Hei vaan.
Nyt on sydämelläni taasen niin vaikeasti sanoiksi muotoiltava asia ja tunne sisälläni, etten oikein edes tiedä kuinka aloittaisin. Lähinnä haluaisin lähestyä syömishäiriöistä kärsivien vanhempia, mutta toisaalta taas tuoda itse sairastajille (ja syömishäiriöitä haikaileville ja ihannoiville!) tietoisuuteen sen faktan, kuinka laaja-alaista kärsimystä nämä sairaudet aiheuttavat. Syömishäiriö ei aiheuta henkilökohtaista helvettiä pelkästään itse sairastajalle, vaan se kylvää suurta tuskaa myös vanhempiin ja muihin läheisiin. Huoli omasta lapsestaan voi olla suunnaton...
Itse sairastuin kuudesluokkalaisena orastavaan laihuushäiriöön, joka kuitenkin uinui hetken mentyäni ylä-asteelle puhjeten kuitenkin bulimisena käyttäytymisenä kahdeksannella luokalla. Bulimiani jatkui kuutisen vuotta, joista viimeiset kolme vuotta olivat raastavimmat sairauteni muututtua myös pahasti anorektiseksi. Painoni tippui tuolloin huimaan alipainoon. Erityisesti nuo viimeiset vuodet olivat yhtä helvettiä: riitelyä kotona painostani (vanhempani yrittivät saada minua hoitoon, minä pistin vastaan), eristäydyin ystävistäni ja menetin sosiaalisen elämän, koulumenestykseni kärsi lintsaukseni takia...olin hyvin vihainen, ahdistunut, heikko ja täysin yksin sairauteni kanssa. Ahmimissessioitani salatakseni valehtelin suunnattomasti ja kehitin vihan kaikkea kohtaan (myös perheeseeni), mikä nyt vain saattoi uhata tuota toimintaani - varastin myös vanhemmiltani rahaa ahmintaani varten! Koko elämäni oli yhtä salailua ja pelkotiloja paljastumisesta, painon tarkkailua, kärsimystä... Silti en vain tajunnut haluta parempaa, en vain halunnut parantua ja menettää elämäni ainutta sisältöä, ruokaa. Muutin lukion lopulla omilleni, itkin illat ja näin painajaisia.
Jottei kertomukseni venyisi, niin hyppään suoraan parantumiseeni. Pohjalla käyminen synnytti minuun ihmeen kaupalla halun parantua ja kiskoin itseni täysin omin avuin tuosta suosta. Asuin tuolloin jo toisella paikkakunnalla kuin vanhempani, mutta olihan se heille suuri helpotus huomata painoni nousseen parempaan suuntaan ja ruokapöydässäkin saatoin vierailujeni aikana syödä normaalisti. Myös ihmisenä olin iloisempi. Ongelmani tässä onkin kuitenkin se, ettemme ole koskaan vanhempieni kanssa puhuneet elämästäni ja noista suurista ongelmistani. En tunne vanhempiani, eivätkä he minua ja menneisyyteni salaisuuksia - kasvoin 'aikuiseksi' yksin. Sivuteitä olen saanut myös kuulla kuinka suuresti erityisesti äitini on kärsinyt sairastamisestani. Hän on saanut jo toistamiseen masennuksen, kärsinyt unettomuudesta, ollut työkyvyttömänä...
Nyt 22-vuotiaana luulen olevani pahasti masentunut myös itsekin, vaikka syömishäiriöinen elämäni onkin ollut jo takanapäin muutaman vuoden. Toki kontrolloin syömisiäni edelleenkin, mutten ihannoi liiallista laihuutta vaan haluan olla urheilullinen. Oksentamista ja ahmintaa en voisi enää edes kuvitellakaan harrastavani... Silti olen onneton. Menneisyyteni on minulle suuri taakka ja häpeän silloista elämääni - erityisesti tunnen suurta syyllisyyttä ja häpeää siitä, mitä olen perheelleni aiheuttanut. Olen äärettömän surullinen menetetystä nuoruudestani ja siitä etten saanut kasvaa ja kehittyä vanhempieni huolenpidossa. -Toisaalta olen edelleen myös osin vihainen...niin itselleni (jääräpäisyyteni takia) kuin myös äidilleni. Hänen käyttäytymisellään ja sanoillaan on ollut nimittäin suuri merkitys sille, että alkujaan edes sairastuin. Äitini sai minut itsekriittiseksi ja tuntemaan naiseksi tulemisen inhottavaksi.
