Olen nyt 22-vuotias normaalia arkea elävää nuori, käyn töissä, harrastan, tapaan ystäviä. Vaan omaan myös anoreksian kalpeat varjot menneessä ja nykyisessä, sairastuin masennukseen 17-vuotiaana ja tuosta lähtien bulimia otti osaa elämääni. Lapsuus oli hankalaa aikaa, perhe-elämä sisälsi omat ongelmansa, minäkuva ei päässyt kehkeytymään normaaliin malliin, koin itseni aina jollain tapaa huonommaksi kuin muut, pidin itseäni vastuullisena kotimme ongelmiin ja riittämättömänä, etten pystynyt pienen ikäni vuoksi tekemään asioille mitään. Typerää pikkuaikuisuutta, ja ymmärtämättömyyttä.
Muistan verranneeni perhettäni muiden perheisiin ja ulkonäköäni naapurintytön ulkonäköön, naapurintyttö oli pieni ja siro - olin myös itsekin, vaan en nähnyt sitä, ja tuolloin olin n.7-vuotias, ja riittämätön.
17-vuotiaana muutin omaan asuntooni ja otin elämän nautintona, söin hyvin ja paljon makeaa, sillä sokerihiiri kun olen. Koskaan en ylipainoon lihonut hennon ruumiinrakenteeni vuoksi, maksimissaan painoni kuitenkin oli 62kg, 165cm pituuteeni siis hyvinkin "normaali". Elin mukavaa elämää, omasin paljon ystäviä. Kärsin kuitenkin pelkotiloista ja paniikista, ja hiljattain masennus hiipi pirullisena kuvioihin. Mennyt oli jättänyt haavansa, joita täytyi nyt parannella. Bulimiasta tuli osa arkea 62kg putosi kahdessa kuukaudessa 53kg:aan oksentelujen ja liikunnan ansiosta/seurauksena. Hetken olin tyytyväinen itseeni, koin mielihyvää jonkinlaisesta itsekontrollista, olin keksinyt keinon pitää narut käsissäni edes jollain osa-alueella elämässäni.
Syömisongelmat veivät syvemmälle masennukseen, itsetuhoisiin ajatuksiin, paniikkikohtauksiin. Ruumiini alkoi kärsiä, ja joudun eräs yö ensiapuun vatsakramppieni vuoksi. Tämä sai hetkeksi lopettamaan oksentamisen ja pakonomaisen liikkumisen.
Itseviha ei hellitänyt, vaan koetin sietää ruumistani. Paino heitteli aina 53kg-58kg:n välimaastossa.. Jäin masennukseni vuoksi sairaslomalle, useammaksi vuodeksi.
20-vuotiaana olin ajautunut ikävään parisuhteeseen, jossa en kestänyt olla, vaan se lieni pakokeino todellisuudelta. Muutin silloisen poikaystäväni kanssa yhteen ja se oli virhe. En kestänyt. Kolmen vuoden ajan pakkomielteet laihuudesta sisälsivät laihduttamisyrityksensä kerta toisensa jälkeen, perässä seurasivat epäonnistumiset. Kuitenkin eräs syksy sain itseni kontrolliin, elämäntilanne oli kaoottinen, en kestänyt itseäni, en suhdettani, en pohjaa, josta en kyennyt nousemaan. Aloin pakonomaisesti jälleen liikkua ja ruuat jäivät 400kcal/pvä. Joka päivä kaksi juoksulenkkiä ja jumppa, oksentamista, laksatiivejä. Paino putosi nopeasti 44kg:aan. Aloin olla todella heikko ja pahat rytmihäiriöt astuivat kuviin, vatsani kramppaili, hiukseni irtoilivat, ruumiini oli mustelmilla, paniikkikohtaukset olivat läsnä, masennus oli epätoivoista, päivät menivät rauhoittavien-, yöt nukahtamislääkkeiden voimalla. Olin pieni, laiha, hento, onneton. Ja kaikki tuo kärsimys sen arvoista? Ei.
Eräs ilta otin yliannostuksen lääkkeitä ja alkoholia ja jouduin sairaalaan, olin yön tarkkailussa ja nautin lääkehiilestä. Aamusta kriisityöntekijät ohjasivat minut osastolle, jossa vietin aikaani kuukaudenpäivät. Ruokailuun opetteleminen oli vastentahtoista, käteni tärisivät aliravitsemuksesta, olin todella heikkokuntoinen.
