masennusta vähätellään

ja uupumus on jo eri asia kun hetkellinen väsymys ja babyblues.Masennukseksen hoito on aika kyseenalaista mielestäni.Asenteet on aika kovat ja hoidosta puuttuu (vähien resurssien takia?) yksilöllisyyden huomioiminen.Terapia olisi teoriassa ihan ok,jos voisikin purkaa itseään estoitta ja olisi hyvä luottamussuhde terapeuttiin.Aina se ei onnistu.Suurin kompastuskivi taitaa olla läheisten/omaisten kyvyttömyys auttaa ja tukea.Masentunut tarvitsisi aika paljon hoivaa,mutta usein hän joutuu itse hoivaamaan voimavarojensa äärirajoilla.Ei riitä että antaa kaikkensa,vaan vielä sen jälkeenkin on kyettävä antamaan lisää.

Itse tein viisitoista vuorotyötä ennen lapsia,kärsin jo silloin ajoittaisesta unettomuudesta.Raskausaikoina kävin aivan ylikierroksilla ja varsinkin esikoista odottaessa vaivoina oli rankka närästys ja kovat liitoskivut.Molemmat lapseni ovat moniallergisia,joten valvomisesta oli tullut jo elintapa.Kuopukseni ollessa parivuotias minulla todettiin uupumuksen aiheuttama vaikea masennus.Olen käytännössä yksinhuoltaja, ulkomailla työskentelevän miehen puoliso ja turvaverkkoni on liki olematon.Eli yksin oli pakko jaksaa.

Ensiavun sain perinteisellä menetelmällä:lääkkeet ja mielenterveysaseman terapia.Lopulta päädyin hoitamaan asiani toisella tavalla,vaikka uupumus on edelleen läsnä.Käyn neuloilla (akupuntiota) säännöllisesti,käytän kiinalaisia yrtteja,hoidan mielenterveyttäni omaehtoisesti musiikkiterapialla ja yritän vaan jaksaa.Arki yh:na kahden villin ja uhmakkaan pojan äitinä on perhanan raskasta.Olen lisäksi yrittäjä ja yksin vastuussa taloudesta 24h/7vrk/vko.Joskus vaan tuntuu siltä,että seinät kaatuu.En jaksaisi nousta aina aamuisin ja se non-stop vääntäminen mukuloiden kanssa joka asiasta tekee kaheliksi terveenkin ihmisen.Elämä tuntuu hirveän kahlitsevalta,ei niin kovin mielekkäältä.Onneksi niitä onnen pilkahduksiakin on.Se aurinko paistaa joskus risukasaankin.


Mutta takaisin aiheeseen hoito:
ilman muuta on haettava apua,niin kauan kun sen oman avuntarpeen vielä tunnistaa.Psykoosissa elämä on jo aika hurjaa.Sen oravanpyörän pyöriminen on saatava hallintaan,joten lääkärissä käynti tai mielenterveystoimiston päivystys on ensiaskel.Jos olet vastuussa lisäksi lapsista,niin työnnä syrjään ajatukset ja pelot kurjista asenteista ym.Tärkeintä jaksamiselle on terve itsekkyys!Älä anna kenenkään nujertaa sinua epäilyksillä hoidon tarpeellisuudesta.Älä anna kenenkään vähätellä itseäsi!Et sinä muutu terveemmäksi ja paremmin jaksavaksi läheistesi tahdonvoimalla!Mene lääkäriin ja vaatimalla vaadi apua!Unettomuuteen ja uupumukseen ei auta puolikas imovane tai kupillinen valeriaana-teetä iltasella.Kun unettomuus-kierre on jo pitkällä,niin sen katkaiseminen on vaikeaa jopa kovillakin lääkkeillä.

Ihmisen psyyke on aika monimutkainen ja hienostunut rakenne.Syitä unettomuuteen ja uupumukseen on monasti useita,joista vastuullisuus on yksi ankarimmista uupumuksen aiheuttajista.On vaikea rakentaa luottamusta läheisiin ja heidän kykyihin kantaa tai jakaa vastuuta jos ei saa itse lainkaan tukea antavia viestejä,tai jos luottamusta esim hoitosuhteessa ei ole lainkaan.Psyyke on hälytystilassa jatkuvasti,koska vastuunjakajia ei ole.Jos vastuun voi jakaa luotettavalle taholle,niin yleensä elimistö palautuu vähitellen normaalitilaan,jossa nukutaan öisin ja päivisin selviytyy arkirutiineista vaivattomasti ja jopa hyvillä mielin.Eli se rankka lääkitys ei aina ole oikea ratkaisu,mutta usein ainoa vaihtoehto.

Itse hain apua mielenterveystoimiston kriisipuhelimsesta.Se oli päivä kun kaikki kaatui ja havahduin oikeasti omaan uupumukseen.Sain hyvin nopeasti ajan psykiatrille lääkitystä varten.Sain heti yhdistelmälääkkeen;mielialalääkkeitä ja rauhoittavaa.Olin kuin kuolaava,huumattu laama =D.Meni aikaa ennen kuin elimistö tottui lääkkeisiin.Olin toki rauhallisempi,mutta olo oli erittäin puuroinen ja hidas.Nukkuminen oli edelleen vaikeaa,joten sain vielä lisäksi unilääkkeitä.Se kemiallinen uni oli kauheaa.Nukuin kyllä ja keho lepäsi,mutta olo amuisin oli kuin olisin juossut yöllä maratonin.Olin entistä väsyneempi.Ainut selkeä muistikuva siltä ajalta on,että olisin halunut vain nukkua.Vaikka sata vuotta.Kunhan olisin saanut nukkua.Lopulta se rahoittava lääke poistettiin minulta ja kova unilääke vaihdettiin nukahtamislääkkeeseen.Elämä alkoi vähän jo helpottaa.

Oli masennuksen syy missä hyvänsä,niin siitä toipuminen voi kestää vuosia,jopa vuosikymmenen.Valitettavasti harva lähiomainen muistaa tai edes tiedostaa sen.Mielialalääkistys on taikapilleri;se helpottaa kurjaa oloa ja auttaa nukkumaan ajan kanssa,mutta se ei poista syytä ongelmaan.

Jaksuja.