Täälläkin kirjoitetaan siitä, kuinka huostaanotot lisääntyvät. Syyksi on esitetty yhteiskunnan kyttäysmentaliteettia ja sossuja, jotka entistä herkemmin vievät lapset vanhemmiltaan.
Mutta ihan oikeasti, miksi huostaanottoja tarvitaan?
Koulumaailman ongelmat on varmasti yksi syy. Luokattomuus eli luokkayhteisön hajoaminen, luokkakokojen kasvu ja lasten yhä monimutkaistuvat ongelmat heijastuvat opettajien resursseihin. Tukiopetusta vähennetään, erilaiset harrastekerhot jäivät viime laman höyläämiksi.
Mutta samaan aikaan hajoavat muutkin turvaa tuovat rakenteet lasten ympäriltä. Perheet hajoavat kun itsekkäät aikuiset haluavat toteuttaa vain itseään. Jos ei nykyinen suhde tyydytä täysin, ei kun vaihtoon vaan. Lapsille esitellään isin ja äidin uusia kumppaneita lyhyenkin tuttavuuden jälkeen, samalla riidellään sen ex-kumppanin eli lasten toisen vanhemman kanssa. Pieni osa lapsista voi paremmin eron jälkeen, koska olosuhteet kotona olivat riitaisat, jopa vaaralliset esim. väkivallan vuoksi, mutta suurempi osa kärsii ja suree perheen hajoamista.
Sitten on niitä aikuisia, joilla ei vaan ole riittäviä taitoja vanhemmuuteen, ollaan lasten kavereita ja/tai ei puututa haasteellisiin tilanteisiin. Lykätään lapsi tv:n ja tietokoneen ääreen ja toivotaan että kaikki menee parhain päin. Tai vanhempi/vanhemmat jää liian yksin kasvattamaan, jolloin oiotaan myös mutkia suoriksi haasteellisissa tilanteissa väsymyksen takia. Ennen oli tiivimpi sukuyhteisö, josta sai lastenhoito- ym. arkiapua tarvittaeessa. Nykyisin ollaan yksin, "pitää vaan pärjätä". Naapuriapukin on ainakin etelän isoissa kaupungeissa katoava luonnonvara, kaikenlainen välinpitämättömyys lisääntyy.
Puuttuvat taidot vanhemmuuteen voivat johtua myös päihde- ja mielenterveysongelmista - mutta niitäkään ei haluttaisi myöntää. Puolustellaan omia tekoja ja vähätellään niiden vaikutusta lasten turvallisuudentunteeseen puhumattakaan koko kehityksestä.
Saan ehkä kiukkuisia kommentteja niiltä, jotka katsovat em. jutut syyllistämiseksi tai katsovat niin vahvasti olevansa uhreja yhteiskunnan mielivallan edessä. Mutta miksei saisi syyllistää? Eikö olisi viisauden alku myöntää että on itsekin tehnyt virheitä, sen sijaan että syyttää yhteiskunnan toimijoita kaikesta? Täälläkin on kirjoituksia joissa syynätään sosiaalitointa, sijaiskoteja ja lastensuojelulaitoksia etsien kaikkia mahdollisia virheitä, mutta voisiko joskus kirjoittaa niistä virheistä joita itse teki kasvattajana? Se toisi ainakin rehellisemmän otteen kirjoituksiin, mustavalkoisuuden sijaan.
Mutta ihan oikeasti, miksi huostaanottoja tarvitaan?
Koulumaailman ongelmat on varmasti yksi syy. Luokattomuus eli luokkayhteisön hajoaminen, luokkakokojen kasvu ja lasten yhä monimutkaistuvat ongelmat heijastuvat opettajien resursseihin. Tukiopetusta vähennetään, erilaiset harrastekerhot jäivät viime laman höyläämiksi.
Mutta samaan aikaan hajoavat muutkin turvaa tuovat rakenteet lasten ympäriltä. Perheet hajoavat kun itsekkäät aikuiset haluavat toteuttaa vain itseään. Jos ei nykyinen suhde tyydytä täysin, ei kun vaihtoon vaan. Lapsille esitellään isin ja äidin uusia kumppaneita lyhyenkin tuttavuuden jälkeen, samalla riidellään sen ex-kumppanin eli lasten toisen vanhemman kanssa. Pieni osa lapsista voi paremmin eron jälkeen, koska olosuhteet kotona olivat riitaisat, jopa vaaralliset esim. väkivallan vuoksi, mutta suurempi osa kärsii ja suree perheen hajoamista.
Sitten on niitä aikuisia, joilla ei vaan ole riittäviä taitoja vanhemmuuteen, ollaan lasten kavereita ja/tai ei puututa haasteellisiin tilanteisiin. Lykätään lapsi tv:n ja tietokoneen ääreen ja toivotaan että kaikki menee parhain päin. Tai vanhempi/vanhemmat jää liian yksin kasvattamaan, jolloin oiotaan myös mutkia suoriksi haasteellisissa tilanteissa väsymyksen takia. Ennen oli tiivimpi sukuyhteisö, josta sai lastenhoito- ym. arkiapua tarvittaeessa. Nykyisin ollaan yksin, "pitää vaan pärjätä". Naapuriapukin on ainakin etelän isoissa kaupungeissa katoava luonnonvara, kaikenlainen välinpitämättömyys lisääntyy.
