Pakko kirjoíttaa näistä tuntemuksista tänne. Haluan vain tiivistää ajatuksiani tänne, jos joku ajattelisi nyt samoin, ja saa vaikka aikaansa kulumaan. Teen tämän kirjoiuksen pääni selvittelyksi. Ahdistunut olen ollut aina pienestä asti. Vanhempani erosivat minun ollessa alle kouluikäinen. Kaikki johtui kuten yleistä isän alkoholiongelmista. Erossa jäin äitini huollettavaksi ja menetimme isän aiheuttamien velkojen takia kaiken talosta lähtien. Tuo vaikutti äitiini ilmeisesti niin, että hän onnistui kasvattamaan minusta alistuvan ja heikkotahtoisen muiden kynnysmaton.
Ahdistukseni kasvoi kun siirryin yläasteelle. En uskaltanut puollustaa itseäni, vaan annoin kaikkien muiden murrosikäisten purkaa ongelmansa minuun. Kuuntelin aina kiltisti kiusaaja tyypien haukut. Kaikki saivat pönkittää identiteettiään arvostelemalla minua. Kavereita minulla oli muutamia ihan hyviäkin. Hekin kuitenkin loukkasivat minua ihannoimalla kiusaajan juttuja ja kai hakivat jotain hyväksyntää itselleen. Koko yläaste oli yhtä ahdistusta. En jaksanut opiskella koska mitä enemmän yritin, sitä huonommin lopulta suoriuduin tehtävistä. En uskaltanut enkä halunnut tuoda itseäni esille luokassa, jotta en taas saisi kuulla jotain pientä naljailua, jota pyörittelisin päässäni seuraavat 2 viikkoa. Aina nämä tyypit onnistuvat olemaan opettajille puhuessaan niin lipeviä, että saivat kehuja ja hyvää itsetuntoa rakentavaa huomiota. Varsinkin juui SE ERÄS pahin oli niin lupsakka puhelias ja kohtelias poika. Yritin aina esittää naljailtaessa, että en kuule tai välitä. Olin joskus välillä koulusta poissa viikonkin. Terveys alkoi reistailla, ja valehtelin luokanvalvojalle, että mahani on niin kipeä, että en kykene kouluun. Vältellessäni asiaa ja olemalla huomaamaton sain sen loppumaan, mutta arvostuskeni pysyi samana kaikkien silmissä, ja mahtavat tyypit saivat osoitettua minulle minkä arvoinen olen. Vapaa ajat olin aina kotona. En halunnut olla ulkona eikä minua kiinnostanut yhtään mikään. Näin on vieläkin, ja rahttomuus ei edes anna mahdollisuutta harrastaa mitään mikä kiinnostaisi.
Pääsin yläasteen jälkeen lukioon. En tiedä miksi sinne menin. Pääsin sinne nipin napin. Ei minulla ollut silloinkaan mitään tavoitetta tulevaan, ja tolloin aloin eristäytyä noista
muutamistakin "ystävistäni". En taaskaan opiskellut ja olin mahdollisimman huomaamaton eleissäni muiden seurassa. En käynyt vapaa-aikana missään en halunnut nähdä ystäviäni. En ollut kiinnostunut tekemään mitään tyyppillisiä nuorten juttuja. Sairastelin vain kotona ja ahdistuin lisää. Halusin eristäytyä kaikista ihmisistä, ja vaihdoin päivälukiosta etälukioon. Näin pääsin eroon jatkuvasta omanikäisteni tarkkailun alla olemiselta, ja sain syyn olla näkemättä "ystäviäni" jotka kävivät "nuorten" menoissa, muista nuorista. En halunnut olla ympäristössä jossa täytyy koko ajan todistaa mahtavuuttaan ja kykyjään. Inhoan oman ikäisteni puuhia.
Nyt olen pääsyt kirjoituksista ohi. Reputin, ja en tiedä miksi uusisin tai miksi edes haluaisin hakea jatko-opiskelupaikkaan. En saa päättötodistustakaan valmiiksi ajoissa. Toisaalta olen itse hakeutunut tähän tilanteeseen, jotta voisin vain pysähtyä paikalleni. En halua enkä odota mitään tulevaisuudelta. Olen luultavasti jo karkottanut kaikki ystäväni pois. Olen siitä vain tyytyväinen. Ei kannata valittaa kenellekään pahaa oloaan. Saan vain sääliä "no voi että" "harmi". Ja tästä muut saavatkin jälleen itsellen puhtia kun joku kärsii.
