No niin eli vastustajat älkää vaivaantuko tähän ketjuun!!! Ja jos joku vastustaja tänne tulee pätemään pyydän ettei kukaan huomio sitä, eli ei tappelu ketjua:) Eli teitkö lääkkeellisen vain kaavinta keskeytyksen ja millä viikoilla? Paranitko fyysisesti hyvin ja entä henkisesti, kadutko? Minulle on tehty kaavinta 17vuotiaana ja paranin todella nopeaa fyysisesti ja henkisesti paranin aika hyvin koska ratkaisu oli täysin oikea. Sain 22vuotiaana keskenmenon kun yritimme lasta ja sen jälkeen olen heti tullut uudestaan raskaaksi ja nyt on puol vuotias lapsi. Olen miettinyt sitä aborttia lapsen syntymän jälkeen ja minusta vaan näin on pitäny mennä. En olis varmasti tavannu mun miestä ja saanu tätä mun ihanaa lasta jos en ois keskeytystä tehny. Näin siis on tarkoitettu, päätöksen ja ratkaisut vie uusille teille ja mulla ne oli oikeat.
Abortin tekijöitä?
Ei vastustajille!!!!
26597
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 22 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Lääkkeellinen keskeytys tehty 16-vuotiaana, paranin ihan ok. Vuotoja vaan oli tosi pitkään. Ja en varsinaisesti kadu, mutta harmittaa kyllä koko juttu vieläkin vaikka siitä nyt onkin jo aikaa.
Mulle tehtiin lääkkeellinen keskeytys 6.viikolla. Ei ollut niin kamala kokemus, kuin olisin luullut. Kivut kesti n.3 päivää, eikä ne ollut edes paljon pahemmat tavallisiin menkkakipuihin verrattuna. Vuotoo n.5 päivää runsaana ja yhteensä n.10 päivää. Toivuin tosi hyvin, 2 päivää olin sairaslomalla. Henkisen puolen kanssa kamppailin jonkin verran. Otettuani ekan pillerin kotona iski ahdistus ja itkukohtaukset. Mietin, että mitä olen tehnyt ja oliko oikea ratkaisu, vaikka oli kyllä pitkään mietitty ja puntaroitu. Kävin kriisipsykologilla ja puhuin tutuille ja sain vähän selkeyttä ajatuksiin ja siihen, että se oikeasti oli ainoa ja oikea ratkaisu.
Olin tapaillu ulkomaalaista miestä vasta pari kuukautta ja itse myöhemmin myönsi, että oli tehny kortsuihin reikiä, että sais pitää mut paksuks ja pitää ikuisesti. Raskausaikana tuli tosi pahat henkiset ja fyysiset oireet, olin onneton ja masentunut. Tuntui, että en mitenkään ole valmis äidiksi ja kaikki merkit viittas siihen, että tämä mies ei ollut oikea tai edes luottamuksen arvoinen. Vihasin sitä, enkä tuntenut iloa siitä alkiosta mun sisällä, toivoin että menisi kesken. Nämä tunteet oli vaikea käsitellä, koska olen aina rakastanut lapsia ja sisarusten lapset on mulle tosi tärkeitä.
Itse toimenpide ei tuntunut niin pahalta, enkä edes osannut ajatella, että sen veren seassa on mun lapsi, ei se vielä ollut kuin millin kokoinen solumöykky. Toki sitä asiaa on myöhemmin ajatellut, joskus surullakin ja miettinyt millainen siitä lapsesta olisi tullut. Enemmän oli kuitenkin helpotus, enkä ole katunut.
Sen jälkeen olin todella todella tarkka ehkäisystä ja siitä kuinka nopeasti edes menen miehen kanssa sänkyyn. En todellakaan olisi halunnut joutua samaan tilanteeseen uudestaan.
