Nyt on pakko avata itseäni ja kirjoittaa ahdistuksestani.. Tuntuu jo niin pahalta.
Olen masentunut niin naurettavasta asiasta, että tunnen itseni aivan typeräksi. Olen 24-vuotias. Ongelmani on IHONI! Minulla on ohut ja herkkä couperosaiho joka masentaa minua hirveästi. Katkenneita verisuonia näkyy ihon läpi ja ne ovat rumia ja rumentavat minua. Saahan ne meikillä piiloon, mutta meikki on pestävä joka ilta pois, enkä halua meikata joka päivä. Hoidan ihoani hyvin ja käytän aika paljon rahaa sen hoitamiseen, laadukkaat tuotteet ovatkin onneksi hieman auttaneet.
Aamuinen näky peilistä määrää pitkälti päiväni. Yleensä hyvin nukutun yön jälkeen iho näyttää hyvältä ja olen ihan iloinen. Mutta joskus se näyttää jo aamulla huonolta ja masennun.
Kotona ollessani käytän hirveästi aikaa itseni peilaamiseen. Kuljen kolmen-neljän peilin välillä. Vessassa on lämmin valo, jossa iho näyttää ihan hyvälle. Sitten katson toiseen peiliin, joka on luonnonvalossa ja naama näyttää tietenkin pahemmalta. Päivittäin huomaan kiusaavani itseäni syynäämällä naamaani käsipeilistä ikkunan edessä julmassa luonnonvalossa, joka paljastaa kaikki virheet. Tämä ei voi olla normaalia! Olen huomannut, että vilkuilen peiliin kaupoissa ja missä tahansa, missä on peili, ja syynään miltä ihoni näyttää.
Meikkaaminen piristää aina vähän, koska saan sillä ongelman peittoon ja tunnen näyttäväni ikäiseltäni ja itseltäni. Olisin mielestäni kaunis, jos ihoni olisi täydellinen. Ihoni takia tunnen joskus näyttäväni 20 vuotta vanhemmalta, vaikkei asia tosiaankaan varmaan oikeasti ole niin! Omille ajatuksilleen vaan ei voi mitään.
Talvet ovat hirveitä, koska oireet ovat silloin pahimmillaan ja en uskalla ulkoilla pakkasessa, koska pelkään että verisuonia katkeaa lisää. Olen henkeen ja vereen ulkoilmaihminen, joten tämä on minulle hirveää kidutusta. Odotan hirveästi kesää, jolloin voin mennä milloin tahansa ulkoilemaan ilman meikkiäkin.
Pelkään koko ajan sitä, miten kauhealta näytän joskus kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Tämä aiheuttaa minulle suurinta ahdistusta, koska pelkään että mieheni jättää minut sitten, kun olen mennyt kauhean rumaksi.
Tunnen itseni ihan naurettavaksi, kun maailmassa on kamalampiakin asioita. Mutta en voi omalle ololleni mitään. Joskus tuntuu niin pahalta, että sisältä puristaa. Tunne on pelonsekaista ja aiheuttaa melkein pahoinvointia. Siksi olen nyt havahtunut siihen, ettei tämä voi olla normaalia.
Mieheni auttaa minua jaksamaan jo pelkällä olemassaolollaan ja sillä, että tukee minua, vaikkei ymmärräkään miksi välillä ahdistun niin paljon näin pienestä asiasta. Rakastan häntä hirveästi ja hän rakastaa minua. Välillä vaan saan niitä tuntemuksia, että hän jättää minut joskus kun olen ruma tai kun hän kyllästyy siihen että valitan tästä asiasta. En valitakaan enää paljoa, mutta se ei poista omia tuntemuksiani.
Ahdistuksen tuntemukseni ovat joskus niin voimakkaita, että voin melkein pahoin. Mielestäni tämä ei voi olla normaalia. Olenko masentunut?
En tiedä, kuinka paljon asiaa vaikuttaa se, että olen ollut hieman koulukiusattu ja pidin koko varhaisteini-ikäni itseäni hirveän rumana. Nykyisin tunnen suuresti tarvetta näyttää kauniilta, ehkä johtuen tuosta lievästä kiusaamisesta.
Lopuksi vielä haluan mainita, että elämäni on mielestäni muuten hyvin: on ystäviä, hyvä parisuhde yms. asiat kunnossa.
Älkää pliis naurako mulle.. Ja oisi kiva, jos joku kommentoisi.
Olen masentunut niin naurettavasta asiasta, että tunnen itseni aivan typeräksi. Olen 24-vuotias. Ongelmani on IHONI! Minulla on ohut ja herkkä couperosaiho joka masentaa minua hirveästi. Katkenneita verisuonia näkyy ihon läpi ja ne ovat rumia ja rumentavat minua. Saahan ne meikillä piiloon, mutta meikki on pestävä joka ilta pois, enkä halua meikata joka päivä. Hoidan ihoani hyvin ja käytän aika paljon rahaa sen hoitamiseen, laadukkaat tuotteet ovatkin onneksi hieman auttaneet.
