Mikäli olen lihonnut edes 0,5kg tai tunnen oloni muuten turvonneeksi, en halua lähteä töihin/kouluun, kauppaan tai edes ulos. Mökötän ja itken vain sisällä, koska olen muka "liian lihava" minnekään.. Onko teillä muilla tällasta? Mitä teette, lähdettekö silti vai?
Ja ihan asiallisia vastauksia sitten!
Ja ihan asiallisia vastauksia sitten!
Vastaukset 5
Vanhimmat
sama juttu. tai no mulla on lähinnä sellasta että herään aamulla, vedän vaatteet päälle ja katon peiliin ja sitten saattaa just tulla toi läski-fiilis jollon iskee kauhee depis ja jään kotiin itkemään. :) välillä oon saanu lähdettyä kouluun kun oon ottanu itteeni niskasta kiinni silleen että oon ajatellu et on ihan naurettavaa ottaa lisää turhia poissaolotunteja tollasen takia kun mulla on niitä muutenkin aika reippaasti, mutta sillonkin on aina ahdistanut että kaikki muka tuijottaa miten mä oon lihonu (vaikka oon ollu vaan turvoksissa kaikista nesteistä).
Niinpä.... huosut kiristää, kun on turvonnut. Eilen tuli syötyä, sitten vedettyä ulostus ja laihdutuslääkkeitä runsaasti, nyt vatsa on turvonnut. Vaaalle en uskalla pariin päivään mennä.
mutta eikö se masenna vielä enemmän, kun jää kotiin?
Totuus on, että kukaan muu ei huomaa/välitä kuin itse.
Elämä on oikeesti lyhyt ja enemmän mua masentais se, että antaisin sen kulua hukkaan itkemällä kiloja kotona yksin.
Lihoin aamupäivästä puolitoistakiloa, kun söin maittavan lämpimän aterian. Aivotoimintakin virkistyi vähän ajan päästä ja mieleni teki lisää ruokaa (jääkaapissa oli vain valo), joten oikopäätä lähdin ruokaostoksille. Kaupassa oli ihanan valoista, oli pakko ostaa lisää tuoksuvia ja hyvänmakuisia ruokia. Mitä turhaa laihduttaisin ja näännyttäisin itseäni, kun kerranhan täällä vaan ollaan ja se aika on helvetin lyhytkin loppujen lopuksi.
Kotiin menin ja avasin telkun ja siellä näkyi joku nälkiintynyt nainen, joka oli elänyt pitempään aliravitsemustilassa, ilmeisesti omaa ymmärtämättömyyttään. Näytti niin surkealta ja riutuneelta, että oli ihan pakko lämmittää mikrossa kaakaota ja ottaa juustosämpylä. Istuin pehmeälle sohvalle ja aattelin, miten onnellinen olenkaan, kun en ole syntynyt Afrikkaan, missä ihmiset joutuu vuosia syömään pelkkää villikaalia, kun heillä ei tosiaan ole muuta syötävää.
Miten onnellinen voikaan olla suomalainen, kun täällä on ruokaa yllin kyllin ja voi vielä valita. Jossain ihmiset eivät voi edes valita sitä kohtaloaan.
oon monesti jäänyt. varsinkin sillon, kun edellisenä iltana/yönä on tullut ahmittua kaapit tyhjiksi ja maha pullottaa, samoiten reidet tuntuvat oksettavan paksuilta. tänä aamuna olin jo vaatteet päällä menossa käymään koiran kanssa kaupassa, mutta kun katsoin peiliin.. näytin niin leveeltä, että menin vielä olkkariin tiirailemaan itseäni kokovartalopeilistä. kyyneleet siinäkin tulivat silmiin ja lysähdin vaan sohvalle. siin sit olin jo aikeissani alkaa riisumaan ulkovaatteet pois päältä kunnes tulin järkiini. en kattonu enää peiliin, menin vaan kiukkusena vielä pidemmän lenkin tuon kohtauksen takia ja lähtihän samalla kaloreitakin enemmän :D yritän tosissani päästä tosta eroon, joskus oon melkeen viikonki vaa suurimman osan ajasta sisällä ja itken pelkälle peilikuvalle. koulusta lensin pihalle juurikin tuon vaivan takia, kun en käynyt siellä niin usein..
ihan helvettiä tollaset päivät/viikot. sillon tekis oikeastikin mieli vaan raivota seinille, hakkaa peilit rikki..