Eli siis, olen 8lk poikatyttö. En oo sinut itteni kanssa, en ulkonäköni, luonteeni, sukupuoleni tai minkään sellaisen kanssa. En vaan löydä itteäni. Se on vaan yksi ongelma kaikkien muiden ongelmien keskellä. Minua kiusataan koulussa. Muutenkin koko koulu ahdistaa. Ei ole mitään motivaatiota ja numerot laahaa. Tiedän, että oma vika sitten jos ei saa työtä isona, mutta just nyt mikään ei vaan tunnu miltään. On pari kaveria, joiden seurassakin nykyään koko ajan vain ahdistaa ja jotka hekin kiusaavat minua, mutta olettavat sen olevan vain vitsiä, vaikka se sattuu jopa pahemmin kuin randomien peräänhuutelu koulussa yms. Kotona on aina mennyt paskasti, joten se siitä.
Koko ajan vaan ahdistaa, paha olla, valvon yöt itkeskellen ja päivällä pitäisi vaan nostaa leuka ja yrittää hymyillä hymyä - joka sekin on kavereiden mielestä ruma, kuten kaikki muukin mussa niiden mielestä - ettei kukaan sais tietää mitä mun sisällä oikeasti tapahtuu.
Heti jos vähänkin aikaa olen hiljaa tai en oo 'oma itteni', eli en naura muiden muka hauskoille vitseille tai muuten vaan ole innostunut jostain muusta mistä en tiedä tai tajua mitään, muut suuttuvat että 'taas toi mököttää, mikä vittu tolla wnb-emolla taas on' jne. Mikä siinä on että koko ajan pitäis muka hymyillä vaikka ei oikeasti jaksais tehdä sitä eikä mitään muutakaan?
En jaksais enää piilotella tätä. Viimeiset 2-3 vuotta olen tästä aina välillä kärsinyt. On kausia, jolloin elämä tuntuu olevan ihan kivaa ja siedettävää, ennenku putoaa taas henkisesti pohjalle ja... Täällä sitä ollaan taas, ylös yrittämässä, ilman ketään joka ojentais mulle käden ja vetäs mut täält.
En usko että olisin masentunut, tai mitään, ja jos jollekin puhuisin niin vakuuttelisivat kuitenkin että 'joo, se on tota murkkuikää, älä huoli, se menee ohi'. NO MILLOIN SE MENEE OHI? Muutaman vuoden tässä yrittänyt taistella, ja tiedän ettei elämän tarvitte koko ajan olla hauskaa, mutta en jaksais tasaisin väliajoin tarpoo täällä paskassa..
Mikä avuksi?
Koko ajan vaan ahdistaa, paha olla, valvon yöt itkeskellen ja päivällä pitäisi vaan nostaa leuka ja yrittää hymyillä hymyä - joka sekin on kavereiden mielestä ruma, kuten kaikki muukin mussa niiden mielestä - ettei kukaan sais tietää mitä mun sisällä oikeasti tapahtuu.
Heti jos vähänkin aikaa olen hiljaa tai en oo 'oma itteni', eli en naura muiden muka hauskoille vitseille tai muuten vaan ole innostunut jostain muusta mistä en tiedä tai tajua mitään, muut suuttuvat että 'taas toi mököttää, mikä vittu tolla wnb-emolla taas on' jne. Mikä siinä on että koko ajan pitäis muka hymyillä vaikka ei oikeasti jaksais tehdä sitä eikä mitään muutakaan?
En jaksais enää piilotella tätä. Viimeiset 2-3 vuotta olen tästä aina välillä kärsinyt. On kausia, jolloin elämä tuntuu olevan ihan kivaa ja siedettävää, ennenku putoaa taas henkisesti pohjalle ja... Täällä sitä ollaan taas, ylös yrittämässä, ilman ketään joka ojentais mulle käden ja vetäs mut täält.
