En tiedä, miten voin kertoa rakkailleni syövästä. En kestä nähdä niiden tuskaa, minkä mä aiheutan. En halua satuttaa ketään. Kärsin ja suren nyt yksin, mutta olisi pakko kertoa läheisille, ja se ajatus repii mut kappaleiksi.
Kun vaan voisin lähteä hiljaa ja huomaamatta, niin ettei kenenkään tarvitsis surea, niin ettei kenenkään tarvitsis nähdä kuinka mä kärsin.
Niin, ettei kenenkään tarvis nähdä sitä, kuinka kovasti tänne haluasin jäädä jatkamaan, mutta kun multa riistetään se mahdollisuus.
Mä pelkään niin paljon mitä on tulossa. Enkä voi kertoa kenellekään. Voisiko joku auttaa?
Kun vaan voisin lähteä hiljaa ja huomaamatta, niin ettei kenenkään tarvitsis surea, niin ettei kenenkään tarvitsis nähdä kuinka mä kärsin.
Niin, ettei kenenkään tarvis nähdä sitä, kuinka kovasti tänne haluasin jäädä jatkamaan, mutta kun multa riistetään se mahdollisuus.
Mä pelkään niin paljon mitä on tulossa. Enkä voi kertoa kenellekään. Voisiko joku auttaa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
kuoli syöpään 1996. Alussa, hänen sairastumisensa jälkeen ja diagnoosin varmistuttua tajusin, että jotain on pielessä. Olimme juuri perustaneet perheen ja elämä oli kaikin tavoin mallillaan, mutta:tiesin, että miestäni vaivasi jokin, ja tiesinhän, että hän oli käynyt tutkimuksissa. Epätietoisuus lähimmän kohtalosta ja sairaudesta oli pahin, diagnoosin kuuleminen tavallaan helpotus, vaikka tiesimme, että kasvain on pahanlaatuinen ja leikkauksen lisäksi tarvitaan tukihoitoja. Mutta sitten kykenin kokoamaan itseni ja olemaan jonkinlainen tuki miehelleni. Uskoisin, että jos kertoisit, se olisi läheisillesi parempaa kuin salailu. Läheisesi tietävät varmaan, että sinua vaivaa joku, raskas asia, ja ovat huolissaan. Anna heidän tulla mukaan elämääsi ja sairauteesi. Kaikki me pelkäämme tulevaa, itsekin pelkään, kun nyt veljelläni on syöpä sekä isälläni. Mutta elämän on ollut pakko jatkua. Anna läheistesi auttaa sinua, Sarah! Tuskaa heillä on varmaan jo nyt, mutta kyllä te kestätte, yhdessä.
Tiedän kyllä, että syövästä kertominen on todella vaikeaa nimenomaan läheisille. Itse en kertonut vanhemmilleni vasta kun jouduin toiseen leikkaukseen ja he olivat todella ihmeissään, että miksi en ole kertonut. En halunnut heitä sairaalaan katsomaan ollenkaan.
Mutta nyt myöhemmin tällä järjellä olen sitä mieltä, että kannattaa ehdottomasti kertoa heti läheisilleen, vaikka se onkin vaikeaa. Putoaa itseltäkin tavallaan taakka harteilta ja onhan heillä oikeus tietää...
Hei
Kerro ihmeessä läheisillesi. Itse sain tietää viikko sitten sairastavani syöpää ja kerroin läheisilleni heti vaikka asia ei edes ollut vielä varmistunut. Läheisesi saavat tietää syövästäsi jokatapauksessa jossain vaiheessa joten kannattaa kertoa heti. Kertominen auttaa myös itseäsi. Saat läheisiltäsi tukea ja voimaa jaksamiseen. Minua on auttanut todenteolla jo se että voin puhua asiasta läheisteni kanssa. Asian salailu pahentaa omaa oloasi.
Joten tipauta kivi sydämeltäsi ja kerro.
Minä ainakin vain heitin läppänä että mulla on syöpä, se on nyt menoa. Kun diagnoosi tuli, olin helpottunut. Ei tarvinnut alkaa tekemään kierrosta, että ei minulla olekaan syöpää.
Anteeksi vain, en osaa ajatella syöpää tappavana, vaikka meinasin siihen itsekin kuolla.
Tsemppiä ja voimia toivotan sulle, hommat ei parane itkulla vaikka itku joskus oloa helpottaakin. Tuo hoito on vaikeaa aikaa, hoito on kamalaa, olet ehkä varautunut pahimpaan ja huomaat selviäsi yllättävän hyvin, toivon että huomaat selviäväsi hyvin.
Loppuen lopuksi elämä voittaa, ja jos ei voita, niin pääsee ainakin pois tuskista, ja taas aurinko paistaa ja elo jatkaa kulkuaan.
Mä tein hoidon aikana niin, etten kertonut paljon mun tuskista, en valittanut, kestin, hymyilin niin kauan kun jaksoin. Halusin kuolla kauniisti. (olen 18v.) Toivoin, että musta jäisi hyvä muisto. ..Kunnes tulin yksinäiseksi sairaalassa. Tuntui että ystävät unohti, meni omia menojaan, olin yksin. Elämä jatkoi kulkuaan, kukaan ei ikävöinyt (ikävöi oikeasti)..Ja kun sitten pääsin hoitojen lomalla kauppaan, olin kuin puilla päähän lyöty, ajattelin että tietävätkö kanssaihmiset mitä minä joudun kokemaan joka päivä..Kaupassa tuli tunne etten kuulunut sinne, en enää kuulunut tähän maailmaan..Sairaala oli mun koti. Vasta sitten tajusin puhua muutamalle ystävälle..SE on hankalaa, ei kukaan oikein ymmärrä, kun eivät ole kokeneet vastaavaa.
Nyt kun oon terveenä, oon vähän masentunut kun selvisin siitä. Nyt jo kuulun kauppaan ja tavarat kuuluvat kaupan hyllylle. Tarttis hakea töitä, ei jaksais. Nää on niitä turhia murheita sairauden aikana. Vieläkään ei ole kohtalotoveria.
Anteeksi jos tää mun juttu masensi sua, se ei ollut tarkoitukseni.