Tuon kuukauden aikana painoni kohosi 49kg:aan ja saatoin nähdä pieniä toivonpilkahduksia elämässäni.. Erosin poikaystävästäni, sain oman asunnon, pääsin täysin eroon paniikkikohtauksista.
Vaan vaati paljon ponnisteluja päästä nykytilanteeseen..
Mutta tässä olen nyt, 22-vuotias. Käyn töissä, syön vain pientä annosta masennuslääkettä (vieroitusoireiden vuoksi), en rauhoittavia, en nukahtamislääkkeitä. En käytä alkoholia, en kärsi peloista, paniikista.. Tavoitteena hakea keväällä opintoihin.
Olo on kohtalaisen onnellinen, omaan ihania ystäviä, saan öisin nukutuksi.
Mutta.
Anoreksia nostaa tuntosarviaan. Ikävä kyllä, se ei ole jättänyt minua rauhaan. Painan tänään n.55kg, ja tavoitteeni olisivat alhaiset, vaan sanon teille, en aio satuttaa enää itseäni, en lähimmäisiäni itsekkyydelläni. Vaikka kuinka vaikealta ja pahalta tuntuu, olen menossa hoitoon. Ei elämäni saa jäädä ulkonäkökeskeiseksi. Minulla on se ulkonäkö, joksi Jumala minut loi, jollaisena lähimmäiset minuakin rakastaa. Olen saavuttanut ihmisarvon, ja tiedä, se on sinullakin. Sie olet arvokas ja tärkeä. Sie olet kaunis ja sinä olet Persoona. Sinua rakastetaan! Ja vaikka itse kuinka vihaisit itseäsi, älä taistele sen kanssa, ei sinun pakko ole rakastaa itseäsi juuri nyt, kun se vaikeimmalta tuntuu, anna muiden rakastaa sinua, anna muiden antaa sinulle voimaa rakkaudellaan. Tulet vielä löytämään itsesi ja voimasi.
Toivon kovasti voimia ja toivontäyteistä joulunaikaa jokaiselle teille.
Ei luovuteta, tämä elämä on kuin onkin kokemisen arvoinen.
Muistan verranneeni perhettäni muiden perheisiin ja ulkonäköäni naapurintytön ulkonäköön, naapurintyttö oli pieni ja siro - olin myös itsekin, vaan en nähnyt sitä, ja tuolloin olin n.7-vuotias, ja riittämätön.
17-vuotiaana muutin omaan asuntooni ja otin elämän nautintona, söin hyvin ja paljon makeaa, sillä sokerihiiri kun olen. Koskaan en ylipainoon lihonut hennon ruumiinrakenteeni vuoksi, maksimissaan painoni kuitenkin oli 62kg, 165cm pituuteeni siis hyvinkin "normaali". Elin mukavaa elämää, omasin paljon ystäviä. Kärsin kuitenkin pelkotiloista ja paniikista, ja hiljattain masennus hiipi pirullisena kuvioihin. Mennyt oli jättänyt haavansa, joita täytyi nyt parannella. Bulimiasta tuli osa arkea 62kg putosi kahdessa kuukaudessa 53kg:aan oksentelujen ja liikunnan ansiosta/seurauksena. Hetken olin tyytyväinen itseeni, koin mielihyvää jonkinlaisesta itsekontrollista, olin keksinyt keinon pitää narut käsissäni edes jollain osa-alueella elämässäni.
Syömisongelmat veivät syvemmälle masennukseen, itsetuhoisiin ajatuksiin, paniikkikohtauksiin. Ruumiini alkoi kärsiä, ja joudun eräs yö ensiapuun vatsakramppieni vuoksi. Tämä sai hetkeksi lopettamaan oksentamisen ja pakonomaisen liikkumisen.
Itseviha ei hellitänyt, vaan koetin sietää ruumistani. Paino heitteli aina 53kg-58kg:n välimaastossa.. Jäin masennukseni vuoksi sairaslomalle, useammaksi vuodeksi.
