Vertaistukea ja kokemuksia kaivataan! Poikani on nyt 1v 2kk, kävelee tukea vasten ja konttaa. On aina ollut seuraa vaativa ja muutenkin kovin herkkä. Ei puhettakaan että olisi koskaan viihtynyt lattialla yksin pitkiä aikoja. Lähti liikkeelle suht myöhään, 10kk iässä ryömi ja 11kk iässä konttasi, nousi tukea vasten ja 12,5kk iässä alkoi mennä tukea vasten. Parin viimeisen kuukauden aikana on vähennelty imetystä siten että iltaimetys jäljellä, töihin kun kohta mentävä. Konttauksen opittuaan alkoi vähitellen tutkia paikkoja kotona itsekseenkin mutta nyt on tultu takapakkia viimeisen 2kk aikana ja kovasti, koskaa en ole tainnut vessassa käydä ovi kiinni pojan kanssa kotona ollessa.
Kaikki uudet tilanteet ja jutut vaativat tosi paljon totuttelua. Uudessa paikassa istuu mieluiten sylissä 1h-1,5h ja sitten saattaa uskaltautua liikenteeseen mutta vain hiukan. Kotona on koko ajan jalassa kiinni vaikka sylitellään paljon ja halaillaan jne. Tyytyväisin on jos makaan hänen vieressään lattialla lelujen kanssa, joita hän minulle ojentelee tai luen kirjoja sylitysten. Nukkuu omassa sängyssä ja nukahtaa sinne - päiväunilta herää kesken huutelemaan ja nukahtaa uudelleen. Arkailee myös muita lapsia todella paljon vaikka kontakteja kyllä on emmekä ole vain kotona. Kaupassa saattaa alkaa itkemään sydämensä pohjasta vieraan tädin nähdessään. Kärryissä viihtyy ulkona kun maisemat vaihtuvat mutta esim. puistossa ei konttaile tutkimaan paikkoja, kävelytettynä jonkin verran mutta vieraat ahdistavat selkeästi.
Vaikuttaa eroahdistukselta mutta kuinka kauan tätä voi jatkua? Itseä huolettaa toisten lasten arkaileminen kaikista eniten ja myös se ettei halua juurikaan tutkia ympäristöään kuin vain äidin tahi isän kanssa. Kiukku ja itkukohtaukset mitä pienimmästä vastoinkäymisestä ovat jokapäiväisiä ja sitten taas ymmärrettävästi sylitellään ja paljon kun ei voi aina saada mitä tahtoo ja rajoja on pakko laittaa.
Tuntuu että isänsä kanssa on paljon reippaampi eikä kiukuttele tai itkeskele juurikaan. En ole ollut poissa kotoa paljon ja elämämme on muutenkin tasaista, päivät vaan tuntuvat melkoisen raskailta välillä kun mitään ei pysty tekemään ja niin helposti on itku silmässä. Kun lähden omiin menoihini ja poika jää kotiin isän kanssa, hän kyllä vilkuttaa reippaasti eikä jää itkemään. Välillä tuntuu että olenko sitten pojalleni liian turvaton kun ei uskalla lähteä tutkimaan paikkoja ja olla reippaana.
Onko muilla vastaavia kokemuksia ja mites teillä on mennyt jatkossa?

Vastaukset 2
Vanhimmat
kanssa tyttö tuon ikäisenä todella arka. Kotihommista ei tullut mitään kun tuntui että lahkeessa roikkuu koko ajan takiaispallo. Myös vieraat ihmiset ja vähän tutummatkin sai aikaan kamalan huudon ja minusta tuntui ettei missään voinut liikkua. Tuolloin vaihe ei kestänyt kun joku 2-3kk mutta tuossa 2v tienoilla tytölle tuli uusii "vierastusvaihe". Kun oltiin pihassa ja minun kanssa tuli vaikka naapuri jutustelemaan, tyttö meni liukumäen päälle jossa saattoi istuskella puolikin tuntia maanitteluista huolimatta. Jos ihan outo ihminen tuli niin tyttö rynni jalkaan kiinni ja huuto oli armoton.
Itse en sen kummemmin kiinnittänyt asiaan huomiota ja syliä ja turvaa sai aina kun sitä tarvitsi.
Nyt tyttö on 2v8kk ja reipas ja utelias mutta varovainen pikku neiti joka ei tuntemattomille puhua pukahda.
nyt 3v. Edelleen nököttää kerhoissa visusti äitin sylissä, hitaasti lämpenee leikkimään toisten kanssa (mutta hienoa, että välillä ylipäänsä alkaa toisten kanssa leikkimään..). Toisinaan yllättää reippaudellaan aivan vieraassakin ympäristössä. Onneksi ei ole tarvinnut laittaa vielä päiväkotiin, se olisi ollut aivan liian suuri järkytys etenkin siinä tilanteessa, ettei oikein pääse leikkeihin mukaan. Nyt huolettaa mihin sitten aikanaan laittaa hoitoon ja mikä olisi tällaiselle sopivin-varmaan perhepäivähoito lempein aloitus...