Otsikkohan sen kertookin. Olen tapaillut nyt 3,5kk mailman ihaninta tyttöä ja olen huomannut rakastuneeni häneen. Tämä tunne on todella voimakas ja on vienyt yöuneni jo useina viikkoina. Ruokakaan ei tahdo maistua sillä ajattelen vain häntä. En ole enää ihan teinikään(28v. mies)joten tiedän kyllä mistä on kysymys.
Ongelma onkin sitten vähän mutkikkaampi. Tämä tyttö(27v) on lapsuudessaan joutunut kokemaan asioita, joita lapset eivät voi käsitellä. Uskon että hänellä on ns. läheisriippuvaisuus, joka ilmenee mm. siten, ettei hän kykene ottamaan vastaan hellyyttä tai huomionosoituksia, puhumattakaan nyt siitä,että kertoisin hänelle olevani rakastunut. Tämä johtunee siitä, ettei hän ole koskaan omassa perheessään tarpeeksi saanut rakkautta tai huomiota ja ei täten yksinkertaisesti pysty käsittelemään aihetta. Häneltä siis ikäänkuin puuttuu se malli, joka lapsuudessa oman perheen kautta normaalisti opitaan: isä&äiti välittävät, jakavat rakkautta ja pitävät lapsesta huolta.
Valitettavasti tässä on hänen kohdallaan käynyt niin, että hän onkin itse lapsena omassa perheessään joutunut ottamaan vastuuta vanhemmista, jotka ovat olleet taipuvaisia alkoholismiin. Tätä kautta siis olen päätellyt että kyseessä on erittäin suurella todennäköisyydellä ns. läheisriippuvaisuus -ilmiö.
No niin. Mitä minä sitten voin tehdä? Haluaisin niin kovasti osoittaa hänelle hellyyttä ja huomiota. Jakaa hänelle omaa aikaani ja haluaisin vain että hän olisi onnellinen. Tehdä niitä normaaleja asioita joita ihmiset yleensä tekevät yhdessä keskenään kun välittävät toisistaan. Ja tietenkin, kertoa hänelle avoimesti tunteistani.
Mutta ei. Hän on kertunut että haluaa edetä erittäin hitaasti, ymmärrän sen toki. Mutta 3,5kk jälkeen näen häntä n.1kerran viikossa ja silloinkin hänestä välillä tuntuu että hän ahdistuu. Toki soittelemme toisillemme noin joka toinen päivä.
Olemme kyllä puhuneet asiasta, mutta itselleni on todella, todella vaikeaa katsoa ikäänkuin vierestä, kun en voi kertoa tunteistani(hän säikähtää/ahdistuu).
Tai ihan vain viettää yhteistä aikaa niinkuin seurustelevat normaalisti tekevät(sekin ahdistaa häntä, hän ei pysty esim. olemaan luonani rauhassa edes yhtä kokonaista vuorokautta).
Itselleni tilanne on siis todella tuskallinen. Haluaisin olla se henkilö hänen elämässään,joka vihdoinkin ymmärtäisi häntä ja antaisi hänelle sitä rakkautta jota hän ei ole elämässään ikinä saanut aidosti ja sitoumuksetta tuntea. Mitä voisin tehdä toisin? En haluaisi menettää häntä, sillä rakkaus on kuitenkin omalta osaltani niin suurta ja mahtavaa! En ole elämässäni ikinä itse ollut vielä näin rakastunut..
Jos jollain on vastaavia kokemuksia, niin olisin todella kiitollinen jos niitä tässä keskuteluketjussa jaettaisiin. Tarvitsisin neuvoja tai edes samankaltaisia kokemuksia, se olisi enemmän kuin tervetullutta.