En halua sääliä. Haluaisin vain oppia yhtä pahaksi itseään ajattelevaksi nykyaikaiseksi menestyväksi ihmiseksi, jotta pärjäisin tässä maailmassa. Köyhässä perheessä kasvaessaan, on joutunut tyytymään aina niin vähään. Se on juuri ja juuri riittänyt. Tässä nykymaailmassa raha, kouluarvosanat ja työasema ovat ihmisien hyvyyden mittareina. Juuri näitä asioita ihmiset ajattelevat kaikki muut asiat tulevat näiden jälkeen. Nämä ovat syitä miksi en halua suunnitella tulevaisuuttani. Tyytyisin olemaan mikä olen ja hyväksymään kykyni, jos koko muu maailma voisi muuttua. Haluaisin vain nauttia maailman pienistä ihanuuksista, mutta ilman rahaa ja itsekkyyttä sitä ei voi tässä maailmassa tehdä. Ilkeyttänikään en halua tappaa itseäni pois. Pidän itseni hengissä kaikkien paskiaisten takia, vaikka ei tätä paskantärkeää maailmaa jaksaisi enää katsella hetkeäkään.
Tekee hyvää välillä purkaa päätään jotenkin...
Ahdistukseni kasvoi kun siirryin yläasteelle. En uskaltanut puollustaa itseäni, vaan annoin kaikkien muiden murrosikäisten purkaa ongelmansa minuun. Kuuntelin aina kiltisti kiusaaja tyypien haukut. Kaikki saivat pönkittää identiteettiään arvostelemalla minua. Kavereita minulla oli muutamia ihan hyviäkin. Hekin kuitenkin loukkasivat minua ihannoimalla kiusaajan juttuja ja kai hakivat jotain hyväksyntää itselleen. Koko yläaste oli yhtä ahdistusta. En jaksanut opiskella koska mitä enemmän yritin, sitä huonommin lopulta suoriuduin tehtävistä. En uskaltanut enkä halunnut tuoda itseäni esille luokassa, jotta en taas saisi kuulla jotain pientä naljailua, jota pyörittelisin päässäni seuraavat 2 viikkoa. Aina nämä tyypit onnistuvat olemaan opettajille puhuessaan niin lipeviä, että saivat kehuja ja hyvää itsetuntoa rakentavaa huomiota. Varsinkin juui SE ERÄS pahin oli niin lupsakka puhelias ja kohtelias poika. Yritin aina esittää naljailtaessa, että en kuule tai välitä. Olin joskus välillä koulusta poissa viikonkin. Terveys alkoi reistailla, ja valehtelin luokanvalvojalle, että mahani on niin kipeä, että en kykene kouluun. Vältellessäni asiaa ja olemalla huomaamaton sain sen loppumaan, mutta arvostuskeni pysyi samana kaikkien silmissä, ja mahtavat tyypit saivat osoitettua minulle minkä arvoinen olen. Vapaa ajat olin aina kotona. En halunnut olla ulkona eikä minua kiinnostanut yhtään mikään. Näin on vieläkin, ja rahttomuus ei edes anna mahdollisuutta harrastaa mitään mikä kiinnostaisi.
Pääsin yläasteen jälkeen lukioon. En tiedä miksi sinne menin. Pääsin sinne nipin napin. Ei minulla ollut silloinkaan mitään tavoitetta tulevaan, ja tolloin aloin eristäytyä noista
muutamistakin "ystävistäni". En taaskaan opiskellut ja olin mahdollisimman huomaamaton eleissäni muiden seurassa. En käynyt vapaa-aikana missään en halunnut nähdä ystäviäni. En ollut kiinnostunut tekemään mitään tyyppillisiä nuorten juttuja. Sairastelin vain kotona ja ahdistuin lisää. Halusin eristäytyä kaikista ihmisistä, ja vaihdoin päivälukiosta etälukioon. Näin pääsin eroon jatkuvasta omanikäisteni tarkkailun alla olemiselta, ja sain syyn olla näkemättä "ystäviäni" jotka kävivät "nuorten" menoissa, muista nuorista. En halunnut olla ympäristössä jossa täytyy koko ajan todistaa mahtavuuttaan ja kykyjään. Inhoan oman ikäisteni puuhia.
Nyt olen pääsyt kirjoituksista ohi. Reputin, ja en tiedä miksi uusisin tai miksi edes haluaisin hakea jatko-opiskelupaikkaan. En saa päättötodistustakaan valmiiksi ajoissa. Toisaalta olen itse hakeutunut tähän tilanteeseen, jotta voisin vain pysähtyä paikalleni. En halua enkä odota mitään tulevaisuudelta. Olen luultavasti jo karkottanut kaikki ystäväni pois. Olen siitä vain tyytyväinen. Ei kannata valittaa kenellekään pahaa oloaan. Saan vain sääliä "no voi että" "harmi". Ja tästä muut saavatkin jälleen itsellen puhtia kun joku kärsii.
