on tärkeää. Aluksi voi olla vaikea päästä "moodiin", ja häiritsevät ajatukset tunkevat mieleen jatkuvasti. Ne pitää vain hyväksyä ja antaa niiden mennä. Kun hommaan harjantuu, harjoitus helpottuu ja alkavaa tuntua levolta...kuin olisi kylvyssä tai hengittäisi tasatahtia koko universumin kanssa.
Silloin kun tuntee olevansa osa tätä hienoa kaikkeutta vähän niinkuin hiekanjyä rannalla, ahdistukselta ja erillisyyden tuntemuksilta tavallaan putoaa pohja pois. Rentoutusharjoituksista, syvähengityksestä ym. löytyy varmaan ohjeita aika hvyin netistäkin, jos ei voi juuri nyt osallistua millekään kurssille.
Eräs vinkki.
Monet eivät todellakaan osaa hengittää oikein.
Vatsalleen lattilalle ja kyynärpäiden varaan. Estää "väärän" hengittämisen ja palleahengitys on 100% varma. Kokeilkaa vaikka.
Kun oppii tämän voi soveltaa sitä normaaliin hengitykseen. Laittakaa vaikka pienet tyynyt alle.
Tämä asento estää väärän hengityksen.
Uskokaa tai älkää mutta monet eivät osaa hengittää oikein ja kerää vain ilmaa vatsaan.