En oikein tiedä miksi tänne kirjoitan asiani mutta kaipa haluaisin kertoa teille miehille/isille miksi kannattaa olla hyvä isä.
Kaiketi tässä voisi aloittaa lapsuudestani. olin melko iloinen lapsi mutta mieltäni aina varjosti perheeni sisäiset ongelmat. Isäni oli väkivaltainen ja kohteli kaltoin minua, äitiäni ja siskoani (siskoni on äitini aikaisemmasta suhteesta). Hän suuttui pienestäkin ja riitely kesti kauan. Olin silloin hyvin pieni joten en muista kaikkea mutta isäni huuto ja posliinien särkyminen on jäänyt mieleeni. Sitä jatkui kauan ja tuntui ettei riitely koskaan loppuisi. Isäni osasi kuitenkin olla minulle hyvinkin mukava. Hän vei minua pyöräilemään ja puistoihin. Tuntui että toisinaan hän rakasti minua ja toisinaan vihasi. Silloin kun viha leimahti, minusta tuntui kun olisin tehnyt jotain väärin. Isäni ei juonut kovin usein joten alkoholista se ei johtunut. Väkivalta kärjistyi monesti niin että jouduimme äitini kanssa lähtemään kotoolta.
Rakastin silti isääni kovin paljon enkä tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa. Perhe oli minulle kaikki kaikessa ja halusin että olisimme onnellisia.
Tapahtumavyöry alkoi varmaan silloin kun olin 6v vanha ja isäni lähti "punttisalille" PUKU päällä ja jätti meidät lapset yksin kotiin.(äitini oli silloin iltatöissä). Siskoni älysi heti että ei se isä sinne punttisalille lähtenyt vaan isällä oli suhde. Minä en tietenkään mitään tollasta älynny eihän mulla ollu kun äiti ja isä. En olisi voinut uskoa että isällä olisi toinen nainen. Ei mennyt kuin pari kk niin näin kun isä pakkasi tavaroitansa ja muistan kun kysyin että mitä sinä teet ja toinen vastasi mulle "Mee vain nukkumaan, nähdään huomenna". Noh, aamu koitti ja isää ei enään ollutkaan kotona.
Maailmani romahti täysin. Muistan kun itkin joka päivä ja olin varma että isä lähti minun takiani, että hän ei vaan enään kestänyt mua. Vanhempani pitivät kuitenkin yhteishuoltajuussopimuksen koska äitini uskoi ettei ole hyvä että kasvan ilman isää. Olisi kai ollut parempi koska ei mennyt kun pari kk niin minua jo esiteltiin uudelle äitipuolelleni joka oli sama henkilö jonka kanssa "punttikselle" karkailtiin. Äitipuoleni oli ihan mukava mutta en voinut hyväksyä asiaa että tämä nainen rikkoi perheeni. Vaikka rikki se oli muutenkin. Minulle uskoteltiin että oli ok että sanoisin äitipuoltani äidiksi ja silloin paniikki iski. Menin ihan lukkoon enkä enään tiennyt kuka olen tai keneen pitäisi uskoa. Rakastin silti hyvin paljon isääni mutta nyt siihen liittyi myös viha.
Kasvoin ja niin kasvoi vihakin sisälläni ja purin sen yleensä äitini uuteen mieheen, koska minusta tuntui että isäpuoleni varastaisi isäni paikan. Suru isästäni oli vain liian valloittava. Olin noin 12 vuotias kun ongelmat alkoivat näkyä kunnolla. Kouluarvosanani laskivat ja itkin iltaisin sitä miten vihaan isääni vaikka silti rakastankin. En uskaltanut puhua koskaan tunteistani isälleni koska pelkäsin että hän räjähtäisi taas. (isäni ei ollut lyönyt minua enään pariin vuoteen mutta pelkäsin silti). Äitini oli aina ymmärtäväinen ja kuunteli mielellään mutta en halunnut aina puhua täysin tunteistani. Sitä paitsi äitini vihasi isääni ja myös toistenpäin. Vetäydyin omiin maailmoihini ja annoin vihan kasvaa. Suutuin aina kamalasti siitä kuinka isäni halusi aina että vietän aikaa äitipuoleni kanssa vaikka en halunnut vaan olisin halunnut lähteä isäni kanssa jonnekkin.
14-vuotiaana minulle tuli paha masennus ja välini äitiini ja isäpuoleeni tulehtui (huonon käytökseni takia). Silloin toivoin isältäni turvaa mutta hän vain pyrki välttämään tilanteen ja olemaan niin kun mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Se ei auttanut masennustani yhtään kun huomasin miten vähän isäni minusta välitti.