Tänä päivänä olen naimisissa maailman ihanimman miehen kanssa ja meillä on pieni tytär. Odotusaika oli niin erilainen kuin silloin aikaisemmin, elämäni onnellisinta aikaa. Olimme jo naimisissa, luotin mieheeni, rakastin häntä koko sydämestäni ja hän on aina ollut tukena ja apuna. Rakastin pikkuista alusta alkaen ja jotenkin kokemuksen myötä osasin ehkä arvostaa häntä vieläkin enemmän.
Arvostan niitä ihmisiä, jotka pitävät lapsensa kaikesta huolimatta ja joskus nolottaa, että itse en ollut niin vahva. Olin silloin nuori ja tuntui, että en yksin ja ahdistuneena pystyisi tarjoamaan lapselle kunnon tulevaisuutta tai olemaan hyvä ja rakastava äiti. Mielestäni jokainen lapsi kuitenkin ansaitsee olla toivottu ja rakastettu.
Mulle tehtiin vuonna 2001 kaavinnan kautta, olin tuolloin jo 28-vuotias. Viikkoa en itseasiassa edes tiedä, koska päätös oli 100 %:sesti varma heti alusta alkaen. Oli varmaankin joku 6. tai 7. vko tai jotain, petyin vain ja ainoastaan siihen, et piti odotella niinkin kauan (kai joku lääketieteellinen syy). Toki toimenpide kaikkine muine oheisjuttuineen ei ollut miellyttävä, mutta sekuntiakaan en ole sen jälkeen katunut. Tilanne vaan oli monelta osin lasta vastaan (en ollut ikinä ajatellut edes hankkivani lasta tai pohtinutkaan asiaa, lapsista ei ollut minkäänlaista kokemusta lähipiirissä enkä oikein välittänyt noista ihmistaimista, opiskelin, lapsi sai alkunsa yhdenillan jutusta eikä mies ollut kiinnostunut sen enempää, ja mun mielestä lapsella on oikeus olla edes jollain tasolla toivottu vaikkei suunniteltukaan, elämä itsessään ei ole mulle itseisarvo vaan sen sisältö yms... jne). Myös fyysisesti paranin ihan hetkessä, eikä ollut pahemmin mitään verenvuotoakaan (joka mahdollista).
Nyt asiat ovat toisin, ja tammikuussa syntyy esikoispoika (ensi hetkestä asti oli selvä että lapsi saa syntyä jos asiat sujuu hyvin). Tosin tätäkään ei konkreettisesti oltu mitenkään yritetty. Olin kuitenkin vasta ihan parin viime vuoden aikana alkanut pohtimaan tätä lapsiasiaa, vaikka vieläkään mitään vauvakuumetta ei ollut ikinä ilmennyt. Välillä ajattelin että "ei", ja välillä "ehkä"... En kuitenkaan pystynyt tekemään kumpaakaan isoa päätöstä, eli ehdottomasti kyllä tai ei lapsi/a. Biologisen kellon tikittäessä päätettiin jättää vähän niinkuin kohtalon huomaan tämä asia - ja tässä sitä nyt ison massun kanssa ostellaan ja suunnitellaan kaikkea. En ollut ikinä tuntenut itseäni mitenkään äiti-ihmiseksi, mutta ajattelin raskauden hormoneineen muuttavan asiat. Vieläkään ei mitään super-isoja äitiyden tuntoja ole ilmennyt, mutta hieman kuitenkin ovat vaistot heräneet. Tosin jotkut sanovatkin, että joillekin se äitiys "pamahtaa tajuntaan" kunnolla vasta lapsi sylissä...
...mutta pianhan sen näkee, kun jotkut väittävät, että sitten kun on se lapsi, alkaa katua myös aiempaa aborttia. En käsitä siitä sitä, että jos se rakkaus minullakin herää vasta kun se lapsi on siinä käsissä, niin enkös minä silloin rakastu juuri siihen lapseen joka on käsissä? Miksi ihmeessä muka rakastuisin johonkin kuusi vuotta aiemmin abortoituun, jota en edes tavannut koskaan?