En usko että olisin masentunut, tai mitään, ja jos jollekin puhuisin niin vakuuttelisivat kuitenkin että 'joo, se on tota murkkuikää, älä huoli, se menee ohi'. NO MILLOIN SE MENEE OHI? Muutaman vuoden tässä yrittänyt taistella, ja tiedän ettei elämän tarvitte koko ajan olla hauskaa, mutta en jaksais tasaisin väliajoin tarpoo täällä paskassa..
Mikä avuksi?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä tuo masennukselta vaikuttaa. Itsellä on samanlaisia kokemuksia yläasteelta ja se tosiaan tuhosi itsetunnon täysin. Itketti niin pirusti ja näin Pekka-Eric Auvisen jonkinlaisena henkilökohtaisena sankarinani. Sitten menin lukioon ja kaikki parani ainakin hetkeksi. Masennus kuitenkin palasi ja tällä kertaa se vei tunteet mukanaan. Nyt mikään ei tunnu miltään ja tulevaisuudellakaan ei ole mitään tarjottavaa vaikka olenkin luokan paras oppilas. Itse asiassa ne itkuisat yöt tuntuvat nyt houkuttelevammilta, kuin tämä tyhjyys, mutta minkäs teet.
Suosittelen että haet apua, vaikka se tuntuisikin turhalta. Ei kannata turhaan odottaa tuon tunteen menevän itsellään ohi, se kun ei välttämättä koskaan tapahdu.
Kuulostaapa tutulta. Ite oon tyttö joka tossa just viime keväänä päätin peruskoulun. Kaikki kolme yläastevuotta oli todellakin yhtä helvettiä, ihmettelin, että edes ihan kohtalaisen päälle seiskan lopputokarin sieltä sain tempastua.
Tiedätkö, mä kans lopetin ton puhumisen pahasta olostani just sen takia kun joka suunnalta sai kuulla tuota "se kuuluu ikään", "se on tää murkkuikä, kyllä se sit siitä". Semmosen kuuntelu ei ainakaan auttanu yhtään ja nyt oon sitten tämmönen, etten luota kehenkään, itsetunto aivan nollissa, häpeän pikkujuttuja joita teen, olen puolet hereilläoloajastani ahdistunut, tyhjä olo ja tekis mieli vaan jäädä nukkumaan.
Mä vihasin mun yläastetta. Mietin usein, että lopetan koko paskan kun en jaksa kuunnella muiden kommentteja ja vittuilua. Itellä paljon liitty ulkonäköön toi kommentointi, pikkukoulun oppilaista kaikki lähinnä samallalailla pukeutuvia ja mä olin se friikki, joka pisti silmään pukeutumisellaan. Syytimpä sitten tästä vittuilusta ja peräänhuutelusta itseäni kun sekä terkkari että äiti sano, että oma on ongelmani kun käytän tuollaisia vaatteita ja en pukeudu 'normaalisti'. Nykyään pukeudun 'normaalimmin', mutta itsetunto on edelleen paskana ja ahdistaa, pelottaa ja inhoan itseäni.
Mutta en tullu tänne valittaa omia ongelmiani. Sulle sanon, että kannattaa yrittää puhua jollekin. Itseä yritettiin saada kuraattorille mutten mennyt. Sulle sanon että kannattaa puhua, vaikka kuraattorille tai ihan terapeutille tms. Muiden mielipiteet voi jättää omaan arvoonsa, siinäpähän näyttävät oman lapsellisuuteensa. Keskity mielummin sellaisiin asioihin mistä pidät. Mä jaksoin päivät esimerkiks just musiikin avulla.
Uskalla hakea apua. Ei todellakaan tarvitse polkea siellä paskassa jos ei henkisesti pysty. Tiedän todella että se on lähes mahdotonta. Sä oot varmasti tosi mahtava, ihana ja hieno ihminen, mä tiedän ja uskon siihen. Masennukseen löytyy apua. Tosi iso halaus sulle ja paljon paljon voimia! Jos haluat niin voin antaa meseni/sähköpostini jos jotain juttukaveria tarviit.