Luulen, että ongelmat alkoivat noin 6 vuotta sitten lukiossa. Opiskelu alkoi menettää merkitystään ja menestys heikkeni. Olin tottunut siihen, että olin lähes kaikessa luokan ja jopa koulun paras. Ehkä sitä sitten liikaa tottui helppoon elämään ja työtä tuli tehtyä vähemmän koulun kanssa kun kokeista ei enää tullutkaan parhaita numeroita. Jälkikäteen ajateltuna tuolloin minulla ei ollut mitään suunnitelmia tulevaisuudesta, en odottanut siltä mitään. Mikään ei juuri kiinnostanut. Lukio käytiin läpi eikä suunnitelmaa jatkosta ollut. Ei se mitään. Armeija oli edessä, ja oli luontaista olla töissä aika ennen sitä tulevia murhehtimatta. Armeija meni läpi kunnialla, vuosi siellä ilman huolia ja kaukana todellisuudesta. Vieläkään ei ollut suunitelmia tulevasta. Se aika tuntui parhaalta elämässäni, sillä koin itseni tasa-arvoiseksi muiden kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni. Armeijasta vapauduttuani palasin töihin samaan paikkaan. Töissä olo alkoi pikkuhiljaa joka päivä tuntua tuhlatulta elämältä. Iltaisin haaveilin eräästä kiinnostuksen aiheesta yliopistossa. Sinne hain ja pääsin. Ensimmäinen vuosi meni töitä tehdessä erittäin ahkerasti. Valitettavasti työn tuloksena ei ollut huippunumeroita eikä luokan parhaita vaan hädin tuskin läpi menneitä kursseja. Tässä vaiheessa olisi ollut fiksua lopettaa mutta päätin jatkaa. Toisena vuonna alkoi väsymys tuntua suurena eikä luennoillekaan jaksanut aina mennä. Tämä johti lopulta tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto oli lopettaa ja vaihtaa alaa. Siinä samalla harrastuksiinkaan ei enää jaksanut mennä ja nekin tippuivat pois. Opiskelupaikan vaihduttua luulin pääseväni ongelmista eroon mutta väärässä olin. Loppupuolella ensimmäistä vuotta alkoi väsymys iskeä uudelleen ja samalla ärtyneisyys. Kursseja jäi menemättä läpi pelkästään välinpitämättömyyden takia, mitättömät tehtävät jäi palauttamatta ja opintopisteet kertymättä. Tässä vaiheessa aloin epäillä masennusta mutta ehkä jo liian myöhään. Opiskeli tuntuu täysin ylitsepääsemättömältä esteeltä ja tehtävät jää myös tekemättä. Kotiin tultua olon valtaa apatia ja pahimmillaan täysi lamaannus. Tilaa ei helpota se, että olen heikko sosiaalisesti. Pelkään uusia ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita. Vanhempia ei ole eikä oikeastaan koskaan ole ollutkaan. Kaveripiiri on pienentynyt eikä tyttöystävää ole ollut milloinkaan. Ympärillä on vain kylmyyttä. Ainoa mikä on jäljellä on toivo muutoksesta. Taustalla on koulukiusattuna olemista ja huono itsetunto. Huonot sosiaaliset taidot ovat johtaneet sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Siitä on muodostunut erittäin paha lukko elämässä. Pahinta tilanteessa on etten enää edes jaksa välittää tulevasta ja elämä menee todellisuudesta pakenemiseksi. Veto loppuu kesken eikä energiaa ole enää pienimpiinkään askareisiin. Ehkä syy siihen että vielä tässä on tieteilijäluonteeni vastainen toivo ja usko elämän tarkoituksesta. Usko siitä että joku päivä tästä vielä nousen ja löydän paikkani. Toivottasvasti muutos tapahtuu ajoissa.
Veto loppuu kesken
pako todellisuudesta
1196
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Meillä ei ole siinä mielessä samanlaista taustaa, että olen aina ollut vain keskiverto oppilas koulussa, eli olen aina osannut innostua hyvistä numeroista, kun niitä on tullut. :) Kuitenkin muutama vuosi takaperin ajauduin opiskelemaan alaa, jonka aluksi luulin myös kiinnostavan itseäni, koska läheiseni odottivat minulta suurinpiirtein sen alan kiinnostusta. Huomasin jo aika alussa, etten itse ollut kiinnostunut, mutta koitin vain väkisin painaa eteenpäin, koska en halunnut tuottaa kenellekään pettymystä. Kolmen vuoden väkisin opiskelun, kurssien floppaamisen jne. jälkeen, menin yhtäkkiä ihan lukkoon. Seuraavana päivänä oli tulossa tentti, mutta en yhtäkkiä pystynytkään lukemaan siihen tai menemään sinne. Pelkkä ajatuskin aiheutti paniikkikohtauksen. Vuoden olin vielä sen jälkeen koulussa kirjoilla, käymättä siellä tosin kertaakaan. Tein vain töitä. En uskaltanut edes tehdä lopetuspäätöstä, koska pelkäsin muiden ihmisten reaktioita. Jouduin kuitenkin tämän vuoden keväällä eroamaan kyseisestä koulusta, koska jouduin töistä lomautetuksi, enkä koulun kirjoilla ollessa olisi saanut työttömyyskorvausta. Nyt olen löytänyt alan, jonka ainakin kuvittelen kiinnostavan itseäni, ja koitan kovasti hakea sinne. Silti pelkään ihan hirveästi, että mitä jos sekään ei ole minua varten ja masennun uudestaan. Minut on siis vuosi sitten todettu masentuneeksi lääkärissä. Syön nyt lääkkeitä ja käyn psykologilla puhumassa. Tällä hetkellä olen myös ollut kohta puoli vuotta työttömänä ja ajatus uudesta työpaikastakin pelottaa, mutta onneksi olen jonkin verran kuitenkin pystynyt hakemuksia lähettämään, vaikka työpaikkaa ei olekaan vielä löytynyt.
En osaa sanoa sinulle oikein mitään muuta kuin että voimia, ja toivon todella että pääset jaloillesi. Hae masennukseesi ainakin apua, se kannattaa!!