Moi,
en oikein tiedä mitä tällä kirjoittamisella haen purkautumisen ohella, joten anteeksi mahdollisesti sekava viesti.
Puolisoni on kotiäiti, mutta hän käy vuoroviikoin kolmen tunnin keikkatyössä. Hänellä on todettu 5 vuotta sitten lievä/keskivaikea masennustila ja sitä varten hän syö (enemmän tai vähemmän) jatkuvasti Optipar-nimisen pillerin aamuisin.
Itse olen pienyrittäjä, mutta tänä vuonna olen ollut suurimman osan ajasta sairauden/sairasloman takia kotona. Kyseessä on elinikäinen "ruumiin tauti", ei mielen.
Viimeisen kuukauden elämä on taas ollut hyvin kurjaa puolin ja toisin. Samankaltainen kuvio toistuu joka vuosi, mutta tänä vuonna on ennätysrankkaa.
Vaimoni on jatkuvasti väsynyt tai unen partaalla. Aamuisin häntä ei saa sängystä millään keinolla ylös. Päivisin hän ottaa usein monen tunnin torkut sohvalla ja jättää lapset (2 ja 5v, iltaisin lisäksi 9 ja 10v) minulle. Iltaisin häntä ei saa sänkyyn ennen puolta yötä, koska se on ainut hetki jolloin hän "voi nauttia rauhasta ilman lapsia".
En enää tiedä mistä hän oikeasti kiinnostunut... Arki on jäänyt pitkälti minun harteilleni viime aikoina. Hän ei juurikaan siivoa vaan jättää hommat muille tai myöhemmäksi (joka ei koskaan tule). Sänky jää petaamatta, ruokapöytää ei pyyhitä, astiavuoret kertyvät altaaseen. Ainoastaan pyykkikoneen täyttö ja tyhjennys tuntuu sujuvan epäsäännöllisen säännöllisesti ilman jatkuvaa jankkausta asioista... Ainut asia mikä häntä innostaa on sosialisoiminen muiden ihmisten kanssa. Oli tehtävälistalla mitä tahansa, ne saavat jäädä syrjään jos mammakerho tms. pitää kokoustaan tai sukulaisilla on kissanristiäiset.
En tiedä onko tavaroiden hamstraus oire masennuksesta, mutta tänä jouluna se on iskenyt kovemmin kuin koskaan silmille. Joulusiivousta tehdessä löysin hyllyllisen tyhjiä karkkipapereita - tuhansittain. Niistä piti kuulemma askarrella perhosia joskus. Samaan tapaan hän hamstraa tyhjiä lasipurkkeja , muovirasioita , tyhjiä pahvilaatikoita, kukkaruukkuja, villalankaa jne sekalaista tavaraa - kaikkia näitä on laatikkotolkulla kaapeissa, ullakolla ja varastossa. Silloin tällöin hän käyttää jotain ja ylpeänä hehkuttaa "minähän sanoin että näitä tarvitaan - uskallakin heittää jotain pois".
Hermot ovat hänellä nyt hyvin herkällä. Olen pyrkinyt keskustelemaan monista asioista, mutta jokainen kerta asia on päätynyt riidaksi tai huudoksi. Hän huutaa minulle. Hän huutaa lapsille. Vanhemmilleen ja kavereilleen hän valittaa miten omituisia ja hankalia vaatimuksia minulla on (kuten perusteellinen joulusiivous ja leipominen) .
Sen verran olen peiliin katsonut, että osa on totta. Sairauteni takia en ole enää niin pehmyt ja myötäilevä kuin aiemmin, vaan sanon asiat usein suoraan. En myöskään enää korjaile häneltä tekemättä jääneitä asioita samassa määrin kuntoon, vaan ryhdyn "nalkuttamaan" kunnes hän itse hoitaa sen (kyllä, myös mies osaa nalkuttaa). Erityisesti minua on loukannut syyllistäminen - henkilökohtaisesti kohdistettuna kestän sen, mutta hän on toitottanut "hulluuttani" niin perheen omalääkärille, perheelleen kuin ystävilleen. Se satuttaa.
Pahalta tuntuu varmaan puolin ja toisin. Kumpikin on väsynyt tilanteeseen. Henkilökohtaisesti odotan sekä innolla että kauhulla vuodenvaihteen alkavaa paluuta työelämään (eniten pelkään pienimpien lasteni puolesta, mutta myös oma työssäjaksaminen huolettaa)...
Pariterapiaan hakemista on harkittu, mutta kovasti epäilen sen toteutumista. Paljon pienemmätkin asiat ovat liian usein jääneet toteutumatta... Paljon avoimia asioita ja haavoja on hoidettavana. Elämä on välillä hyvin hankalaa, mutta itse yritän uskoa kovasti "niin myötä- kuin vastoinkäymisissä" valaan.
en oikein tiedä mitä tällä kirjoittamisella haen purkautumisen ohella, joten anteeksi mahdollisesti sekava viesti.
Puolisoni on kotiäiti, mutta hän käy vuoroviikoin kolmen tunnin keikkatyössä. Hänellä on todettu 5 vuotta sitten lievä/keskivaikea masennustila ja sitä varten hän syö (enemmän tai vähemmän) jatkuvasti Optipar-nimisen pillerin aamuisin.