Aamuinen näky peilistä määrää pitkälti päiväni. Yleensä hyvin nukutun yön jälkeen iho näyttää hyvältä ja olen ihan iloinen. Mutta joskus se näyttää jo aamulla huonolta ja masennun.
Kotona ollessani käytän hirveästi aikaa itseni peilaamiseen. Kuljen kolmen-neljän peilin välillä. Vessassa on lämmin valo, jossa iho näyttää ihan hyvälle. Sitten katson toiseen peiliin, joka on luonnonvalossa ja naama näyttää tietenkin pahemmalta. Päivittäin huomaan kiusaavani itseäni syynäämällä naamaani käsipeilistä ikkunan edessä julmassa luonnonvalossa, joka paljastaa kaikki virheet. Tämä ei voi olla normaalia! Olen huomannut, että vilkuilen peiliin kaupoissa ja missä tahansa, missä on peili, ja syynään miltä ihoni näyttää.
Meikkaaminen piristää aina vähän, koska saan sillä ongelman peittoon ja tunnen näyttäväni ikäiseltäni ja itseltäni. Olisin mielestäni kaunis, jos ihoni olisi täydellinen. Ihoni takia tunnen joskus näyttäväni 20 vuotta vanhemmalta, vaikkei asia tosiaankaan varmaan oikeasti ole niin! Omille ajatuksilleen vaan ei voi mitään.
Talvet ovat hirveitä, koska oireet ovat silloin pahimmillaan ja en uskalla ulkoilla pakkasessa, koska pelkään että verisuonia katkeaa lisää. Olen henkeen ja vereen ulkoilmaihminen, joten tämä on minulle hirveää kidutusta. Odotan hirveästi kesää, jolloin voin mennä milloin tahansa ulkoilemaan ilman meikkiäkin.
Pelkään koko ajan sitä, miten kauhealta näytän joskus kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Tämä aiheuttaa minulle suurinta ahdistusta, koska pelkään että mieheni jättää minut sitten, kun olen mennyt kauhean rumaksi.
Tunnen itseni ihan naurettavaksi, kun maailmassa on kamalampiakin asioita. Mutta en voi omalle ololleni mitään. Joskus tuntuu niin pahalta, että sisältä puristaa. Tunne on pelonsekaista ja aiheuttaa melkein pahoinvointia. Siksi olen nyt havahtunut siihen, ettei tämä voi olla normaalia.
Mieheni auttaa minua jaksamaan jo pelkällä olemassaolollaan ja sillä, että tukee minua, vaikkei ymmärräkään miksi välillä ahdistun niin paljon näin pienestä asiasta. Rakastan häntä hirveästi ja hän rakastaa minua. Välillä vaan saan niitä tuntemuksia, että hän jättää minut joskus kun olen ruma tai kun hän kyllästyy siihen että valitan tästä asiasta. En valitakaan enää paljoa, mutta se ei poista omia tuntemuksiani.
Ahdistuksen tuntemukseni ovat joskus niin voimakkaita, että voin melkein pahoin. Mielestäni tämä ei voi olla normaalia. Olenko masentunut?
En tiedä, kuinka paljon asiaa vaikuttaa se, että olen ollut hieman koulukiusattu ja pidin koko varhaisteini-ikäni itseäni hirveän rumana. Nykyisin tunnen suuresti tarvetta näyttää kauniilta, ehkä johtuen tuosta lievästä kiusaamisesta.
Lopuksi vielä haluan mainita, että elämäni on mielestäni muuten hyvin: on ystäviä, hyvä parisuhde yms. asiat kunnossa.
Älkää pliis naurako mulle.. Ja oisi kiva, jos joku kommentoisi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei tuo niin ihmeelliseltä kuulosta... monella on komplekseja ulkonäöstään, sillä harva meistä on täydellinen! Silti on paljon onnellisia ihmisiä jotka ovat onnistuneet nauttimaan elämästään vaikkeivät olisikaan mitään missejä tai mistereitä ulkonäöltään. Kyllä varmaan ajan myötä pinnallisuutesi vähenee ja osaat arvostaa myös sisäistä kauneutta... joka ei edes katoa iän myötä toisin kuin ulkoinen kauneus.
On normaalia, että tulee masennuksen tunteita, jos on jotakin ihottumaa tai muuta vastaavaa joka näkyy ihmisestä ulospäin. Naiset masentuvat siitä paljon useammin kuin miehet. Miehet siis aika harvoin ja kun miehet masentuvat on se usein syvempää masennusta.
Ehkä olet ajanmittaan tyytyväisempi itseesi, kun totuttelet siihen, että ei se elämä siihen kaadu, vaikka en voikaan olla niin kaunis kuin haluaisin. (Uskompa kuitenkin, etteivät muut ihmiset edes huomaa sinussa samaa kuin itse olet havainnut.)
Ei kaikki voi olla yhtä kauniita, ja miksi tarvitsisi ollakaan. Kuten edellinen kirjoittaja sanoi, on sisäinen kauneus paljon tärkeämpää.