Eikö sinua kuitenkaan yhtään pelota, että jos onkin mahdollista, että se äidin rakkaus ei synnykään omalla kohdalla, edes silloin? Minua se hiukan karmii; mitä ihmettä teen kekaralla, jota en sitten edes rakastaisi?
Ai minä? Olen tehnyt 27-vuotiaana abortin ja nyt 32-vuotiaana odotan ensimmäistäni, joka syntynee huhtikuussa... Minkäänlaisia äidillisiä tunteita ei ole vielä kehittynyt, mutta olen huomannut, että lapsi aiheesta puhuminen ei ole enää yhtä epämieluisaa kun se oli ennen raskautta, kun kaikki halusivat keskustella kanssani lisääntymisestä. Johtuu ehkä siitä, että nyt keskustelu ei ole enää niin oudoksi syyllistävää, vaan nyt yhtäkkiä kaikki ovat sitä mieltä, että olen tehnyt viisaan päätöksen, kun elämäni on taatusti vakaalla pohjalla ennenkuin lasta olin alkanut tekemään. Aiemmin heidän puheensa olivat kuitenkin luokkaa: "Tuo ei ole ihan viisasta, kun ikä tulee vastaan, ei kannata odottaa..."
Olin itse hyvin epävarma 22-vuotias, kun minulle tehtiin abortti imutyhjennyksellä. Olisin itse voinut harkita lapsen synnyttämistä, mutta miehen elämän lapsi olisi kuulemma pilannut. En toki halunnut pilata hänen enkä omaa elämääni, silloin en olisi pärjännyt yksinhuoltajana. Tein siis abortin, koska ehkäisystä huolimatta olin tullut raskaaksi. Abortti ei siis ollut ehkäisykeino. Pari vuotta myöhemmin olin naimisissa saman miehen kanssa ja saimme suloisen tyttären. Silloin se helvetti vasta alkoikin, jäin yksin välittömästi. Kuitenkin olin kypsynyt jo sen verran, että vauva kainalossa lähteminen ei ollut ongelma. Hyvin pärjättiin lapsen kanssa kahden ja nyt olen jo mummi suloiselle pikkutytölle. Uudessa avioliitossani on syntynyt nyt teini-ikäinen tytär, joka on meidän molempien silmäterä. En ymmärrä mitä olisin voinut tehdä abortin sijaan ? En kestäisi ajatusta, että lapseni olisi jonkun muun perheessä jossakin. Abortin mietin aikoinani niin tarkkaan, että sitä ei ole tarvinnut katua, olisin katunut lapsen synnyttämistä surkeisiin oloihin epävarman äidin tai jonkun muun hoidettavaksi. Kyllä tässä maassa ja maailmalla kurjia ihmiskohtaloita löytyy, ei niitä tarvita enää lisää. On ihan turha lähetellä lapsenmurhaaja-viestejä, sillä suurempi rikollinen on se, joka tekee lapsia kärsimään.
...mieheni suostuvan antamaan lapsensa adoptioon, jos niin käy, että se äidinrakkaus ei synnykään?
Jaa... Pitääpä kysäistä häneltä...
Onneksi vastaus oli noin helppo: sitten vain annan adoptioon! Tyhmä minä kun en sitä tajunnut...
Anteeksi aloittaja, muistan, että toivoit ettei näihin vastata. Mutta eikös sinustakin tämä tuo vain keskusteluun raikasta näkökulmaa, kun jotkut ajatelevat maailman olevan niin kovin yksinkertainen? Ei vakavasti asioita miettiessä törmää ihan näin yksinkertaisiin vastauksiin...
Mitä teen kun koira vituttaa minua tällä hetkellä uhmaikineen? No, tottakai lopetutan koiran. Mitä teen kun avioliitto ei oikein suju tällä hetkellä? Joko tapan mieheni tai haen avioeron. Mikä avuksi kun siivoaminen ei kiiinnosta? Poltan taloni tai elän paskan keskellä. Entä kun en jaksaisi käydä kaupassa? Kuolen nälkään...