En halua sääliä. Haluaisin vain oppia yhtä pahaksi itseään ajattelevaksi nykyaikaiseksi menestyväksi ihmiseksi, jotta pärjäisin tässä maailmassa. Köyhässä perheessä kasvaessaan, on joutunut tyytymään aina niin vähään. Se on juuri ja juuri riittänyt. Tässä nykymaailmassa raha, kouluarvosanat ja työasema ovat ihmisien hyvyyden mittareina. Juuri näitä asioita ihmiset ajattelevat kaikki muut asiat tulevat näiden jälkeen. Nämä ovat syitä miksi en halua suunnitella tulevaisuuttani. Tyytyisin olemaan mikä olen ja hyväksymään kykyni, jos koko muu maailma voisi muuttua. Haluaisin vain nauttia maailman pienistä ihanuuksista, mutta ilman rahaa ja itsekkyyttä sitä ei voi tässä maailmassa tehdä. Ilkeyttänikään en halua tappaa itseäni pois. Pidän itseni hengissä kaikkien paskiaisten takia, vaikka ei tätä paskantärkeää maailmaa jaksaisi enää katsella hetkeäkään.
Tekee hyvää välillä purkaa päätään jotenkin...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Uskon että et ole ollenkaan ainoa jolla on samantapaisia tuntemuksia. Itse ainakin olen kärsinyt suunnattomasti kun en ole voinut kokea olevani samanlainen kuin muut ja kun olen yrittänyt olla samanlainen kuin muut olen kärsinyt vieläkin enemmän. Olen yrittänyt tukahduttaa tuskaani viinaan ja kerran yritin itsemurhaakin, rohkeutta (tai pelkuruutta?) ei kuitenkaan ollut tarpeeksi.
Nyttemmin tilanne on helpottanut kun olen tullut tajuamaan että tämä kaikki on vain mieleni sisäistä jupinaa. Ymmärrän että se mitä mielessäni tapahtuu on jonninjoutavaa ja se mikä olen aina luullut olevani onkin ollut valhetta. Nyt ymmärrän että se mikä on tietoinen tästä kaikesta tuskasta minun mielessäni on se oikea minä ja se joka väittää kärsivänsä onkin vain jonkinlainen ohjelma minun päässäni, joka saa kehoni kärsimään. Kun se ohjelma pysähtyy hetkeksi ja mieleni on hiljaa en tunne kärsimystä vaan hiljaisuutta ja rauhaa.
Kannattaa lueskella joitakin hyviä nettisivuja, joista on apua, katso http://www.oshana.org/
Sieltä löytyy paljon hyviä kirjoituksia joista on varmasti apua.
Iloa elämääsi.
kyllä kirjoituksestasi näkee, kuinka ahdistunut olet. En luokittele sinua missään nimessä miksikään hulluksi, mutta oletko harkinnut ammattiauttajan puheille menemistä ja jonkun mielialalääkkeen hankkimista äärimmäisessä tapauksessa, jos pelkästä puhumisesta ei ole apua?? Joskus tosiaan auttaa, kun saa täysin ulkopuolisen ja objektiivisen mielipiteen asioistasi. Näkee, että olet käpristynyt itseesi ja asiat saa omassa päässään hirvittävän isoja mittasuhteita. Voitko puhua perheellesi edes näistä asioista? No, ymmärsin kyllä että et..;)
Muista, sinun ei tarvitse olla samanlainen kuin muuta ja toimia kuin muut. Ole täysin oma itsesi, mutta mene toki eteenpäin elämässäsi.Hyvin sanoit, että koulutus ja työelämässä menestyminen määrittelee, kuinka "hyvä" ihminen olet. Minusta se on jossain mielessä väärin. Tiedän ja tunnen moniakin menestyneitä ihmisiä, mutta muilla elämänalueilla samaiset ihmiset ovat todellisia kusipäitä.
Sinuna, anyway kävisin lukion läpi vielä joskus. Kyllä sinusta sinniä löytyy vielä. Ei muiden takia yleensäkään, vaan nimenomaan myös sen takia, että pääset näyttämään näille koulukiusaajillesi ja haistattamaan niille pitkät paskat!!!!