Ehkä jos tunnet, että sinun olisi hyvä puhua ahdistuksestasi jollekin, niin saattaisi olla hyväkin käydä vaikka lääkärin luona: hän kyllä näkisi onko kyse ehkä masennuksesta. Kannattaa puhua jonkun kanssa, puhuminen helpottaa. Ajan mittaan et ehkä enää niin paljon kiinnitä huomiotakaan ihoosi, etkä ole niin ahdistunut.
Jotakin neuvoja corperosa-ihon hoitoon. Kannattaa laittaa jotakin voidetta kasvoihin kun menee saunaan, ja suihkuun mennessä samoiten rasvata iho.
On turha ajatella, miltä joskus ehkä näyttää. Saattaahan olla, että ihosi siitä tulee vielä paremmaksi - yleensä vanhemmiten niin käy, että ongelmat iholla lievittyvät.
Ei sitä tarvitse hävetäkään, että pienistä asioista masentuu. Naisilla ulkonäköön vaikuttavat seikat ovat usein kiusallisempia kuin miehillä. On se tietysti ikävää, jos iho ei ole sellainen kuin toivoisi ja haluaisi, mutta eihän meistä kukaan ole täydellinen.
Pakko kommentoida kun sattui sen verran lähelle omaa tilannetta. Olen 23-vuotias nainen ja "koko elämäni" pyörii rumuuteni ympärillä. Olen muuten ihan kivan näköinen, mutta olen aina ollut ns. tavallista karvaisempi ja viime aikoina ongelma on pahentunut entisestään.
Teen aivan samaa kuin sinä eli ravaan peilien väliä ja kauhistelen varsinkin kasvojeni karvoja. Etenkin aamulla kun näen itseni ensimmäistä kertaa peilistä niin tekisi mieli ampua haulikolla pää irti...positiivista. Kaverini yritti piristää minua sanomalla, että ajattelet itsestäsi kaikkia hyviä puolia. Niinpä, kun löytäisi edes yhden.
Sanomattakin selvää, että tämä asia masentaa mua ihan mielettömästi. Viimeiset kolme kuukautta oon suunnilleen itkenyt kerran päivään ja hyvä, että pääsee aamulla sängystä ylös ja töihin. Päässä pyörii vaan koko ajan ajatus, kuka näin rumaa ihmistä huolisi. Poikaystäväni asuu ulkomailla ja tarkoitus oli muuttaa hänen kanssaan yhteen myöhemmin, mutta tämän asian takia olen ajatellut perua koko homman. Pelkään, että hän jättää minut kuitenkin.
Eniten kai tässä se ärsyttää, että oon aina ennen ollut tosi iloinen ja pirteä tyyppi, (kavereidenkin mielestä) mutta nyt tällainen asia muuttaa ihmisen koko persoonallisuuden.
Pelottavinta on, että viime aikoina bussin alle kävely on alkanut tuntua tosi hyvältä ajatukselta... Pitäis varmaan hakea apua tai ainakin purkki lääkkeitä, mutta jotenkin vaan ahdistaa ajatus alkaa syömään pillereitä. Kuitenkin menee asiat vielä enemmän päin p:tä!
Ehkä tämä tästä...
Sinulla sentään on olevinaan syy masennukseen, minulla ei ole mitään!!!! Silti välillä pelkään, että mieheni jättää minut, kun ei enää jaksa ainaista rutisemistani ja onnettomuuttani. Niin, että ei naurata minuakaan. Minä etsin syytä masennukseeni, enkä tahdo löytää oikein kunnollista, kuulostavat kovasti tekosyiltä. Ahdistelen mitä pienimmistä asioista, kuten jonkun äänensävystä, ilmeestä, pohjaanpalaneesta puurosta, unohtuneista käsineistä, väärällä kaistalla ajosta, pilkkuvirheistä, myöhästymisestä, yleisesti ottaen epäonnistumisesta.
Olen tavallisen näköinen, itse itseeni tyytyväinen, ja vaikka minua koulussa rumaksi haukkuivatkin, en uskonut, sillä onhan minulla peili, josta itseni näen ja luotan omaan arvostelukykyyni. Onneksi eivät haukkuneet tyhmäksi, sillä sitä pelkään... (Usko pois, tyhmätkin pääsevät joskus vahingossa yliopistoon.)
Jos miehesi hyväksyy ulkonäkösi, on jopa ihastunut sinuun, miksi et itse hyväksy itseäsi? Hän näkee sinua enemmän kuin sinä itse peileistäsi.
Minulla on syödyt kynnet, joita joskus häpeän, (yleensä silloin, kun tahtoisin näyttää seuraani paremmalta)mutta yritän sitten aina muistaa, etteivät kynnet tee kenestäkään menestyneempää tai parempaa. Syödyt kynnet eivät ketään haittaa, syöminen kylläkin...varsinkin miestäni, mutta ei hän minua sen takia hylkää!
Ota selvää mikä on pelkojesi takana, hae apua, niin minunkin on täytynyt tehdä.