Juu jotainhan asialle pitää tehdä, jos äidinrakkaus ei sytykään. Itse olen tosin valmis tekemään jopa jotain muutakin kuin laittamaan paskan kiertoon toisten ongelmaksi...
kuin olet tehnyt muidenkin lasten kohdalla. Miksi muka jotenkin heikommin olisit pärjänny pari vuotta aiemmin? Miehen lapsellisten uhkailujen vuoksi pilasit esikoisapsesi kokonaisen ihmiselämän.
"esikoislapsi" tiedä asiasta tuon taivaallista, joten mitä väliä? Itse olen samaa mieltä mummi53:n kanssa siitä, että lapsia ei tehdä hylättäviksi vain siksi, että sattuu olemaan raskaana ehkäisyn petettyä.
Ei se oikeuta abortoimaan että ajattelee että ehkä lapsen elämä ei tulekaan olemaan aina ruusuilla tanssimista. Ei kenenkään elämä ole täydellistä, silti meille onnekkaille on suotu oikeus elää että voimme täällä netissä spekuloida asioilla ja olla niiiin viisaita.
Totta maailmassa on kärsimystä, mutta abortti tälläisessä maassa kun suomi tuskin sitä vähentää.
Mulla itellä oli aivan totaalipaska lapsuus. Silti tänä päivänä mulla on oma elämä, pian 3 ihanaa lasta. Mitä sitten vaikka sainkin lapsuuteni kärsiä. Kuten sanottua, jokainen on oman onnensa seppä.
niitä tehdään tapettavaksi vai? Hyvään kotiin antaminenko on "hylkäämistä"? Tulisitko itse mieluummin tällä tavoin "hylätyksi" vaiko tapetuksi?
hyvään kotiin olla antamassa.
kun joillain (onneksi vain harvoilla) se lapsen henkeä vaativa omanapa menee jopa toisen koko ihmiselämän edelle..
Nyt on ikää 23v. keskeytys tehty kun olin 18v. En ole ylpeä siitä, mutta kun vahinko oli tyhmälle teinitytölle jo tapahtunut, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Viikkoja oli 8 2 ja lääkkeellinen. Kaikki meni hyvin, henkisellä puolella kesti monta vuotta... Nyt ei oo enää 2v tullut oikeastaan yhtään mietittyä sitä ja enää se ei tunnut niin pahalta. En ole vieläkään valmis hankkimaan lapsia, tunnen itseni ihan liian kakaraksi vielä... Tottakai toivon että järkevämpiä tyttöjä löytyy ettei joudu tekemään tuota asiaa, pahin asia mitä on omassa elämässä tapahtunut! Mutta kyllä elämä voittaa :) Mun neuvo on vain et Aika parantaa haavat...
vielä kesken se sun parantuminen koskapa tänne vaivaudut kirjoittamaan. Muista kuitenkin että mennyttä et voi muuttaa joten parasta elää nykyhetkessä ja katsoa tulevaan :).
Kirjoituksesi osoittaa sinussa olevaa henkistä kypsyyttä enkä laske sinua niiden ihan oikeasti typerien joukkoon jotka tällä palstalla hölisevät jatkuvalla syötöllä. Eli niiden jotka mellovat täällä silmälappuineen vailla ainuttakaan järjellistä mielipidettä.
Ihan sattumalta eksyin tänne sivulle ja nyt nopeasti vilkaisin noita juttujen aiheita niin ei voi käsittää näitä keskusteluja... En aio enää tämän jälkeen täällä vierailla, mutta oli oikein mukava kuulla että jotkut ainakin kannustavat ja eivät tyrmää heti tätä. Elämä on nyt niiiiin raiteillaan kuin vain voi olla, eikä menneitä mietitä! Oikein hyvää jatkoa sinulle "tulevaisuus edessä"!
minulle tehtiin lääkkeelllinen keskeytys viikoilla 6.. en tiedä johtuuko hormoneista vai mistä mutta nyt olen henkisesti aivan rikki... minulla kyllä todettii silloin ultrassa ettei alkiossa näy elämää enää, mutta silti se syyllisyyden tunto kalvaa elämää.. onneksi minun kaksi lastani jaksavat aina piristää päivääni...
