Olen 15-vuotias tyttö. Olen ollut masentunut, mutta en koe enää olevani. Olen juuri toipumassa rajusta psykoosista (yhä olen sairaalassa kirjoilla), mutta minulla on iso ongelma.
Ajattelen itsemurhaa. Joka päivä. Jo vuoden ajan se on tätä samaa. Eikä vain joka päivä; tunneittain.
Mikään ei enää tuo kestävää iloa. Yritän keksiä itselleni koko ajan tekemistä, jotta en tajuaisi sitä, kuinka paskaa elämäni tulee olemaan tulevaisuudessa. Minulla on todettu asperger. Totta tai ei, olen epäsosiaalinen, ja vaikka todella viihdynkin yksin, silti tuntuu kuin koko elämäni missaisin sen kaiken ilon, mitä muilla ihmisillä on keskenään. Eli haluaisin olla seurallinen, mutta toisaalta en haluakaan. Muut ikätoverini hengailevat kaupungilla ja minä istun kotona. Ajatellen itsemurhaa.
Toisin sanoen haluan kuolla koska elämäni on niin tylsää ja tulevaisuuteni näyttää yhtä ankealta. Istun vain paikoillani ja tuijotan kelloa, toivoen että kohta yksi päivä on taas ohi. Ainut asia, joka pitää minut tappamasta itseäni, on äitini. En halua kuvitella sitä surua, minkä kuolemani hänelle toisi.
Apua? Eikö mikään auta?
Ajattelen itsemurhaa. Joka päivä. Jo vuoden ajan se on tätä samaa. Eikä vain joka päivä; tunneittain.
Mikään ei enää tuo kestävää iloa. Yritän keksiä itselleni koko ajan tekemistä, jotta en tajuaisi sitä, kuinka paskaa elämäni tulee olemaan tulevaisuudessa. Minulla on todettu asperger. Totta tai ei, olen epäsosiaalinen, ja vaikka todella viihdynkin yksin, silti tuntuu kuin koko elämäni missaisin sen kaiken ilon, mitä muilla ihmisillä on keskenään. Eli haluaisin olla seurallinen, mutta toisaalta en haluakaan. Muut ikätoverini hengailevat kaupungilla ja minä istun kotona. Ajatellen itsemurhaa.
Toisin sanoen haluan kuolla koska elämäni on niin tylsää ja tulevaisuuteni näyttää yhtä ankealta. Istun vain paikoillani ja tuijotan kelloa, toivoen että kohta yksi päivä on taas ohi. Ainut asia, joka pitää minut tappamasta itseäni, on äitini. En halua kuvitella sitä surua, minkä kuolemani hänelle toisi.
Apua? Eikö mikään auta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
se että ajattelet itsemurhaa todista että olet vielä masentunut? Älä kuitenkaan tee mitään hölmöä,elämästä voi löytyä iloa kun sitä ei etsi. Mä yritin itsemurhaa 17-vuotiaana ja sit uudelleen 18-vuotiaana,sillon vasta tajusin miten paljon kaikki musta välittää ja onneks en onnistunu.ja minäkään en kokenut olevani masentunu,se oli vaan lähinnä sellanen kun ei ollu muutakaan tekemistä viikonloppuna..nyt kun ajattelee niin ei ihminen joka ei masentunu oo niin sellasta tekis..Yritä keksiä vaikka joku harrastus,piirtäminen tai joku mihin uppoo paljon aikaa..Itse ostin hamsterin ja otin kissan etten vois jättää niitä tappamalla itteni..
Kalaöljy piristi mua sitten lopulta,tosin se ei käynyt kuussa eikä kahdessa..Nyt tosta huonosta ajasta on 6 vuotta ja olen pienen miehen äiti,enkä ikinä vois sitä jättää.Enkä halua edes ajatella että se joskus päättäis ottaa hengen itseltään pois.
Kyllä sun olo varmasti helpottuu,se ei vaan käy niin nopeasti kun toivot.
Kaikelle on aikansa, ahdistuksellekin. Sekään ei kuitenkaan kestä ikuisesti! Mikään ei kestä ikuisesti. Tuntemukset tulevat ja menevät, ja jälkeenpäin on joskus vaikea tajuta, miten saattoi olla niin jonkin yksittäisen tunteen vallassa. Maailma ympärillä pysyy samana, tunsipa sitten mitä tahansa. Se jotenkin rauhoittaa ja lohduttaa, joskus...
Sinulla on vielä elämä edessäsi! Harmi että alussa kangertelee.
Onnen tunteet saattavat olla vielä kadoksissa pelkästään lääkityksesikin takia. Kun olosi alkaa parantua ja niiden määrää pystyy vähentämään niin muutkin kuin harmaan sävyt alkavat saada enemmän tilaa.
Muiden oravanpyöriin ei kannata mukaan hypätä vaan kannattaa tehdä sitä mikä itseä kiinnostaa. Jos taas ei tiedä mikä kiinnostaa niin sitten siitä täytyy ottaa selvää kokeilemaan kaikkea laidasta laitaan.
Yritä hankkia lisää ystäviä ja vaikka poikaystävä, niin ei sinun ei tarvitse yksin miettiä asioitasi.