No oikeastaan olen kerran käynyt yläasteen aikana puhumassa psykiatrille, kun etsittiin selityksiä kehoni oireiluille. Siellä sitten avauduin psykiatrille. Ei tuottanut tulosta. Tunsin että hän puhui minulle tyypillistä "itsetunnon kohennus"-lääkäri läppää. Yritti saada näkemään asioista muita puolia, ja yritti kylvää mieleeni "kiusaajat oikeasti rakastavat sinua"- ajatuksia. Kaiken lisäksi hän paljasti ongelmani äidilleni, vaikka asian piti jäädä meidän väliseksi. Siinä meni ikuisesti luottamus ammattiauttajiin. Olen kyllä aikuistumiseni edetessä oppinut purkamaan päätäni äidilleni ja siskolleni. Se auttaa aina hetkittäin.
Nappeja en myöskään halua sekoittamaan ajatuksiani. Ne eivät oikeasti auta eivätkä ne muuta totuutta nykyarvoista eivätkä suhtautumistani ihmisiin. Napit kuuluvat muille. Osaan vielä löytää joitain positiivisia pieniä asioita joista yritän nauttia. Ne riittävät nappien sijaan.
Enkä kyllä halua todistaa kenellekkään mitään lukion läpi pääsemisellä. Ihmisille joiden sisuksissa ei ole muuta kuin paskaa on turha esittää yhtään mitään. Olen onneksi jo jotenkin sen ymmärtänyt.Olen itsekkin enemmän lukion läpi käymisen kannalla. Saisin edes jotain päätökseen. Välivuoden pidän joka tapauksessa, jotta voin rauhassa miettiä mitä haluan tehdä. Ahdistuneena ja huonoilla arvosanoilla en halua hakea yhtään minnekkään. En halua taas pettyä valitsemalla väärää suuntaa ja tehdä suotta opintivelkaa.
Ihaninta mitä jatkossa voisi tapahtua olisi muutto kauas kaikista tähän asti tavatuista ihmisistä. Ihan eri paikkakuntakin riittäisi. Jos minulla enää ketään ystäviä onkaan, niin heistäkin täysin eroon pääseminen helpottaisi. Kuulosta aika ronskilta muutokselta, mutta heihinkään ei liity kuin ikäviä kokemuksia suurimmaksi osaksi, mikäli ala- aste aikoja ei oteta huomioon. Itse kuvittelen ongelmani olevan kaiken pahan kasaantumisen myötä hävinnyt kiinnostus elämään. Ehkä tiedän mitä haluan, mutta en uskalla ottaa riskejä, koska pelkään että joku tulee taas kertomaan millainen kummajainen olen. Ehkä pieni hengähdystauko opiskeluista ja työstä selvittää pääni ja uskallan lähteä maailmalle. Ehkä jossakin on minun kaltaisia yksinäisiä ihmisiä enemmänkin.
esim. tästä Aaro Hellaakosken
"Lainaa, Apollo —"
Hyvien kirjojen vahvaa juomaa juoden
elänee joku läpi usean raskaan vuoden.
Työhön upoten toinen lannisti vaivat.
Kolmannen lunastaa korkeat jumalat saivat.
Niin edespäin. — En ollenkaan puhu noista,
joilla on kylmää järkeä monenkinmoista,
tarkoitan vain sieluja liekehtiviä,
jotka ei osanneet olla ei jäitä ei kiviä.
Lainaa heille, Apollo, tyyneyttäsi,
otsalle polttelevalle paina viileä käsi,
jotta he riemukseen tasapainon saavat,
arpeutuu sisäpuoliset taas palohaavat,
jotta he, tervein aistein, maailmastaan
ottavat sen, mikä otettava on vastaan,
jotta he tekonsa mittaisi oikein suhtein,
nuorina, kuin myös elämän ehtoopuhtein,
jottei säät ei jyrinät järkyttäisi,
jotta he, ihmeeksi itselleenkin, jäisi
hymyten syrjemmäs, kun kohtalo vakaa
kaikkien kouriin arpanappulat jakaa;
moni jos tarttuu niihin, kenties viittaa
kintaalla jokuset: kiitos, ei, en piittaa.
http://www.vihrearouva.net/kirjallisuus/hellaakoski.html
Oletko sinä vielä miettinyt yhtään mitään ammattialaa jolle haluaisit mennä? Jonki erityinen työ mitä halajat?
Olenpa ajatellut jotain taidehömppää, mutta empä sitten tiedä kannattaako sellaiseen tuhlata aikaa.
Itse olen täysin väsynyt lähes kaikkiin ihmisiin, ja etsinkin itselleni alan, joka sopii melko täydellisesti: istun kotona tietsikan ääressä kääntämässä. Kaikki työsuhteet hoituu Internetin ja sähköpostin kautta. Joskus harvoin tulee puhuttua puhelimessa.
Ihana rauha!