Ongelma onkin sitten vähän mutkikkaampi. Tämä tyttö(27v) on lapsuudessaan joutunut kokemaan asioita, joita lapset eivät voi käsitellä. Uskon että hänellä on ns. läheisriippuvaisuus, joka ilmenee mm. siten, ettei hän kykene ottamaan vastaan hellyyttä tai huomionosoituksia, puhumattakaan nyt siitä,että kertoisin hänelle olevani rakastunut. Tämä johtunee siitä, ettei hän ole koskaan omassa perheessään tarpeeksi saanut rakkautta tai huomiota ja ei täten yksinkertaisesti pysty käsittelemään aihetta. Häneltä siis ikäänkuin puuttuu se malli, joka lapsuudessa oman perheen kautta normaalisti opitaan: isä&äiti välittävät, jakavat rakkautta ja pitävät lapsesta huolta.
Valitettavasti tässä on hänen kohdallaan käynyt niin, että hän onkin itse lapsena omassa perheessään joutunut ottamaan vastuuta vanhemmista, jotka ovat olleet taipuvaisia alkoholismiin. Tätä kautta siis olen päätellyt että kyseessä on erittäin suurella todennäköisyydellä ns. läheisriippuvaisuus -ilmiö.
No niin. Mitä minä sitten voin tehdä? Haluaisin niin kovasti osoittaa hänelle hellyyttä ja huomiota. Jakaa hänelle omaa aikaani ja haluaisin vain että hän olisi onnellinen. Tehdä niitä normaaleja asioita joita ihmiset yleensä tekevät yhdessä keskenään kun välittävät toisistaan. Ja tietenkin, kertoa hänelle avoimesti tunteistani.
Mutta ei. Hän on kertunut että haluaa edetä erittäin hitaasti, ymmärrän sen toki. Mutta 3,5kk jälkeen näen häntä n.1kerran viikossa ja silloinkin hänestä välillä tuntuu että hän ahdistuu. Toki soittelemme toisillemme noin joka toinen päivä.
Olemme kyllä puhuneet asiasta, mutta itselleni on todella, todella vaikeaa katsoa ikäänkuin vierestä, kun en voi kertoa tunteistani(hän säikähtää/ahdistuu).
Tai ihan vain viettää yhteistä aikaa niinkuin seurustelevat normaalisti tekevät(sekin ahdistaa häntä, hän ei pysty esim. olemaan luonani rauhassa edes yhtä kokonaista vuorokautta).
Itselleni tilanne on siis todella tuskallinen. Haluaisin olla se henkilö hänen elämässään,joka vihdoinkin ymmärtäisi häntä ja antaisi hänelle sitä rakkautta jota hän ei ole elämässään ikinä saanut aidosti ja sitoumuksetta tuntea. Mitä voisin tehdä toisin? En haluaisi menettää häntä, sillä rakkaus on kuitenkin omalta osaltani niin suurta ja mahtavaa! En ole elämässäni ikinä itse ollut vielä näin rakastunut..
Jos jollain on vastaavia kokemuksia, niin olisin todella kiitollinen jos niitä tässä keskuteluketjussa jaettaisiin. Tarvitsisin neuvoja tai edes samankaltaisia kokemuksia, se olisi enemmän kuin tervetullutta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Siskollani on tuollaista.
Tollaisten kokemusten takia lähtökohta-ajatus suhun on, että et rakasta, et oo läsnä, oot samanlainen kuin kaikki muut ihmiset ovat olleet. Ihmisellä ei voi olla paljon muunlaisia ajatuksia, jos sitä rakkautta paitsi on jäänyt. Syvällä sisällä siis, saattaahan olla että muuten tunnut hänelle positiivisesti.
Hellyys aiheuttaa paniikkia että silittävää kättä käytetään lyömiseen, jos sen päästää liian lähelle. Jokainen kaunis sana aiheuttaa pelkoa että sanoja lähtee pois ja jättää lähtiessään liian suuren aukon paikattavaksi.
En yhtään ihmettele, että hänen voi olla vaikea nähdä edes kerran viikossa. Jos jokainen kerta tunnut vain ihanemmalta ja yrität/saat hänet kiintymään itseesi aina enemmän. Sellainen saattaa tuntua samalta kuin hyppäisi kuolemaansa, jos ei luota että ihmiset rakastaa.
