Olen 19-vuotias mies. Yksinäisyys on hallinnut elämääni ylä-asteelta lähtien. Olihan minulla koulussa se vakioporukka, jonka mukana pyörin, jotta en näyttäisi yksinäiseltä. Ihmistenkin keskellä oloni oli kuitenkin sama. Kävin lukion. Sama homma sielläkin.
Armeijaan menosta olin innoissani ja positiivisella asenteella sinne sitten meninkin. Itselleni asettamani odotukset varusmiespalveluksen suhteen aiheuttivat kuitenkin kovaa stressiä ja ahdistusta. Vuosien yksinäisyys oli tehnyt minusta sulkeutuneen, ujon ja varautuneen, jälleen tunsin itseni ulkopuoliseksi, vaikka olin ihmisten keskellä. Sosiaaliset tilanteet pelottivat minua ja niitähän sitten intissä riittikin. Päivystystehtävät olivat niitä pahimpia tilanteita minulle. Jo pelkkä komppanian vääpelin luona asiointi riitti siihen, että tuntui, kuin sydän jyskyttäisi itsensä ulos rinnasta. Monta kertaahan sitä toimistokäyttäytymistä sitten kerrattiin, kun en hermostuneisuudeltani onnistunut virheettömään suoritukseen( jota tämä vääpeli toimistokäyttäytymisestä vaati).
Ajan mittaan nämä ongelmat kasautuivat, tein typeryyksiä ja tämän johdosta sainkin lähtöpassit puolustusvoimista. Minulle sanottiin, että olin epäkypsä persoonallisuus.Pettymys oli valtaisa. Olisin halunnut jatkaa palvelukseni loppuun. Nyt huomaan olevani taas kotona. Yksinäisenä ja työttömänä, sama raastava yksinäisyys seuranani.
Monesti mietin, että olenko jotenki sosiaalisilta taidoiltani vajaa, kun teinivuosinani olen ollut niin yksin? Vai olenko jotenkin erilainen? Tuntuu, että olen jäänyt yksinäisyyden takia niin monesta paitsi esim.seurustelusta. Aika ajoin muistelen ala-astetta ja lapsuuttani haikeana sillä silloin minulla oli ystäviä. Elämä tuntuu valheelliselta ja turhalta.
Ei mulla muuta. Avautuminen vapauttaa...
Armeijaan menosta olin innoissani ja positiivisella asenteella sinne sitten meninkin. Itselleni asettamani odotukset varusmiespalveluksen suhteen aiheuttivat kuitenkin kovaa stressiä ja ahdistusta. Vuosien yksinäisyys oli tehnyt minusta sulkeutuneen, ujon ja varautuneen, jälleen tunsin itseni ulkopuoliseksi, vaikka olin ihmisten keskellä. Sosiaaliset tilanteet pelottivat minua ja niitähän sitten intissä riittikin. Päivystystehtävät olivat niitä pahimpia tilanteita minulle. Jo pelkkä komppanian vääpelin luona asiointi riitti siihen, että tuntui, kuin sydän jyskyttäisi itsensä ulos rinnasta. Monta kertaahan sitä toimistokäyttäytymistä sitten kerrattiin, kun en hermostuneisuudeltani onnistunut virheettömään suoritukseen( jota tämä vääpeli toimistokäyttäytymisestä vaati).
Ajan mittaan nämä ongelmat kasautuivat, tein typeryyksiä ja tämän johdosta sainkin lähtöpassit puolustusvoimista. Minulle sanottiin, että olin epäkypsä persoonallisuus.Pettymys oli valtaisa. Olisin halunnut jatkaa palvelukseni loppuun. Nyt huomaan olevani taas kotona. Yksinäisenä ja työttömänä, sama raastava yksinäisyys seuranani.
Monesti mietin, että olenko jotenki sosiaalisilta taidoiltani vajaa, kun teinivuosinani olen ollut niin yksin? Vai olenko jotenkin erilainen? Tuntuu, että olen jäänyt yksinäisyyden takia niin monesta paitsi esim.seurustelusta. Aika ajoin muistelen ala-astetta ja lapsuuttani haikeana sillä silloin minulla oli ystäviä. Elämä tuntuu valheelliselta ja turhalta.
Ei mulla muuta. Avautuminen vapauttaa...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Menisit mukaan harrastustoimintaan sillä siellä tapaa uusia ihmisiä, kiinnostaisiko? Jos olet liikunnallinen tai viitsit aloittaa liikkumisen niin mahdollisuudet ovat rajattomat sillä lajeja piisaa.
Varmaa on ettei kotoa haeta vaan sun on itse lähdettävä sieltä kotoasi.
Sosiaalisten tilanteiden pelkoon, joskus kun sellainen putkahtaa (lääkityksestä johtuva) käytän silmästä silmään-menetelmää eli teen juuri sen jota asiaa pelkään ja se tepsii.
Unohtui eli siis silmästä silmään menetelmää teen siksi koska en suostu pelkäämään. No en takuulla! Tai vaikka olisi uutta, pelottavaa tai jännittävää niin ei sinne sun pääsi sisälle kukaan näe että toihan pelkää niin että mahassa velloo, vain sinä itse tiedät sen.
Joudun niin paljon olemaan erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä että ei ole varaa paljon pelkäillä tai toinen vaihtoehto on se, että erakoidun sitten kotiin ja lopetan kaiken harrastamisen ja siihen en suostu enkä anna itselleni lupaa.
Et ole erilainen, me kaikki pelätään joskus :)