Miten saada itsestään irti...

En yleensä käy missään ellei ole täysin pakko, tai ellei joku minua vie jonnekin. Vaikea päästä ulos jos ei ole joku pakottava syy. Esim. roskat joita ei ole vienyt viikkoihin haisevat jo niin #&¤£€@...
En ole kylläkään ikinä joutunut sairaslomalle kesken koulun tai työn. Sairaalareissuhan siitä toisinaan on seurannut kun vetää itsensä piippuun. Kaikki lomat ovat hyvin ankeita, juuri tuon jumiutumisen takia. Ei uskalla soittaa kellekään, eikä mennä minnekään.
En siihen muuta ole keksinyt kuin vetää vaatteet niskaan ja sanoa käyvänsä vaikka tupakilla. Sitten kun on saanut itsensä huijattua ulos, lähteekin kipittämään kohti keskustaa. Tai sitten vain päättää että nyt lähdetään, ja lähtee.

Aivan sama juttu ja koiraakaan en halua juuri siksi, että sitä pitäisi ulkoiluttaa. Pelkään sosiaalisia tilanteita ja vaikutan niissä muiden silmissä kai jopa ylpeältä, mutta pelkoa ja epävarmuutta se on. Koira pakottaisi kontakteihin ihmisten kanssa ja minä välttelen ihmiskontakteja. Käyttäydyn kyllä asiallisesti ja ystävällisestikin eri tilanteissa, mutta jos ei ole jotain "asiaa" tai viitekehystä, jossa sosiaalinen vuorovaikutus tapahtuu, siis ollaan ihan vapaassa, strukturoimattomassa tilanteessa, ahdistun voimakkaasti. Nuorempana sosiaaliset pelkoni olivat paniikinomaisia - pakenin niitä. Onneksi olen tuosta sentään parantunut ja pystyn toimimaan arjessa normaalisti. Kun vain saisi aikaiseksi, lähdetyksi! Pitäisi olla kai viikko-ohjelmaa aikataulutettuna niin, ettei kaikki jäisi vain meinaamisen asteelle...Mitä jos laittaisi kännykän kalenteriin merkintöjä ja puhelin muistuttamaan: LÄHDE KAUPUNGILLE! LÄHDE KIRJASTOON! jne. Olen huomannut, että käynti ihmisten ilmoilla on terveellistä vaikkei muuten niin kaupungilla pyörimässä muuten vain. Siinä jotenkin kuitenkin irtaantuu omien ajatustensa vankilasta, ei ole käpertynyt itseensä, kun jonnekin lähtee.
Mutta tästäpä sainkin ajatuksen: Lähden ostamaan messinkisen tähden ikkunaani, Prismassa kuulemma on!