Häntä varmaan ahdistaa se kanssasi pidempään oleminen siksi, että pelkää, että hänestä paljastuu jotain mistä et pidä tai mokaa jotenkin.
Nuo pelot eivät lähde millään muulla kuin huomaamalla etteivät ne oo totta.
Vaikka useimmille ne taitavat olla ihan todellisuutta. Ei osaa olla ajoissa rohkea ihmisten kanssa, että eipä sitä lopuksi ole jäljellä ketään, joka olis rakastanut. Ehkä joillekin ihmisille ei vaan ole tarkoitettu rakkautta niin kuin toisille.
vaikea vastaanottaa rakkautta mutta jos se minulle näytetään niin sulan kyllä siihen pikkuhiljaa, epäilyksiä ei saa olla. Kaikesta parantuu, eikä tuo ole loppuelämää leimaavaa.
Hyvää jatkoa teille.
Kiitos vastauksista. Avasi vähän omiakin silmiä ja vaikka se surullsita onkin, niin en ilmeisesti taida olla ainoa jolle on näin käynyt.
Tuota aloin miettimään,että saattaa hyvinkin tosiaa olla että se pidempään oleminen samassa paikkaa kanssani saattaa ahdistaa siksi että "riski" saada esim. hänen mielestään jotain negatiivista palautetta kasvaa ja siksi hänen on pakko lähteä menemään/liikkua taas.
Toivon tietenkin sydämeni pohjasta että olisin se pelastava lenkki, joka saisi sitä suojamuuria hieman edes murenemaan ja avaamaan hänen ajatusmaailmaansa toisenlaiseksi, normaalimmaksi. Taitaa vain olla niin että aika sen näyttää jos minä jaksan olla mukana siihen saakka. Se miten pitkä matkasta tulee, ei kai kukaan voi tietää..
Paras, että jätät sellaiset ihmiset rauhaan. Sanot kohteliaasti, että haluat normaalin suhteen ja annat olla.
Ja mielummin nopeasti etkä turhaan roikota. Annat sen löytää sellaisen ihmisen, joka osaa olla pelottamatta. Ilmiselvästikin sä et ole sellainen henkilö. Edes hieman helpompaa nimittäin luulisi olevan. Kirjoituksestasikin tulee läpi jotain, mistä ymmärtää hyvin, että epävarman ihmisen ei todellakaan kannata olla lähelläsi. Lopeta koko juttu ja anna hänen etsiä joku, joka on luotettava ja turvallinen. Ei tuosta tule tuolla tavalla yhtään mitään.
Pitäisi ottaa itsestään sen verran vastuuta, että ymmärtää koska kiusaa toista ja lopettaa sen mahdollisimman kivuttomasti ja myöskään turhia lässyttämättä.
Jos sinusta lähtisi pelkkiä hyvää tarkoittavia ja turvallisia signaaleja, niin eiköhän hän voisi olla vähän vapaammin seurassasi. Ei tarvisi niin paljon pelätä negatiivisia kommentteja, ei sitä että sinä lähdet ensin että pitää itse lähteä. Eikä esim. sitä, että pidät häntä säälittävänä läheisriippuvaisena, niin pitää osoittaa, että ei tarvitse viettää aikaa kanssasi kuin minimaalisesti.
Saati sitten tietynlainen itsekkyys, että omat tunteesi ovat tärkeämpiä kuin hän ihmisenä. Suhteen saaminen on tärkeämpää kuin hänen läsnäolo jne. Täysin ymmärrettävää, mutta et todellakaan ole mikään pelastava lenkki. Pikemminkin ihan samaa kuin kaikki muutkin.