Muutin asumaan 400 km päähän ongelmistani ja tilanne rauhoittui mutta välini isääni eivät suinkaan parantuneet (olin 15v). Ainut edistys oli se että välini äitiini ja isäpuoleeni parani ja pystyimme olemaan vihdoin perhe. En enään haaveillut että isä tulisi takaisin mutta huomasin uuden ongelman tulevan. Kaipasin isääni niin mahdottomasti että itkin taas melkein joka ilta. Soittelimme ehkä kerran kk joskus harvemmin ja näimme kaksi kertaa vuodessa ja silloinkaan emme saanut olla kahdestaan koska äitipuoleni oli aina siellä missä isäkin.
Rakastan isääni hyvin paljon ja toivoisin että voisin sen joskus isälleni sanoa mutta olisi helppoa jos eräs tulisi minua vastaan. Tunnen olevani virhe isän elämässä ja kärsin tämän takia hyvin paljon vielä nykyäänkin (Olen 21v).
Tiedän että tämä saattaa olla liian pitkä teksti pelkkää natinaa mutta jos saan edes yhden isän tänään halaamaan tytärtänsä (tai poikaansa) niin tunnen itseni iloiseksi :)
Olkaa ylpeitä lapsistanne ja osoittakaa se myös usein. Tiedän että täällä on paljon hyviä miehiä ja isiä joten näyttäkää se.
Kaiketi tässä voisi aloittaa lapsuudestani. olin melko iloinen lapsi mutta mieltäni aina varjosti perheeni sisäiset ongelmat. Isäni oli väkivaltainen ja kohteli kaltoin minua, äitiäni ja siskoani (siskoni on äitini aikaisemmasta suhteesta). Hän suuttui pienestäkin ja riitely kesti kauan. Olin silloin hyvin pieni joten en muista kaikkea mutta isäni huuto ja posliinien särkyminen on jäänyt mieleeni. Sitä jatkui kauan ja tuntui ettei riitely koskaan loppuisi. Isäni osasi kuitenkin olla minulle hyvinkin mukava. Hän vei minua pyöräilemään ja puistoihin. Tuntui että toisinaan hän rakasti minua ja toisinaan vihasi. Silloin kun viha leimahti, minusta tuntui kun olisin tehnyt jotain väärin. Isäni ei juonut kovin usein joten alkoholista se ei johtunut. Väkivalta kärjistyi monesti niin että jouduimme äitini kanssa lähtemään kotoolta.
Rakastin silti isääni kovin paljon enkä tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa. Perhe oli minulle kaikki kaikessa ja halusin että olisimme onnellisia.
Tapahtumavyöry alkoi varmaan silloin kun olin 6v vanha ja isäni lähti "punttisalille" PUKU päällä ja jätti meidät lapset yksin kotiin.(äitini oli silloin iltatöissä). Siskoni älysi heti että ei se isä sinne punttisalille lähtenyt vaan isällä oli suhde. Minä en tietenkään mitään tollasta älynny eihän mulla ollu kun äiti ja isä. En olisi voinut uskoa että isällä olisi toinen nainen. Ei mennyt kuin pari kk niin näin kun isä pakkasi tavaroitansa ja muistan kun kysyin että mitä sinä teet ja toinen vastasi mulle "Mee vain nukkumaan, nähdään huomenna". Noh, aamu koitti ja isää ei enään ollutkaan kotona.
Maailmani romahti täysin. Muistan kun itkin joka päivä ja olin varma että isä lähti minun takiani, että hän ei vaan enään kestänyt mua. Vanhempani pitivät kuitenkin yhteishuoltajuussopimuksen koska äitini uskoi ettei ole hyvä että kasvan ilman isää. Olisi kai ollut parempi koska ei mennyt kun pari kk niin minua jo esiteltiin uudelle äitipuolelleni joka oli sama henkilö jonka kanssa "punttikselle" karkailtiin. Äitipuoleni oli ihan mukava mutta en voinut hyväksyä asiaa että tämä nainen rikkoi perheeni. Vaikka rikki se oli muutenkin. Minulle uskoteltiin että oli ok että sanoisin äitipuoltani äidiksi ja silloin paniikki iski. Menin ihan lukkoon enkä enään tiennyt kuka olen tai keneen pitäisi uskoa. Rakastin silti hyvin paljon isääni mutta nyt siihen liittyi myös viha.
