Heti alkuun pyydän suotouisaa asennoitumista tähän aiheeseen, mistä kiitän jo etukäteen.
Tilanteeni on sellainen, että olen 37-vuotias mies ja noin neljä vuotta suhteessa naiseen, joka on itseäni vanhempi noin 8 vuotta, eli 45-vuotias. Asumme erillämme, joskin olen lähes puolet viikoista hänen luonaan. Hänellä on jo omat lapset, minulla ei.
Järki ja tunteet -palstalle kirjoitan, koska järki ja tunne eivät pääse sopuun mielessäni, enkä edes tiedä kumpi mitäkin edustaa. Tarkoitukseni on saada ulkopuolisia, asiallisia kommentteja tähän vakavaan asiaan.
Kutsun puolisoani nimellä N. N on ihana ihminen, ja yhdessäolomme on sujuvaa, hauskaa ja nautinnollistakin, myös seksin suhteen. Elämme taloudellisesti erillämme, joten niitä rasitteita ei ole. Samoja kiinnostuksen kohteita on, osin eri asioita totta kai. Ei suuria tappelujen aiheita. Keskustelemme asiasta kuin asiasta - ja hyväksymme myös (hammastakin purren) toistemme vastalauseet.
Ongelma-alue on oikeastaan ikään liittyvä. N:llä on jo omat lapset ja koti heille, minulla taas ei ole lapsia eikä niitä voi tula N:n kanssa johtuen hänen iästään ja siitä, että hän ei enää lapsia edes halua, koska on jo lapsensa tehnyt. Ymmärrän häntä tässä täysin.
Minun puoleltani taas ristiriitoja aiheuttaa se, että olen pikkuhiljaa alkanut itsekin unelmoida - näinkin myöhään -omasta perheesta lapsineen. Elämä tuntuu niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta ilman omaa perhettä.
Olen puolisoni lapsien kanssa hyvissä väleissä. Mutta - tuntuu, että se ei aina riitä. Olisi ihanaa olla vanhempi itse. Olen tähän näkemykseen herännyt vasta viimeisten parin vuoden aikana.
Ristiriidan ydin, tunne ja järki on siis ihanuus nykyisen naiseni kanssa JA toisaalta siihen automaattisesti sisältyvä oma lapsettomuus.
Olemm keskustelleet N:n kanssa aiheesta lähinnä sillä tasolla, että jos haluan lapsia. Tähän liittyy toki myös se, että olisi upeaa perustaa oma koti jonkun kanssa, jonka kanssa lapsikin olisi mahdollisuus.
N:n kanssa elämä on ihanaa, mutta silti puuttuu paljon. Eikä sitä helpota kuulla kavereiden lapsista, mikä ei tosin ole syy hankkia lapsia. Omat syyni hankkimatta jättämiseen tähän asti ovat olleet lähinnä omien komeusteni luomaa rajoittenisuutta.
Pyydän ystävällisiä vastauksia tähän vaikeaan aiheeseen.
Tilanteeni on sellainen, että olen 37-vuotias mies ja noin neljä vuotta suhteessa naiseen, joka on itseäni vanhempi noin 8 vuotta, eli 45-vuotias. Asumme erillämme, joskin olen lähes puolet viikoista hänen luonaan. Hänellä on jo omat lapset, minulla ei.
Järki ja tunteet -palstalle kirjoitan, koska järki ja tunne eivät pääse sopuun mielessäni, enkä edes tiedä kumpi mitäkin edustaa. Tarkoitukseni on saada ulkopuolisia, asiallisia kommentteja tähän vakavaan asiaan.
Kutsun puolisoani nimellä N. N on ihana ihminen, ja yhdessäolomme on sujuvaa, hauskaa ja nautinnollistakin, myös seksin suhteen. Elämme taloudellisesti erillämme, joten niitä rasitteita ei ole. Samoja kiinnostuksen kohteita on, osin eri asioita totta kai. Ei suuria tappelujen aiheita. Keskustelemme asiasta kuin asiasta - ja hyväksymme myös (hammastakin purren) toistemme vastalauseet.
Ongelma-alue on oikeastaan ikään liittyvä. N:llä on jo omat lapset ja koti heille, minulla taas ei ole lapsia eikä niitä voi tula N:n kanssa johtuen hänen iästään ja siitä, että hän ei enää lapsia edes halua, koska on jo lapsensa tehnyt. Ymmärrän häntä tässä täysin.
Minun puoleltani taas ristiriitoja aiheuttaa se, että olen pikkuhiljaa alkanut itsekin unelmoida - näinkin myöhään -omasta perheesta lapsineen. Elämä tuntuu niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta ilman omaa perhettä.
Olen puolisoni lapsien kanssa hyvissä väleissä. Mutta - tuntuu, että se ei aina riitä. Olisi ihanaa olla vanhempi itse. Olen tähän näkemykseen herännyt vasta viimeisten parin vuoden aikana.
Ristiriidan ydin, tunne ja järki on siis ihanuus nykyisen naiseni kanssa JA toisaalta siihen automaattisesti sisältyvä oma lapsettomuus.
Olemm keskustelleet N:n kanssa aiheesta lähinnä sillä tasolla, että jos haluan lapsia. Tähän liittyy toki myös se, että olisi upeaa perustaa oma koti jonkun kanssa, jonka kanssa lapsikin olisi mahdollisuus.
N:n kanssa elämä on ihanaa, mutta silti puuttuu paljon. Eikä sitä helpota kuulla kavereiden lapsista, mikä ei tosin ole syy hankkia lapsia. Omat syyni hankkimatta jättämiseen tähän asti ovat olleet lähinnä omien komeusteni luomaa rajoittenisuutta.
Pyydän ystävällisiä vastauksia tähän vaikeaan aiheeseen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Nämä on sellaisia asioita joihin ei kukaan ulkopuolinen voi antaa vastausta. Kannattaa keskustella puolisosi kanssa asiasta....
Samaa mieltä ylläolevan kanssa. Itsessään teidän ikäero ei nyt ihan huikea ole. Mutta sun täytyy tuota lapsettomuus asiaa pohtia itseksesi. Tsemppiä, ei ole varmasti helppoa tehdä ratkaisuja suuntaan eikä toiseen. Toivottavasti sun tekstin bongaa joku jolla on sama tilanne niin voisit vaihtaa ajatuksia.
Et voi tietää oletko siitoskykyinen. Ajattele jos vaihdat naiseen joka haluaa lapsia, mutta sinä et saa lasta aikaiseksi.Tai sinä saat, mutta uusi nainen ei. Lapsettomilla pariskunnilla lapsettomuuden syy on yleensä vain toisessa ja lapsettomia on nykyisin enemmän kuin koskaan ennen. Miehillä siitoskyky jatkuu ikästä huolimatta jos kykyä ollenkaan löytyy. En yllyttäisi lähtemään testaamaan kykyä, enkä jättämään nykyistä suhdetta oman lapsettomuuden takia ettei kostaudu. Ajattele, jos suhde vaihtuu huonoon ja et tulekaan isäksi.
Tietysti teet juuri kuten itse haluat.
voisitte harkita adoptiota. En ymmärrä ihmisiä, joilla on päähänpittymä saada OMIA lapsia.
Onko ne omat geenit kuitenkaan niiiiiiiin erinomaiset?