Kun on tuollaisia lapsuudenkokemuksia, niin sen on jo lapsena hyväksynyt, että on maailmassa yksin. Voi katsella muiden onnea ja yrittää löytää sen iloisuuden, mitä elämää varten tarvitsee siitä, omalle kohdalle sellaista ei tule. Joten jätä hänet rauhaan. Yksin jääminen on jotain, mikä on hänelle tuttua ja minkä hän luultavasti hyväksyy, toiveet joita sinä saatat hänessä herättää, satuttavat viisi miljoona kertaa enemmän kuin yksinäisyys.
Ja voit myös itse miettiä miksi haluat läheisriippuvaisen ihmisen lähelle. Kenties juuri sen takia. Et halua tasavertaisuutta vaan että sinusta ollaan riippuvaisia.
Joten jos en jo tarpeeksi hyvin ilmaissut asiaa, niin anna hänen olla. Anna hänen löytää ihminen, josta säteilee turvallisia viestejä, toisin kuin kirjoituksesi perusteella sinusta. Joka on varma, että jaksaa yrittää. Joka kohtelee kärsivällisesti. Ja joka kohtelee niin poikkeuksellisen hyvin ja rakastavasti, että aiheuttaa sisällä hänelle ristiriitoja, jotka pakottavat kasvamaan ja kohtaamaan omaa maailmankuvaa ja avautumaan.
Ja jos sellaisia ihmisiä ei ole, niin anna olla yksinään. Se on tuttua, sen kivun kestää. Älä yritä tahallasi hajottaa palasiksi luomalla toiveita yhteisestä tulevaisuudesta.
Parempi, että keskityt tavallisiin ihmisiin, joille voit vaikuttaa rehelliseltä peruspoikaystävältä.
hyvä kirjoitus. itseäni on joskus syytetty tai no nimitelty läheisriippuvaiseksi, mutta olen todennut etten todellakaan ole. olen pystynyt ja ollutkin moniakin aikoja yksikseni. Moiset syytökset loukkaavat ja antavat kuvan että haukkuja itse on sellainen. Tämä nyt ei liittynyt niinkään kirjoitukseesi mutta halusinpa vain sanoa..
Tasavertaisuus on in ja sen täytyy onnistua luonnostaan ei kirveen kanssa veistettynä. väkisin.
kirjoitettu.
Minua kiinnosti alun perin ap-kirjoittajan teksti ja sitten sinun kirjoittamasi juttu oli tosi hyvin kirjoitettu. Ihmiselle, joka on kokenut perusturvattomuutta lapsena, sopii henkilö, joka antaa vain niitä turvallisuussignaaleja. Ei kannata lähteä leikkimään, jos ei ole varma asiasta.
Se on aika vaikeaa, koska ongelmat ovat niin syvällä, että on tavallaan tosi vaikea muuttaa opittuja juttuja. Mutta kyllä se mahdollista on. Itse pitkässä parisuhteessa koin paljon ahdistusta ja se on just se ongelma, etten uskalla päästää ihmisiä lähelle läheisessä suhteessa. Mutta se helpotti, kun toinen muisti sanoa, että ymmärtää ja rakastaa. Sitten helpotti, kun toinen vain kysyy" No, mikä nyt on. Mikä on hätänä? Kerro pois, se helpottaa." Kyllä siinä olisi toisen hyvä vähän paijatakin ja pitää lähellä, halata ym. Alkoholiperheissä, joissa toinen esim. juo, niin se voi olla fyysisestikin hyvin kylmää kyytiä, että minulla oli isäni kanssa ihan traumoja siitä, kun hän kovakouraisesti käsitteli humalapäissään, että saattoi läimästä olkapäälle, joka hänen mielestään oli hellyyden osoitusta. Minulla kesti 15 vuotta ennenkuin uskaltauduin mennä hierojalle. En koskaan antanut miehenkään hieroa itseäni. Sitten on se, kun on paha olo, niin on oltava omaa tilaa. En tiedä, mikä siihen auttaa. Helpottaa, jos toinen jotenkin ymmärtää, eikä ala etsimään vikaa itsestään.