Olin elänyt vuosia bulimian kanssa kunnes muutin kotoa pois toiselle paikkakunnalle. Tästä on aikaa noin 10 vuotta. Menin lääkäriin ihan muusta syystä, ja sillä reissulla pakotin itseni sanomaan yhden lauseen: mulla on bulimia. Kun kerran uskalsin sanoa sen ääneen, siitä se lähti. Sain lähetteen psykiatrille ja pääsin terapiaryhmään.
Kotipaikkakunnalla terveyskeskuksessa oli hoitajia ja lääkäreitä jotka tunsin jo vuosien takaa lapsuudesta lähtien ja osa oli vanhempieni tuttuja. En olisi ikinä kehdannut kertoa sairaudestani vaikka tiedän vallan hyvin että he eivät mene rikkomaan vaitiolovelvollisuuttaan. Silti tuntui kuin olisin kertonut perhetutulle tai naapurille. Uudella paikkakunnalla en tuntenut ketään ja PAKOTIN itseni sanomaan tuon lauseen. On hyvin mahdollista etten olisi saanut aikaiseksi varata aikaa lääkäriin vain bulimiani takia vaan olisin jahkaillut ja jahkaillut.
Sanokaa se ääneen, kakistakaa ulos. Ei tarvitse edes katsoa lääkäriä silmiin. Tsemppiä!!!
Kotipaikkakunnalla terveyskeskuksessa oli hoitajia ja lääkäreitä jotka tunsin jo vuosien takaa lapsuudesta lähtien ja osa oli vanhempieni tuttuja. En olisi ikinä kehdannut kertoa sairaudestani vaikka tiedän vallan hyvin että he eivät mene rikkomaan vaitiolovelvollisuuttaan. Silti tuntui kuin olisin kertonut perhetutulle tai naapurille. Uudella paikkakunnalla en tuntenut ketään ja PAKOTIN itseni sanomaan tuon lauseen. On hyvin mahdollista etten olisi saanut aikaiseksi varata aikaa lääkäriin vain bulimiani takia vaan olisin jahkaillut ja jahkaillut.
Sanokaa se ääneen, kakistakaa ulos. Ei tarvitse edes katsoa lääkäriä silmiin. Tsemppiä!!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sanoinkin.
Sain lähetteen verikokeisiin
joista ei näkynyt mitään poikkeavaa
joten asia jätettiin siihen
"ota yhteyttä jos laihdut"
Hell yeah, sure! :DD
joo samalla tavalla kävi ku edellisellä. terkkari lähetti terveyskeskuksee "anoreksian ja bulimian" takia. veri- ja sydänkokeet tehtii, niissä ei ollu mitää ihan hälyttävää. lääkäri teki kyllä lähetteen syömishäiriökeskuksee mut se palautettiin sieltä joten kotiin vaan. eikä oo puolee vuotee kohta kaipailtu takas.
*Soitin äidille: minulla on bulimia ----- "voi kauhea!!!" ja osoitteita joista voi hakea apua maassa jossa asun.
*Soitin isälle: ---"ja mitä minun sille pitäisi tehdä?" (okei, isä ei ollut paha, mutta oli kuolemansairas)
*Soitin äidin neuvomaan paikkaan "soita tähän numeroon" (btw, numero ei käytössä...)
"*Ajelin syömishäiriöklinikoiden oville-------- "täällä on täyttä!!"
*Menin lääkäriin ---------------- lähetti psykiatrille
*Menin psykiatrille joka lähetti "psykiatriselle hoitajalle" ----- ei mitään apua, bulimia paheni
*Takaisin psykiatrille; bulimia oli muuttunut ortoreksiaksi ----------- "mikä se semmoinen on??" kysyi psykiatri. Kerrottuani oireet sain lääkityksen, joka (lukuunottamatta rajuja sivuvaikutuksia) auttoi siinä mielessä hyvin että laihduin 5 kg tms ----- kunnes olin kuolla yliannostukseen ja loppui koulu ja työt
*Menin takaisin lääkärille ja sain lähetteen eri psykiatrille (noin kerran kuussa) joka suositteli rentoutusharjoituksia.
Aikaa on mennyt reilut 5v ja olen sairaampi kuin koskaan, joskus en pääse sängystä ylös ja aina rajut vatsakivut jos syön vähänkin. Elän muutamalla sadalla kcal/päivä ja ahmin... en voi liikkua yhtään, sydän ei kestä vaan verrytellessä pulssi sinkosi 200 kohti ja sitten alkoi mennä taju, ja eikun ensiapuun... (taas vaihteeksi, ja kun pulssi tasaantuu, käskevät kotiin...)
Kiitos yhteiskunta että huolehditte sairaista...