Minulla on parhaillaan menossa lääkkeellinen keskeytys. Eilen otin ensimmäisen pillerin ja huomenna kaksi viimeistä. Ei se helppoa ole mutta kahdesta huonosta vaihtoehdosta oli päätettävä näin. Ei mahdollisuuksia pitää sitä.
Täällä takana lääkkeellinen keskeytys viime kesänä. Olisiko ollut vk 8-9. Aluksi pelkäsin, että toimenpide olisi hankala, kun pääsi jo ihan lääkkeellisen keskeytyksen viime metreille, mutta ei se sitä ollut. Kävin sairaalassa ottamassa eka pillerin ja sanoin, että minulla on aikuinen tukihenkilö kotona, jolloin antoivat seuraavat, 2 päivän päästä otettavat pillerit mukaan. Ekan pillerin jälkeen pystyi olemaan ihan normaalisti, kävin salilla ja taidettiin baarissakin istua yksi ilta kavereiden kanssa. Varsinaisena keskeytyspäivänä vedin pari pancodia ja suun kautta keskeytyspillerit. Meni ihan jees, pahoja kipuja oli vain parin tunnin ajan eikä nekään todellakaan mitään sietämättömiä, etenkään kun tiesi että johtavat taakasta pääsyyn. Myös runsaampaa vuotoa kesti vain sen yhden päivän, seuraavana päivänä muuttui jo ihan normimenkkoja vastaavaksi ja taisinpa olla jo kuntosalilla ja luennoilla keskeytystä seuraavana päivänä. Jälkivuoto jatkui niukkana n. 10 päivää ja jotenkin pelkäsin, ettei keskeytys olisi onnistunut kun meni noin helposti ja vähällä vuodolla. Jälkitarkastuksessa kuitenkin totesivat, että kaikki hyvin :)
Operaatio maksoi kokonaisuudessaan vain 17 euroa, eli yhden poliklinikkamaksun. Tämä tosin johtui siitä, että ekan lääkärinlausunnon ja jälkitarkastuksen sain yths:ltä jossa se on ilmaista. Fyysinen parantuminen oli helppoa, henkisen kanssa hiukan painiskelin aluksi, mutta tiedostin sen johtuvan vain hormoneista. N. kuukausi keskeytyksen jälkeen hormonit taisivat tasaantua, koska silloin ei enää kaduttanut lainkaan ja asia neutralisoitui mielessä. Jälkeenpäin ei katumusta. Mies, joka olisi halunnut pitää lapsen (hyväksyi tietty kuitenkin päätökseni) tuossa joku aika sitten pohdiskeli, että taitais olla elämä aika erilaista nyt jos. Multa pääsi vain helpotuksen huokaus, että onneksi ei ole :D En voisi mitenkään ajatella itseäni tissit maitoa valuvina, raskausarpisena vaipanvaihtokoneena kun vauvan rääkäisykin on aina saanut inhonväristykset aikaan.
mistä nuo mahdoit keksiä..? :D
lapsen henki ja ihmiselämä joillekin.. elämänne olisi varmasti erilaista
nyt jos olisit antanut lapsipoloisesi elää - paljon rikkaampaa ja
laadukkaampaa. Sellaisesta voit enää ryvettyneellä omallatunnolla ja
kylmällä järkeistämisellä paadutetuilla äidinvaistoilla vain unelmoida..
happamia ne on sano kettukin.
