Niin.. Ne sanat jotka sanoin sinulle ennen kun uskaltauduin suutelemaan sinua ensimmäisen kerran.
Olin ollut ihastunut sinuun jo kuukausia.
Muistan kuinka peittelimme suhdettamme muilta pitkään.
Tapailimme usein ja nautimme toisiemme seurasta.
Minusta tuntui kuin olisin elänyt hetken unelmaani. Olla jonkun minulle tärkeän ihmisen kanssa ja avata hänelle sydämeni riipivimmät muistot joita en ole uskaltanut muille kertoa. Raiskaus, perheväkivalta, vakava masennut ja lukuisat itsemurhayritykset.
Et vierastanut minua vaan pidit minut lähellä, suojelit.
Pelastitkin henkeni kahdesti.
Seurustelusuhde alkoi ja kaikki alkoi aluksi hyvin..
Kunnes tunsin jonkun olevan toisin.
En tiedä onko se vain tunne joka yrittää sekoittaa pääni tämän kaiken myllerryksen keskellä vai onko se osa todellisuutta.
Seurustelun edetessä aloimme pitää yhteyttä entistä vähemmän.. Et enää soittanut minulle usein, laittanut viestiä.. mitään. En ottanut aluksi itseeni vaan ajattelin sen olevan normaalia. Alkuhuuma oli ohi, tähän oli vain totuttava.
Mutta miksi minusta tuntuu siltä että olen aina se joka haluaa tavata muuallakin kuin lukion käytävillä ja kaupungilla pikaisesti? Miksi minusta tuntuu siltä että kavereittesi autolla paikasta A paikkaan B viikonloppuisin ja viikolla on minua paljon tärkeämpää? Miksi minusta tuntuu siltä että minä olen se joka lähettää hyvän yön viestin? Miksi minusta tuntuu siltä kuin olisin enää itsestäänselvä asia jonka pitämiseen ei tarvita yrittämistä enää sen jälkeen kun olet täyden huomioni voittanut? Tiedän että välität minusta, näen sen katseestasi ja tunnen sen olemuksestasi...Mutta miksi minusta tuntuu että olet silti etäinen?
Autoit minua lopettamaan viiltelemisen ja lääkkeiden väärinkäytön, vaikka et viimeisestä muistaakseni edes tiedä. Nyt, kaikki on alkanut taas alusta.
Vaikka olen sanonut sinulle että haluan nähdä useimmin et kuule minua. Olen ehkä liian epäselvä koska en halua loukata sinua ja vaatia liikoja..
Minusta tuntuu että aika jonka olen sinulle antanut vapaudeksi repii meitä rajusti erillemme.
En väitä että minussa ei olisi vikaa, en väitä että olisin suhteessa se parempi ja kokeneempi osapuoli. Tekemällä oppii ja elämä potkii välillä päihin.
En vaan jaksa olla enää hiljaa ja odottaa milloin huolit minut seuraavan kerran lähellesi..
Onko se huomenna vai viikon päästä? Joudunko odottamaan ensikuuhun?
Vaikka välimatkamme on n.6km tuntuu kuin olisit kauempana kuin koskaan..
Rakastan sinua vaikket koskaan ole samaa sanonut minulle
-rastapäätyttösi
Olin ollut ihastunut sinuun jo kuukausia.
Muistan kuinka peittelimme suhdettamme muilta pitkään.
Tapailimme usein ja nautimme toisiemme seurasta.
Minusta tuntui kuin olisin elänyt hetken unelmaani. Olla jonkun minulle tärkeän ihmisen kanssa ja avata hänelle sydämeni riipivimmät muistot joita en ole uskaltanut muille kertoa. Raiskaus, perheväkivalta, vakava masennut ja lukuisat itsemurhayritykset.
Et vierastanut minua vaan pidit minut lähellä, suojelit.
Pelastitkin henkeni kahdesti.
Seurustelusuhde alkoi ja kaikki alkoi aluksi hyvin..
Kunnes tunsin jonkun olevan toisin.
En tiedä onko se vain tunne joka yrittää sekoittaa pääni tämän kaiken myllerryksen keskellä vai onko se osa todellisuutta.
Seurustelun edetessä aloimme pitää yhteyttä entistä vähemmän.. Et enää soittanut minulle usein, laittanut viestiä.. mitään. En ottanut aluksi itseeni vaan ajattelin sen olevan normaalia. Alkuhuuma oli ohi, tähän oli vain totuttava.
Mutta miksi minusta tuntuu siltä että olen aina se joka haluaa tavata muuallakin kuin lukion käytävillä ja kaupungilla pikaisesti? Miksi minusta tuntuu siltä että kavereittesi autolla paikasta A paikkaan B viikonloppuisin ja viikolla on minua paljon tärkeämpää? Miksi minusta tuntuu siltä että minä olen se joka lähettää hyvän yön viestin? Miksi minusta tuntuu siltä kuin olisin enää itsestäänselvä asia jonka pitämiseen ei tarvita yrittämistä enää sen jälkeen kun olet täyden huomioni voittanut? Tiedän että välität minusta, näen sen katseestasi ja tunnen sen olemuksestasi...Mutta miksi minusta tuntuu että olet silti etäinen?
Autoit minua lopettamaan viiltelemisen ja lääkkeiden väärinkäytön, vaikka et viimeisestä muistaakseni edes tiedä. Nyt, kaikki on alkanut taas alusta.
Vaikka olen sanonut sinulle että haluan nähdä useimmin et kuule minua. Olen ehkä liian epäselvä koska en halua loukata sinua ja vaatia liikoja..
Minusta tuntuu että aika jonka olen sinulle antanut vapaudeksi repii meitä rajusti erillemme.
En väitä että minussa ei olisi vikaa, en väitä että olisin suhteessa se parempi ja kokeneempi osapuoli. Tekemällä oppii ja elämä potkii välillä päihin.
En vaan jaksa olla enää hiljaa ja odottaa milloin huolit minut seuraavan kerran lähellesi..
Onko se huomenna vai viikon päästä? Joudunko odottamaan ensikuuhun?
Vaikka välimatkamme on n.6km tuntuu kuin olisit kauempana kuin koskaan..
Rakastan sinua vaikket koskaan ole samaa sanonut minulle
-rastapäätyttösi
Vastaukset 1
Vanhimmat
http://www.youtube.com/watch?v=l4BKAF9HWW8&feature=fvw