Haluaisinkin kuulla syömishäiriöisten vanhempien kokemuksia lapsensa sairastamisesta. Ovatko kokemukset olleet samanlaisia kuin omalla kohdallani, mitä tunteita sairaus on teissä vanhemmissa aiheuttanut - kenties myös vihaisia tuntemuksia lastanne kohtaan? Oletteko keskustelleet sairaudesta lapsenne kanssa? Erittäin mielelläni kuulisin teidän vanhempien näkemyksiä syömishäiriön toisena osakärsijänä; kaikki asiaan liittyvä on tervetullutta. Toki myös kuulisin mielelläni kohtalotoverieni omia kokemuksia suhteesta vanhempiin. Voiko menneisyyden häpeästä päästää irti ja unohtaa? Pystyykö hyväksymään itsensä ja vanhempansa?
Nyt on sydämelläni taasen niin vaikeasti sanoiksi muotoiltava asia ja tunne sisälläni, etten oikein edes tiedä kuinka aloittaisin. Lähinnä haluaisin lähestyä syömishäiriöistä kärsivien vanhempia, mutta toisaalta taas tuoda itse sairastajille (ja syömishäiriöitä haikaileville ja ihannoiville!) tietoisuuteen sen faktan, kuinka laaja-alaista kärsimystä nämä sairaudet aiheuttavat. Syömishäiriö ei aiheuta henkilökohtaista helvettiä pelkästään itse sairastajalle, vaan se kylvää suurta tuskaa myös vanhempiin ja muihin läheisiin. Huoli omasta lapsestaan voi olla suunnaton...
Itse sairastuin kuudesluokkalaisena orastavaan laihuushäiriöön, joka kuitenkin uinui hetken mentyäni ylä-asteelle puhjeten kuitenkin bulimisena käyttäytymisenä kahdeksannella luokalla. Bulimiani jatkui kuutisen vuotta, joista viimeiset kolme vuotta olivat raastavimmat sairauteni muututtua myös pahasti anorektiseksi. Painoni tippui tuolloin huimaan alipainoon. Erityisesti nuo viimeiset vuodet olivat yhtä helvettiä: riitelyä kotona painostani (vanhempani yrittivät saada minua hoitoon, minä pistin vastaan), eristäydyin ystävistäni ja menetin sosiaalisen elämän, koulumenestykseni kärsi lintsaukseni takia...olin hyvin vihainen, ahdistunut, heikko ja täysin yksin sairauteni kanssa. Ahmimissessioitani salatakseni valehtelin suunnattomasti ja kehitin vihan kaikkea kohtaan (myös perheeseeni), mikä nyt vain saattoi uhata tuota toimintaani - varastin myös vanhemmiltani rahaa ahmintaani varten! Koko elämäni oli yhtä salailua ja pelkotiloja paljastumisesta, painon tarkkailua, kärsimystä... Silti en vain tajunnut haluta parempaa, en vain halunnut parantua ja menettää elämäni ainutta sisältöä, ruokaa. Muutin lukion lopulla omilleni, itkin illat ja näin painajaisia.
Jottei kertomukseni venyisi, niin hyppään suoraan parantumiseeni. Pohjalla käyminen synnytti minuun ihmeen kaupalla halun parantua ja kiskoin itseni täysin omin avuin tuosta suosta. Asuin tuolloin jo toisella paikkakunnalla kuin vanhempani, mutta olihan se heille suuri helpotus huomata painoni nousseen parempaan suuntaan ja ruokapöydässäkin saatoin vierailujeni aikana syödä normaalisti. Myös ihmisenä olin iloisempi. Ongelmani tässä onkin kuitenkin se, ettemme ole koskaan vanhempieni kanssa puhuneet elämästäni ja noista suurista ongelmistani. En tunne vanhempiani, eivätkä he minua ja menneisyyteni salaisuuksia - kasvoin 'aikuiseksi' yksin. Sivuteitä olen saanut myös kuulla kuinka suuresti erityisesti äitini on kärsinyt sairastamisestani. Hän on saanut jo toistamiseen masennuksen, kärsinyt unettomuudesta, ollut työkyvyttömänä...