No kylläpä sitä nyt syytellään yhteiskuntaa. Tiiät ihan hyvin että se on susta itestä kiinni. Et voi odottaa että menet jonkun lääkärin luokse sanomaan, että sulla on ongelma ja se määrää sulle jonkun lääkkeen, joka lopettaa ahmimisen, oksentelun ja laihdut ihannepainoos, tuut onnelliseks ja niin edes päin. Se on sun oma päätös ja tehtävä, muut on vaan tukena.
Taisit muuten liioitella aika reippaasti tuota tarinaasi. Tosin en kyllä ole täysin sitä mieltä, että psykiatreista ja lääkäreistä olisi mitään apua. Toki he ovat ammattitaitoisia ja tehtäviensä tasalla (joskus, eikä saa yleistää), mutta joillekkin ei vain sovi (esim. minulle) joku terapia ja tuommoiset. Mun pitää itse laittaa tälle stoppi.
Otat nyt itteäs niskasta kiinni, etkä kitise ja syytä muita. Toki se on vaikeaa, mutta kyllä se onnistuu. Tyhjä valittaminen on kauheaa luettavaa. Varsinkin tuollaiselta, joka ei selvästikään osaa ottaa itse vastuuta mistään asiasta ja odottaa muiden tekevän kaiken puolestaan.
Terveisin Tyttö 15
Tyttö 15 puhuu kyllä asiaa! Bulimia ei tosiaankaan ole sairaus, jonka terveydenhoidon ammattilaiset noin tuosta vaan parantaisivat ihmelääkkeillään. Se ei myöskään ole mielisairaus, jonka oireiluun potilas itse ei voisi vaikuttaa - kyllä bulimikolla ovat ohjat aika tiukasti omissa käsissään, niin hyvässä kuin pahassa. On helppo ajatella omassa päässään, ettei muka pystyisi lopettamaan ahmimista ja muuttamaan elämänsä suuntaa. Se kun on niin helppoa pysytellä vanhoissa kaavoissa.
Bulimikoilla tuntuukin mielestäni olevan aika yleistä tietynlainen ajattelumalli 'helpolla pääsemisestä'. Halutaan helposti nopea mielihyvä -> hankitaan herkkuja ja mässätään... Halutaan laihtua nopeasti, mutta ei nähdä vaivaa sen eteen -> oksennetaan kalorit pois... Myöskään parantumisen suhteen ei monikaan tunnu olevan valmis taistelemaan - johtuneeko siitä, ettei kenties haluta palata ns. normaalin ihmisen arkeen, jossa ruoan osa elämässä on pienempi ja herkkujen määrä vähäisempi...
Näitä asioita olen pohtinut mm. omaa bulimiaani miettiessäni. Liian kauan elin tuon piinan kanssa ajatellen, etten pystyisi parantamaan itseäni; pelihän kun on jo menetetty. Onneksi lopulta sain kaivettua itsestäni taistelijan - ja minähän perkele onnistuin! Ei siihen tarvittu kuin mielettömästi tahdonvoimaa ja kurinalaisuutta, tietyn pisteen jälkeen kaikki sitten muuttuikin jo helpommaksi. Kun aloin taas saamaan ravintoaineita itseeni (ja huima alipainoni tasaantui), muuttui myös mielialani positiivisemmaksi. Tarpeeksi vieroittauduttuani bulimiasta aloin nähdä koko entisen elämäni aivan toisella tavalla - ''kuinka saatoinkaan olla silloin niin typerä?''. Mutta kylläpä kannatti tuo vaivannäkö, en ole mistään asiasta elämässäni yhtä ylpeä kuin tuosta kamppailusta parempaan elämään. Hyvä minä!
Itsesäälit siis sikseen ja kissa pöydälle! Toki myös terveydenhoidon ammattilaisten puoleen kannattaa kääntyä, jos haluaa vähän tukea omaan kamppailuunsa (itse olin niin kovapäinen sissi, etten huolinut ulkopuolista apua). Keskustelemisesta tuskin koskaan on mitään haittaa, ja toisinaan myös lääkkeillä voidaan saada hyviäkin tuloksia (kunhan osataan olla ottamatta niitä yliannostuksia...). Useinhan bulimiaan määrätään juuri masennuslääkkeitä, joilla saadaan mielialaa parannettua, mutta kyllä siinä omaa panostakin tarvitaan. Asennemuutokseen eivät parhaimmat lääkkeetkään pysty.
-Ja mitä an.on.yy.mi:n yhteiskuntapettymykseen voisi sano: Käännä viha voitokseni! Näytä tälle koko (paskalle?) yhteiskunnalle, että sinähän selviät - selviät vaikka täysin ilman yhteiskunnan apua!
Hengessä mukana: Tyttö 22 :)
Jään mielenkiinnolla odottamaan vastaajan hoito-ohjeita anoreksiaan ja /bulimiaan. Loistavaa että apu löytyy näin! KIITOS JO ETUKÄTEEN!!! :) Itse en ole vielä tajunnut miten pitäisi toimia. Mutta mukavaa että joku osaa neuvoa. Kiitos vielä kerran!