22 vuotiaana tulin raskaaksi eikä ajankohta ollut oikea. minulle tehtiin keskeytys sairaalassa, ensin lääkkeellä mutta se ei toiminut joten minulle tehtiin kaavinta. olin vuorokauden sairaalassa, mies oli koko ajan vierelläni. nyt tiedän miltä synnyttäminen tuntuu..lääkkeet saavat aikaan niin kovat kivut ettei sitä osaa ennemmin edes kuvitella. en ole kokenut mitään väärää keskeytyksessä.. päinvastoin, se jopa oli pelastus siinä tilanteessa. keskeytyksen jälkeen olen muuttunut ihmisenä, olen herkempi kuin ennen, näen vauvat ihanina mitä en tehnyt ennen keskeytystä, nyt osaan arvostaa ennemmän lapsia. Itse asiassa koko kokemus oli positiivinen ja kasvattava vaikkei se sinänsä elämääni muuttanutkaan
Arvattavasti näkisit. Huomaisit elämän haurauden ja haavoittuvuuden. Tuntisit vääryyden tekemisen painon. Tuskin alkaisit selittämään ja mutuilemaan abortöörejä vähempiarvoisiksi ihmisiksi, ei-ihmisiksi tai solumöykyiksi.
logiikkanne vaatisi sen, että vain abortoineet pitäisivät alkioita vähemmän arvokkaina kuin syntyneitä. Näinhän ei todellisuudessa ole. Se, pitääkö alkioita valmiina ihmisinä, ei ole sidoksissa abortin tekemiseen.
pitävät abortöörejä vähempiarvoisina ihmisinä jo nyt...
Mulle tehtiin keskeytys kun raskausviikkoja oli täynnä 20 ja ikää oli 26. Tosin keskeytyksen syy oli sikiön todella vakava sairaus. Mukavuusaborttihan tämä munkin oli siinä mielessä, että en halunnut sairasta lasta saattaa maailmaan ja elää hänen kanssaan korkeintaan muutamaa vuotta sairaaloissa. Toisaalta uskon, että tällä tavalla sikiökin pääsi vähemmällä tuskalla. Niin kauan kuin vauva on mahan sisällä, niin hänen kokemaansa kipua ei voi lievittää...
Hetkeäkään en ole katunut päätöstäni, mutta surullinen olen toki ollut siitä, että elämän piti näin mennä. Äärimmäisen kasvattava kokemus se kyllä oli.
Hassua sinänsä, että koko toimituksen aikana en itkenyt pisaaraakaan ja kun vauva oli tullut ulos (ja tuskat loppuivat), niin (henkisesti) oloni oli äärimmäisen helpottunut ja suorastaan hyvä, fyysisesti olin toki väsynyt ja heikko.
Keskeytys tehtiin naistenklinikalla ja se oli varsin kivulias ja pitkä toimenpide, joskin mun doubattiin aika vahvasti. Verta valui reippaasti yhden viikon ajan ja tuon jälkeen vielä kolme viikkoa hieman vähemmän.
Itse toivon uutta tervettä perheenlisäystä, mutta olen yhä sitä mieltä, että jos raskausaikana todetaan, että sikiö on vakavasti sairas, niin tulen ehdottomasti tekemään abortin.
Jos mulle olisi sattunut vahinko kymmenisen vuotta sitten, niin tällöinkin olisin päätynyt aborttiin.
Olen varsin kiitollinen Suomen lainsäädännöstä aborttien suhteen ja siitä, että täällä meininki ei ole kuten jenkkilässä. Täällä abortin vastustajat hörhöilevät lähinnä keskustelupalstoilla.
on täysin vapaa abortti useamman alkukuukauden ajan. Siksi varmaan hihhulitkin hihhuloivat klinikoiden ympärillä niitä rajäytellen. Tekopyhien paskiaisten logiikka ontuu pahasti, kun toisella kädellä hokevat ihmisiä ei saa tappaa ja toisella kädellä ammutaan gynekologeja. Edellä olevasta syystä myös logiikkansa uskottavuus on pyöreä nolla normaalijärkisten keskuudessa.