Kasvoin ja niin kasvoi vihakin sisälläni ja purin sen yleensä äitini uuteen mieheen, koska minusta tuntui että isäpuoleni varastaisi isäni paikan. Suru isästäni oli vain liian valloittava. Olin noin 12 vuotias kun ongelmat alkoivat näkyä kunnolla. Kouluarvosanani laskivat ja itkin iltaisin sitä miten vihaan isääni vaikka silti rakastankin. En uskaltanut puhua koskaan tunteistani isälleni koska pelkäsin että hän räjähtäisi taas. (isäni ei ollut lyönyt minua enään pariin vuoteen mutta pelkäsin silti). Äitini oli aina ymmärtäväinen ja kuunteli mielellään mutta en halunnut aina puhua täysin tunteistani. Sitä paitsi äitini vihasi isääni ja myös toistenpäin. Vetäydyin omiin maailmoihini ja annoin vihan kasvaa. Suutuin aina kamalasti siitä kuinka isäni halusi aina että vietän aikaa äitipuoleni kanssa vaikka en halunnut vaan olisin halunnut lähteä isäni kanssa jonnekkin.
14-vuotiaana minulle tuli paha masennus ja välini äitiini ja isäpuoleeni tulehtui (huonon käytökseni takia). Silloin toivoin isältäni turvaa mutta hän vain pyrki välttämään tilanteen ja olemaan niin kun mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Se ei auttanut masennustani yhtään kun huomasin miten vähän isäni minusta välitti.
Muutin asumaan 400 km päähän ongelmistani ja tilanne rauhoittui mutta välini isääni eivät suinkaan parantuneet (olin 15v). Ainut edistys oli se että välini äitiini ja isäpuoleeni parani ja pystyimme olemaan vihdoin perhe. En enään haaveillut että isä tulisi takaisin mutta huomasin uuden ongelman tulevan. Kaipasin isääni niin mahdottomasti että itkin taas melkein joka ilta. Soittelimme ehkä kerran kk joskus harvemmin ja näimme kaksi kertaa vuodessa ja silloinkaan emme saanut olla kahdestaan koska äitipuoleni oli aina siellä missä isäkin.
Rakastan isääni hyvin paljon ja toivoisin että voisin sen joskus isälleni sanoa mutta olisi helppoa jos eräs tulisi minua vastaan. Tunnen olevani virhe isän elämässä ja kärsin tämän takia hyvin paljon vielä nykyäänkin (Olen 21v).
Tiedän että tämä saattaa olla liian pitkä teksti pelkkää natinaa mutta jos saan edes yhden isän tänään halaamaan tytärtänsä (tai poikaansa) niin tunnen itseni iloiseksi :)
Olkaa ylpeitä lapsistanne ja osoittakaa se myös usein. Tiedän että täällä on paljon hyviä miehiä ja isiä joten näyttäkää se.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hyvin kirjoitettu koskettava teksti. T: halaan tytärtäni joka päivä muutenkin :)
Jospa isäsikin osaisi tänne lukemaan tyttärensä tunnoista. On aito ja hyvin kirjoitettu.
hyvä teksti,sillä se halaus oisi hyvä antaa jos vain mahdollisuus annettaisiin.
Kysymys kuuluu..Oletko sinä syyllinen vanhempiesi eroon?
Tuskin.. Isäsi käytös viittaa niin uskomattomaan asiaan kuin itsesyytökseen. Kyllä hän tietää tehneensä väärin, mutta sen myöntäminen on vaikeaa. Luultavasti äitisikin tuntee samoin. Muistithan että vanhempasi halusivat yhteishuoltajuutta, eli eivätköhän he edes yrittäneet.
On helpompi salata asioita, eli kuten kissa peittää jätöksensä kissanpissalaatikkoon toimimme me vanhemmat samoin (valitettavasti). Emme halua asioiden tulevan julki. Äitipuolesi kokee varmaan asian viellä monimutkaisemmalta, ei halua omaa osuuttaan tulevan sinun korviisi. SE SYYLLISYYDEN TUNNE.
OTA ns. härkää sarvista, vaadi kahdenkeskeistä tapaamista isäsi kanssa, jos ei muu auta mene hänen työpaikalleen, tuskin hän voi mitään muuta kuin kuunnella. Älä jatka pohtimista, vaan keskustele, ilman syyttämistä.
Sinun isä on vain sinun ei äitisi isä eikä varsinkaan äitipuolen, VAIN SINUN....jos tapaamisesi ja keskustelusi ei toimi, älä syytä itseäsi, isäsi kantaa valtavaa itsesyytös-sumaa.