sosiaaliselle elämälle, tässäpä ongelmani tiivistetysti. Olen nyt noin parikymppinen ja sosiaalisesta luonteestani huolimatta olin ala-asteelta lukion päättymiseen todella yksinäinen lukuisista eri syistä; koulukiusaaminen muutti minut araksi ja hiljaiseksi, en uskaltanut ilmaista mielipiteitäni, myöhemmin kotikasvatus oli ankara, enkä päässyt mukaan mihinkään, jos kaverit pyysivät. Nyt olen päässyt vihdoin sosiaalisen elämän syrjästä kiinni opiskelujen ja uusien kavereiden kautta isommalla paikkakunnalla, minua kutsuttaisiin usein kahville, leffaan, bileisiinkin jopa. Nyt ongelmana onkin puolisoni, joka mököttää, kun olen menossa jonnekin. Haluaisi viettää kanssani enemmän aikaa, vaikka suurin osa ajasta ollaankin yhdessä neljän seinän sisällä. Mies ei harrasta omia menoja, jossakin jos käydään, niin mennään yhdessä tai minä keskenäni. Mikä ihme neuvoksi? Pelkään, että jään taas porukoitten ulkopuolelle, jos usein kieltäydyn, ja en minä siksi luonnollisesti olekaan menossa, vaan siksi, että haluaisin... Olen saavuttanut vuosien yksinäisyyden jälkeen oman "unelmani", jota ei oikein korvaa mikään muu; tuntisin olevani hyväksytty johonkin, normaali, niin kuin muutkin ikäiseni. Miksi kaikki on niin vaikeaa, auttaako mikään muuttamaan mieheni asennemaailmaa? Rakastuiko hän minuun muka siksi, että olin ihan yksin? Tarkennan vielä, että kyse ei ole siitä, ettenkö huomioisi myös miestäni aika runsaasti silloin, kun yhdessä ollaan.
Mitä itse tekisitte vastaavassa tilanteessa?
Mitä itse tekisitte vastaavassa tilanteessa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
...samanlainen tilanne kun aloin seurustella heti lukion jälkeen. Mies ei hyväksynyt kavereitani ja alkoi painostaa minua jättämään ne kaikki. Mökötti ja aloitti mykkäkoulun ja minä kun olin rakastunut niin halusin miellyttää ja pelkäsin että hän jättää minut jos en tee niin kuin hän sanoo. Kaikki asiat piti vaan tehdä hänen kanssaan yhdessä. Vuosien myötä hän kietoi enemmän ja enemmän minua verkkoonsa, 16 vuotta olimme yhdessä ja paha oloni vain paheni. Sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön ja miehen mielestä vika oli minussa kun olin niin hullu ja mielenvikainen. Lopulta kun vaikeiden vaiheiden jälkeen erosimme, olen saanut selville, että hän on patologinen narsisti, sairas luonnevikainen ihminen, joka henkisesti alistamalla "tappaa" toisen sielun ja käyttää sitä hyväkseen. Minulla on kuusi vuotta kestänyt nousta sieltä, nyt selviän jo ilman lääkkeitä ja terapiaa.
Eli jos pahalta tuntuu, varo! Intuitiosi kertoo, jos on liian paha olla, älä kuuntele miestäsi, kuuntele itseäsi ja pelasta itsesi kun vielä voit, ja ennen kuin teillä on lapsia. Todennäköisesti et saa miestäsi puhumaan siitä, mikä häntä vaivaa, hän syyttää sinua pahasta olostaan. Lähde hyvä ihminen tuosta parisuhteesta, olet vielä terve, kun ihmettelet hänen käytöstään, mutta jonkun ajan kuluttua olet jo niin nujerrettu, ettet enää ihmettele, vaan menet kuin zombi hänen mielihalujensa mukaan.
Sinun elämäsi on sinun, vain sinun! Lue netistä jokin narsismia käsittelevä artikkeli. Voit yllättyä.