Jouluyö

Jouluyössä tummuvassa,
kulki tuo mies
selkä kumarassa.
Yksin katuja hän mittaili,
ikkunoista sisään katseli.
Näkyi asunnoissa lämpö
ja rakkaus,
pääsi miehen suusta
murheellinen huokaus.
Jatkoi hän yksinäistä kulkuaan,
kohti kolkkoa asuntoaan.
Avasi hän oven
heikosti narahtavan,
ei saanut tuntea kodin
lämmön syliinsä tulvivan.
Ei tuoksunut piparit,
ei lämmin glögi,
edessään tyhjän kodin hän
vain näki.
Peilin eteen hiljaa asteli,
kuvajaistaan peilistä katseli.
Tuijotti uurteisia kasvojaan,
haroi harmaita hiuksiaan.
Oli hän nähnyt paljon elämää,
joskus tuntenut myös
rakkautta viiltävää.
Vaan nyt hän yksin oli
kai maailmassa,
tässä kylmässä ja julmassa.
Odotti noutajansa saapuvan,
hänet vihdoin jo hakevan.
Asettui vanhaan tuoliinsa,
tunsi hukkuvan huoliinsa.
Ikkunasta näkyi pieni tähden lento,
oli se vain valojuova hento.
Silloin toivoi mies toiveensa,
ei arvannut sitä saavansa.
Pian ikkuna auki lennähti,
lumituisku sisään tuprahti.
Astui kolkkoon kotiin
tuo vieras pimeästä,
ei tiennyt se mitään joulun ilosta.
Tarttui käteen yksinäisen,
vei mukanaan miehen tuon
kumaraselkäisen.
Näin jouluyöhön hän katosi
lumimyrsky jäljet piiloon
pyyhkäisi.
Joka joulu hänen henkensä palaa
kaduille taas harhailemaan,
etsimään kai raihnaista sieluaan.
Yksinäisyys kohtalokseen koitui,
pian ihmisten mielistä tuo
vanha mies unohtui.

Älä yksin jätä rakkaitas,
etteivät he sielujaan
murheisiinsa kadottais.
Jouluna rakkauttasi
lähimmäisilles jaa,
se on sitä oikeaa
jouluntaikaa.