Olen 26 vee. bipo ja minulle haettiin kuukausi sitten toistaiseksi voimassa olevaa työkyvyttömyyseläkettä eli pysyvää eläkettä. En heti tajunnut että kyseessä on pysyvä työkyvyttömyyseläke koska lääkäri ei ollut minulle sen tarkemmin selostanut asiaa vaan se kävi ilmi kun soitin vakuutusyhtiöön kyselläkseni päätöksestä. Kelasta odottelen lopullisia papereita mutta eläkeyhtiön mukaan heidän päätös on lopullinen päätös johon kela automaattisesti yhtyy. Että asiat voivat olla monimutkaisia. Pääasia että olen nyt tietoinen kaikesta! Olen ollut tähän asti vain määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä vuodesta 2006 lähtien. Olen hämmentynyt vain siitä että hakemus meni noin mukavasti läpi eikä tarvinnut valittaa mihinkään suuntaan. En tiedä olisiko minulla ollut voimia alkaa tapella eläkeyhtiötä vastaan! Olen kuitenkin niin nuori että hakemusta on varmasti puitu tarkkaan! Olisinkin kiinnostunut siitä että onko täällä muita bipoja jotka ovat nuorena jääneet pysyvästi työkyvyttömyyseläkkeelle? Onko hoitosuhde kuitenkin pysynyt samana? Kertokaa oma tarinanne!
nuoria työkyvyttömyyseläkkeellä olevia bipoja?
Depra83
31291
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen 19 ja työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta määräaikaisella. Vuosi takana, vuosi ainakin vielä edessä. Ajattelin kysyä, että miltä sinusta tuntuu opiskelemaan lähteminen tai työt joskus tulevaisuudessa? Vai onko tilanne sellainen, että tosiaan olet loppuelämäsi eläkkeellä? Anteeksi suora ilmaus, en tarkoita olla tyly... Itseä vain mietityttää, kun olin jo lähdössä opiskelemaan mutta lääkäri laittoi lisää kuntoutustukea ja vointikin huononi taas. Miltä sinusta tuntuu olla eläkkeellä, löydätkö päivään ja elämään sisältöä ilman töitäkin? Minä vaadin itseltäni niin paljon, etten antaisi itseni toipua vaan menisin täyttä päätä eteenpäin. Silti on helpotus, kun saa olla poissa opiskeluista.
Pahoittelen sekavaa tekstiä...
En ole liiemmin nähnyt tulevaisuuttani kovin valoisana kun tuntuu että sairauteni on nopeasyklistä eli tulee uudestaan ja uudestaan. Masennus on ollut vähemmällä nyt syksyn ajan, mutta kierrokset ovat olleet aika kovat välillä. Olen ollut kuntoutustuella jo muutaman vuoden, sitä ennen olin sairauspäivärahalla. Olen yrittänyt olla töissä ja hakeakin työtä, mutta aina homma on levinnyt käsiin. Viihdyn kotona oikein hyvin. Minulla on poika joka tuo sisältöä elämään ja tietysti aviomies myös. Harrastan lemmikkieläinten parissa puuhastelua ja pidän kodin askareista. Sairaus silti varjostaa sen verran elämääni että en jaksaisi enää yrittää työelämään koska pelkään pettyväni itseeni taasen kerran. Opiskelu ei tule kuuloonkaan sillä minulla on sen verran paha bakteerikammo, että en viihdy suurissa ihmismassoissa juurikaan. Kaupoissa pystyn sentään asioimaan ainakin vielä normaalisti. Eli kaksisuuntaisuuden lisäksi on pakko-oireitakin. Pelkään myös jatkuvasti sairastuvani ja se pyörii levynä pääkopassa! Muutenkin kaksisuuntaisuuteni on muuttunut sellaiseksi, että aika helposti tulee sekamuotoisia jaksoja. Juuri sellainen oli merkitty b-lausuntoonikin nyt viimeksi.
Olen lukenut aika paljon keskusteluja ja mielipiteitä eläkkeestä joten ajattelin sanoa myös minun oman mielipiteeni. Aika moni puskee täysillä sairaudesta huolimatta mikä on hyvä asia jos sellainen elämäntyyli passaa. Minulle oireeton aika on ollut aika vierasta ja sen takia vaikka nuori olenkin niin eläkkeelle pääsy on ollut vastaus rukouksiini. Minulla on nyt ollut vajaa kaksi viikkoa oireetonta aikaa ja olen saanut enemmän irti kotona olemisesta. Eläkkeellä olo on helpottavaa ja saan ottaa ihan rauhallisesti mikä on sairauden kannalta oikein hyväksi. Vaikka rahallisesti työelämässä oleminen onkin kannattavampaa kuin eläkkeellä olo niin ainakin minä ennemmin tyydyn tähän kuin oman terveyden kustannuksella yrittäisin ihan väkipakolla ansaita enemmän. Pelkään koko ajan uutta mahdollista sairausjaksoa. Olen ollut oireettomana hyvin lyhyitä jaksoja. Puhutaan päivistä tai parista viikosta maksimissaan. Minulla oli juuri viimevuoden loppuuan asti toista kuukautta kestänyt vauhtivaihe mistä ei onneksi seurannut masennusta vaan tilanne tasoittui ilman suurta pyllähdystä. Siinä välissä saattoi olla satunnaisia mielialanvaihteluita sahaten samankin päivän aikana, viiltelyä ahdistuneena yms. Minulle tarjottiin sairaalajaksoa, mutta en halunnut sairaalaan joulunpyhiksi. Nyt kun olen sisäistänyt että olen todellakin eläkkeellä ja hyväksynyt omat vajavaisuuteni niin olo on ollut parhaimmillaan höyhenenkevyt. Jonkun verran pakkoajatukset vaivaavat ja bakteerikammokin siihen lisäksi. Tosin kun olo on pahimmillaan ja elänhalu kateissa niin ei silloin kotona olokaan helppoa ole. Syitä jotka vaikuttivat siihen, että minulle 26 vuotiaana, myönnettiin eläke oli että minun paluuni työelämään on sairauden kannalta hyvin hankalaa kun ei työkokeilut ole onnistuneet ja mielialat ovat olleet ja seilanneet ees taas ja opiskelupuoli on ihan retuperällä kun en ole ehtinyt hankkia sairastelultani minkään alan koulutusta. On todella vaikea edes ajatella opiskelua kun pelkää pöpöjä ja siinä pitäisi olla tiiviissä yhteisössä ihmisten keskellä. Lääkkeetkin väsyttävät sekä yöllä että pitkälle päivään ja sitten taas otetaankin taas lääkkeet kun on juuri ehtinyt virota edellisestä satsista. Jos edellytykset ovat hyvät, sairaus pitää kunnon taukoja ja on ehkäpä valmiina vakituinen työ jonne aina palata välihuilin jälkeen niin mikäs siinä. Minulla on ainakin niin että koko hemmetin elämä pitäisi rakentaa uudelleen enkä yksinkertaisesti pysty siihen. Olen tyytyväinen elämääni näin ja eläkkeellä olo ei ole luovuttamista tai alistumista. Yrittämistä on myös selvitä joka päiväisistä askareista sairauden ohella ja meille kaksisuuntaisille säännöllinen rytmi on hyvin tärkeää.