Nyt 22-vuotiaana luulen olevani pahasti masentunut myös itsekin, vaikka syömishäiriöinen elämäni onkin ollut jo takanapäin muutaman vuoden. Toki kontrolloin syömisiäni edelleenkin, mutten ihannoi liiallista laihuutta vaan haluan olla urheilullinen. Oksentamista ja ahmintaa en voisi enää edes kuvitellakaan harrastavani... Silti olen onneton. Menneisyyteni on minulle suuri taakka ja häpeän silloista elämääni - erityisesti tunnen suurta syyllisyyttä ja häpeää siitä, mitä olen perheelleni aiheuttanut. Olen äärettömän surullinen menetetystä nuoruudestani ja siitä etten saanut kasvaa ja kehittyä vanhempieni huolenpidossa. -Toisaalta olen edelleen myös osin vihainen...niin itselleni (jääräpäisyyteni takia) kuin myös äidilleni. Hänen käyttäytymisellään ja sanoillaan on ollut nimittäin suuri merkitys sille, että alkujaan edes sairastuin. Äitini sai minut itsekriittiseksi ja tuntemaan naiseksi tulemisen inhottavaksi.
Haluaisinkin kuulla syömishäiriöisten vanhempien kokemuksia lapsensa sairastamisesta. Ovatko kokemukset olleet samanlaisia kuin omalla kohdallani, mitä tunteita sairaus on teissä vanhemmissa aiheuttanut - kenties myös vihaisia tuntemuksia lastanne kohtaan? Oletteko keskustelleet sairaudesta lapsenne kanssa? Erittäin mielelläni kuulisin teidän vanhempien näkemyksiä syömishäiriön toisena osakärsijänä; kaikki asiaan liittyvä on tervetullutta. Toki myös kuulisin mielelläni kohtalotoverieni omia kokemuksia suhteesta vanhempiin. Voiko menneisyyden häpeästä päästää irti ja unohtaa? Pystyykö hyväksymään itsensä ja vanhempansa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miten sun porukat sai tietää sun syömishäiriöstä? Vai huomasko ne vaan, että olet liian laiha ja alkoivat syöttää sua vasten tahtoasi? Mä olen kohta 17-vuotias, ja mä pelkään niin helvetisti sitä päivää kun mun vanhemmat saa jotain kautta kuulla mun bulimiasta. Mun paraskaveri on ainoo henkilö mun lisäks joka tietää mun bulimiasta, mutta sekään ei tiedä tän vakavuutta.
Tuolloin yläasteikäisenä sain sairastaa bulimiaani täysin kaikessa hiljaisuudessa. En usko vanhempieni juurikaan epäilleen, sillä olinhan tuolloin täysin normaalipainoinen ja vielä henkisestikin suht tasapainoinen nuori (kympinoppilas, ja kavereita ja sosiaalista elämääkin oli). Kuten monet bulimikot, osasin piilotella ahmintani hurjan taitavasti ja oksentaa huomaamattomasti.
Laihtuminen ja alamäki alkoikin sitten lukiossa. Sosiaalinen elämäni tyrehtyi ja eristäydyin, mutta toisaalta tunsin suurta onnea siitä että viimeinkin ''onnistuin'' bulimiassani ja laihduin. Eiväthän kadonneet kilot (n. 17) jääneet huomaamatta vanhemmiltani ja siitä alkoivatkin riitelyt. Mitään pakkosyöttöä ei sentään tapahtunut, mutta jouduin siinä 17-vuotiaana terveydenhoitajan painotarkkailuun. Kivenkovaan ja jääräpäisenä väitin vanhemmilleni, ettei painossani ole mitään vikaa, kukaan muu ei voisi sanella minulle kuinka elää ja minkä painoisena! "Onneni" suorastaan koitti kun täytin 18 ja saatoin käyttää tuota 'täysi-ikäisyyskorttia' vanhempiani vastaan - tuolloin jätin myös terveydenhoitajalla käynnit pois (sillä minullahan oli siihen valta).