20-vuotiaana olin ajautunut ikävään parisuhteeseen, jossa en kestänyt olla, vaan se lieni pakokeino todellisuudelta. Muutin silloisen poikaystäväni kanssa yhteen ja se oli virhe. En kestänyt. Kolmen vuoden ajan pakkomielteet laihuudesta sisälsivät laihduttamisyrityksensä kerta toisensa jälkeen, perässä seurasivat epäonnistumiset. Kuitenkin eräs syksy sain itseni kontrolliin, elämäntilanne oli kaoottinen, en kestänyt itseäni, en suhdettani, en pohjaa, josta en kyennyt nousemaan. Aloin pakonomaisesti jälleen liikkua ja ruuat jäivät 400kcal/pvä. Joka päivä kaksi juoksulenkkiä ja jumppa, oksentamista, laksatiivejä. Paino putosi nopeasti 44kg:aan. Aloin olla todella heikko ja pahat rytmihäiriöt astuivat kuviin, vatsani kramppaili, hiukseni irtoilivat, ruumiini oli mustelmilla, paniikkikohtaukset olivat läsnä, masennus oli epätoivoista, päivät menivät rauhoittavien-, yöt nukahtamislääkkeiden voimalla. Olin pieni, laiha, hento, onneton. Ja kaikki tuo kärsimys sen arvoista? Ei.
Eräs ilta otin yliannostuksen lääkkeitä ja alkoholia ja jouduin sairaalaan, olin yön tarkkailussa ja nautin lääkehiilestä. Aamusta kriisityöntekijät ohjasivat minut osastolle, jossa vietin aikaani kuukaudenpäivät. Ruokailuun opetteleminen oli vastentahtoista, käteni tärisivät aliravitsemuksesta, olin todella heikkokuntoinen.
Tuon kuukauden aikana painoni kohosi 49kg:aan ja saatoin nähdä pieniä toivonpilkahduksia elämässäni.. Erosin poikaystävästäni, sain oman asunnon, pääsin täysin eroon paniikkikohtauksista.
Vaan vaati paljon ponnisteluja päästä nykytilanteeseen..
Mutta tässä olen nyt, 22-vuotias. Käyn töissä, syön vain pientä annosta masennuslääkettä (vieroitusoireiden vuoksi), en rauhoittavia, en nukahtamislääkkeitä. En käytä alkoholia, en kärsi peloista, paniikista.. Tavoitteena hakea keväällä opintoihin.
Olo on kohtalaisen onnellinen, omaan ihania ystäviä, saan öisin nukutuksi.
Mutta.
Anoreksia nostaa tuntosarviaan. Ikävä kyllä, se ei ole jättänyt minua rauhaan. Painan tänään n.55kg, ja tavoitteeni olisivat alhaiset, vaan sanon teille, en aio satuttaa enää itseäni, en lähimmäisiäni itsekkyydelläni. Vaikka kuinka vaikealta ja pahalta tuntuu, olen menossa hoitoon. Ei elämäni saa jäädä ulkonäkökeskeiseksi. Minulla on se ulkonäkö, joksi Jumala minut loi, jollaisena lähimmäiset minuakin rakastaa. Olen saavuttanut ihmisarvon, ja tiedä, se on sinullakin. Sie olet arvokas ja tärkeä. Sie olet kaunis ja sinä olet Persoona. Sinua rakastetaan! Ja vaikka itse kuinka vihaisit itseäsi, älä taistele sen kanssa, ei sinun pakko ole rakastaa itseäsi juuri nyt, kun se vaikeimmalta tuntuu, anna muiden rakastaa sinua, anna muiden antaa sinulle voimaa rakkaudellaan. Tulet vielä löytämään itsesi ja voimasi.
Toivon kovasti voimia ja toivontäyteistä joulunaikaa jokaiselle teille.
Ei luovuteta, tämä elämä on kuin onkin kokemisen arvoinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Todella koskettava viesti. Olet kokenut paljon ja hienointa ehdottomasti on se, että ymmärrät taistella tätä sairautta vastaan ja haet apua. Todella hienoa.
Itsellä myös lapsuuden perheessä ongelmia ja turvauduin masennuksen kautta syömishäiriöön. Vielä kuuden vuoden sairastamisen jälkeen en silti usko pääseväni syömishäiriöstäni koskaan eroon.
Viestisi ja taistelutahtosi lämmitti. Itse olen ihan hukassa tämän kanssa, mutta toivon sinulle niin paljon hyvää. Voimia!