Puuttuvat taidot vanhemmuuteen voivat johtua myös päihde- ja mielenterveysongelmista - mutta niitäkään ei haluttaisi myöntää. Puolustellaan omia tekoja ja vähätellään niiden vaikutusta lasten turvallisuudentunteeseen puhumattakaan koko kehityksestä.
Saan ehkä kiukkuisia kommentteja niiltä, jotka katsovat em. jutut syyllistämiseksi tai katsovat niin vahvasti olevansa uhreja yhteiskunnan mielivallan edessä. Mutta miksei saisi syyllistää? Eikö olisi viisauden alku myöntää että on itsekin tehnyt virheitä, sen sijaan että syyttää yhteiskunnan toimijoita kaikesta? Täälläkin on kirjoituksia joissa syynätään sosiaalitointa, sijaiskoteja ja lastensuojelulaitoksia etsien kaikkia mahdollisia virheitä, mutta voisiko joskus kirjoittaa niistä virheistä joita itse teki kasvattajana? Se toisi ainakin rehellisemmän otteen kirjoituksiin, mustavalkoisuuden sijaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mitä virheitä oot kasvattajana tehnyt?
...semmonen nenänvarttaan pitkin katsova, hoitaa päivittäin lapsenlapsiaan. Epäkohtelias ja hapan pikkusielu. Lapsenlapsensa ovat yhtä moukkia kun saavat tuolta SUKULAISTUKI-IHMISELTÄ mallia ja lapsenhoitoapua. On
just kun mun oma äiti...en anna äitini puuttua lasteni kasvatukseen ja siirtää ennakkoluulojaan ja ylimielistä asennetta lapsiini. Olen siis mieluummin ystävien tuen varassa. Rahaa en huoli äidiltä kun odottaa marttyyrina mitä milloinkin vastapalvelusta.
Kai nuo julkkistenkin lapset on aika yksin, kenties ja aika takuulla enemmän kuin tavisduunareiden lapset.
Oisitko halukas aloittamaan adressin hyvintoimeentulevien vesojen hyväksi? He on alttiita käyttämään huumeita piiloparatiiseissa, vanhempansa liihottavat tärkeissä tapaamisissa.
Mitä lopulta yrität esittää? On paljon vapaaehtoistoimintaa, mene mukaan rohkeasti!
Kaikki me tehdään kasvatuksessa virheitä. Siinäkin teemme virheen, että pidämme lapsiamme tyhminä, muokattavina ja 100% ohjauksemme alaisuudessa olevina eikä ymmärretä heidän olevan ihmisiä kuten mekin. He ajavat omia etujaan kuten pitääkin. Me vanhemmat ja sosiaalitoimikin voisi luopua tuosta kasvatusharhasta heti ensimmäiseksi. Ihmistä ei voi kasvattaa eikä muokata jos vaan hiukankin on älyllinen olento, vajaa älyistä vielä huonommin. Siksipä huonoissa oloissa voi kasvaa täysin tasapainoisia ihmisiä ja hyvissä oloissa masentuneita ja tuhoisia luonteita. Jokaisella meillä on jo syntyessään luonne joka muokkaa maailmankuvaamme ja valikoi niitä ärsykkeitä joita haemme ympäröivästä maailmasta ja todellakin valikoi niitä totuuksia joihin me uskomme. Minulla on kolme lasta ja kaikki ovat erilaisia, vaikka asuvat samassa ympäristössä. He reagoivat asioihin eri tavalla, eri asiat on heille tärkeitä ja heillä on elämässään eri haasteita. Me voimme vain tarjota puitteet asua, keskustella ja saada turvaa. Kasvaa he saavat ihan itsekseen.
Mutta nykyään kun ei yhteiskuntakaan enä hyväksy mitään eikä ketään.
Ja yksi viranomainen on saanut
valvomattoman, seuraamattoman YLIVALLAN
kontrolloida, puuttua, tarttua ja tehdä rajujakin interventioita lapsien ja heidän perheidensä elämään.
Ja kaikki tämä tapahtuu tämän yhden viranomaisen
omasta, monesti rajoittuneesta, kapeakatseisesta ja elämää kokemattomasta ja näkemättömästä
(lapseton, koulusta vasta valmistunut...)
näkökulmasta katsottuna.
Tämä yksi viranomaisena esiintyvä henkilö
(ja aivan liian monesti vielä epäpätevä, ammattitaidoton, kykenemätön lastensuojeluviranomaisena toimimiseenkin)
saa ja hänelle on annettu oikeus
päättää lapsen, lasten koko tulevasta elämästä ja tulevaisuudesta.
Unohtamatta tietenkään lapsen, lasten vanhempien, läheisten, suvun elämästä ja tulevaisuudesta.
Jokainen tekee virheitä.
Mutta yhteiskunnan tekemät virheet nykyisenä huostahulluuden aikakautena
ovat anteeksiantamattomia ja todella syvät jäljet,
jokaisen huostahulluuden kohteeksi joutuneella, jättäviä.
olisipa joku ottanut minut 70-luvulla huostaan. kun mummon veljet minua hyväkseen käyttivät
-liisa
kaikenmaailman turhat huolet. Turhista huostaanotoista ja sijoituksista olisi päästävä. Terveydenhoidon piiriin kuuluvien ongelmien hoitaminen sosiaalisina ongelmina tulisi kieltää.