En edes tiedä missä vaiheessa vanhempani alkoivat epäillä ahmivani ja oksentavani... Edes riidellessämme emme ottaneet asiaa esille. Varmasti he siitä kuitenkin kahden kesken puhuivat, sillä kyllähän kasvaneet ruokalaskut, pakastimesta jatkuvasti katoavat herkut ja pitkät vessakäyntini varmasti herättivät ihmetystä - ja samalla tytär senkun laihtuu. Muutaman kerran äitini taisi kyllä kysyä olenko oksentanut, kun vessassa haisee... Huhh...vieläkin ahdistaa, kun ajattelen sitä salailun, piilottelun, häpeän ja pelon määrää, mikä noihin vuosiin liittyi. Siihenkin kyllä tuli hetkellistä helpotusta siitä, että muutin pitkän jankuttamiseni jälkeen omilleni. Vetosin siihen, että tarvitsin omaa lukurauhaa lukion takia, vaikka tosiasiassa tahdoin vain ahmia ja oksentaa ilman häiriötekijöitä... Kuinka kamalaa! :( Asiat voisivat olla toisin, jos vain olisin vastaanottanut vanhempieni avun, tunnustanut ongelmani ja halunnut parantua. Nuoruuteni olisi voinut vielä kasvaa terveeseen suuntaan ja suhde vanhempiini parantua.
En voi tietää, kuinka tuskaista vanhempieni elämä tuolloin oli. Äitini suorastaan rukoili, että menisin hoitoon (sanoi pelkäävänsä, että sydämeni sammuu ja kuolen), hän näki myös kamalasti vaivaa toivossa siitä, että painoni edes hieman nousisi: leipoi entisiä lempiruokiani oikein urakalla ja antoi ruokarahaa aina kotona käydessäni - ja mitä minä tein? -Tuhlasin rahat herkkuihin ja oksensin äitini leipomat riisipiirakat, lihapyörykät ja sämpylät samoin tein pönttöön. Äitini koki myös varmasti kamalaa syyllisyyttä siitä, että oli osaltaan vaikuttanut syömishäiriöni syntyyn. Muistan joskus vihan ja ärtymyksen puuskassani syyttäneeni häntä elämäni pilaamisesta ja kaikein paskan aiheuttamisesta - sanoin hänen tehneet suuren virheen synnytettyään minut maailmaan. Pahimmillani todellakin toivoin vain kuolevani ja ajattelinkin itsemurhaa lähes päivittäin...
Tuntuu hankalalta ajatella, että pystyisin joskus hyväksymään tuon kaiken... Haluaisin vain olla uudestaan lapsi, elää terveen nuoruuden ja eniten kaikesta: käpertyä äidin turvalliseen syliin ja halata häntä. Tuntea, että minusta pidetään huolta.
Hei.
Olen syömishäiriöisen tytön äiti. Tottakai tilanne on kaoottinen ja tuskallinen myös vanhemmille. Mutta jos vanhempana en saanutkaan valita sairastuuko oma lapseni syömishäiriöön, niin taatusti ymmärrän, että ei myöskään hän itse ole tuota sairautta itselleen valinnut. Kummatkin olemme joutuneet tilanteeseen tahtomattamme, näinhän sairaudet tulevat. Mutta tytärtäni en vaihtaisi toiseen, hän on aina rakkain. Näin varmasti ajattelevat sinua rakastavat vanhempasikin. Toivon sydämestäni, että sinä päästät vihdoin irti häpeästä, jota kenenkään ei pitäisi sairauden takia tuntea. Ja kiitos, että kerroit tämän, ehkä osaan ja muistan nyt osoittaa omalle tyttärelleni, ettei hänen tarvitse tuntea häpeää sairaudestaan.