Itse olen pienyrittäjä, mutta tänä vuonna olen ollut suurimman osan ajasta sairauden/sairasloman takia kotona. Kyseessä on elinikäinen "ruumiin tauti", ei mielen.
Viimeisen kuukauden elämä on taas ollut hyvin kurjaa puolin ja toisin. Samankaltainen kuvio toistuu joka vuosi, mutta tänä vuonna on ennätysrankkaa.
Vaimoni on jatkuvasti väsynyt tai unen partaalla. Aamuisin häntä ei saa sängystä millään keinolla ylös. Päivisin hän ottaa usein monen tunnin torkut sohvalla ja jättää lapset (2 ja 5v, iltaisin lisäksi 9 ja 10v) minulle. Iltaisin häntä ei saa sänkyyn ennen puolta yötä, koska se on ainut hetki jolloin hän "voi nauttia rauhasta ilman lapsia".
En enää tiedä mistä hän oikeasti kiinnostunut... Arki on jäänyt pitkälti minun harteilleni viime aikoina. Hän ei juurikaan siivoa vaan jättää hommat muille tai myöhemmäksi (joka ei koskaan tule). Sänky jää petaamatta, ruokapöytää ei pyyhitä, astiavuoret kertyvät altaaseen. Ainoastaan pyykkikoneen täyttö ja tyhjennys tuntuu sujuvan epäsäännöllisen säännöllisesti ilman jatkuvaa jankkausta asioista... Ainut asia mikä häntä innostaa on sosialisoiminen muiden ihmisten kanssa. Oli tehtävälistalla mitä tahansa, ne saavat jäädä syrjään jos mammakerho tms. pitää kokoustaan tai sukulaisilla on kissanristiäiset.
En tiedä onko tavaroiden hamstraus oire masennuksesta, mutta tänä jouluna se on iskenyt kovemmin kuin koskaan silmille. Joulusiivousta tehdessä löysin hyllyllisen tyhjiä karkkipapereita - tuhansittain. Niistä piti kuulemma askarrella perhosia joskus. Samaan tapaan hän hamstraa tyhjiä lasipurkkeja , muovirasioita , tyhjiä pahvilaatikoita, kukkaruukkuja, villalankaa jne sekalaista tavaraa - kaikkia näitä on laatikkotolkulla kaapeissa, ullakolla ja varastossa. Silloin tällöin hän käyttää jotain ja ylpeänä hehkuttaa "minähän sanoin että näitä tarvitaan - uskallakin heittää jotain pois".
Hermot ovat hänellä nyt hyvin herkällä. Olen pyrkinyt keskustelemaan monista asioista, mutta jokainen kerta asia on päätynyt riidaksi tai huudoksi. Hän huutaa minulle. Hän huutaa lapsille. Vanhemmilleen ja kavereilleen hän valittaa miten omituisia ja hankalia vaatimuksia minulla on (kuten perusteellinen joulusiivous ja leipominen) .
Sen verran olen peiliin katsonut, että osa on totta. Sairauteni takia en ole enää niin pehmyt ja myötäilevä kuin aiemmin, vaan sanon asiat usein suoraan. En myöskään enää korjaile häneltä tekemättä jääneitä asioita samassa määrin kuntoon, vaan ryhdyn "nalkuttamaan" kunnes hän itse hoitaa sen (kyllä, myös mies osaa nalkuttaa). Erityisesti minua on loukannut syyllistäminen - henkilökohtaisesti kohdistettuna kestän sen, mutta hän on toitottanut "hulluuttani" niin perheen omalääkärille, perheelleen kuin ystävilleen. Se satuttaa.
Pahalta tuntuu varmaan puolin ja toisin. Kumpikin on väsynyt tilanteeseen. Henkilökohtaisesti odotan sekä innolla että kauhulla vuodenvaihteen alkavaa paluuta työelämään (eniten pelkään pienimpien lasteni puolesta, mutta myös oma työssäjaksaminen huolettaa)...
Pariterapiaan hakemista on harkittu, mutta kovasti epäilen sen toteutumista. Paljon pienemmätkin asiat ovat liian usein jääneet toteutumatta... Paljon avoimia asioita ja haavoja on hoidettavana. Elämä on välillä hyvin hankalaa, mutta itse yritän uskoa kovasti "niin myötä- kuin vastoinkäymisissä" valaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mun mies sairastui lähes kolme vuotta sitten vakavaan masennukseen. Tuntuu, että mikään ei muutu, ellen mä lähde ja ota eron.. Tilanteen jatkuessa näinkin kauan on mun mitta ihan täysi. En mä jaksa enää ymmärtää ja hoivata ja olla lämmin ja hellä. Mä huudan joka päivä pienistäkin asioista miehelleni. Ottaa vaan niin päähän, että mikään sana ei mee perille, vaikka tosiaan oon hyvällä yrittänyt pitkään sanoa ja ymmärtää. Sitten mut leimataan hulluksi kun huudan ja oon vihainen ja tästä mun suuttumus vain lisääntyy ja arvostus miestä kohtaan häviää..
Mun miehellä on ostomania. Kuulostaa siis aika tutulta tuo vaimosi hamstraustouhu. Liittyy varmastikin sairauteen. Voisiko olla mahdollista että hänellä on maanisdepressiivisyyttä tms?