Oli aikainen aamu. Pieni tyttö heräsi pirteänä syksyiseen aamuun. Jännitys kipristi mahan pohjassa, tänään se tapahtuisi-
tytön ensimmäinen koulupäivä! Tätä päivää lapsi oli odottanut. Tästä päivästä hän oli haaveillut, luonut omia mielikuviaan
tapahtumista, rakentanut päähänsä vision uusista ystävistä, uudesta opettajasta, uudesta alusta. Sen täytyi olla jotain
suurta. Sen täytyi olla jotain hienoa.
Tuo oli lapsuuden yksi tärkeä vaihe, ensiaskel kohti suurta maailmaa. Irti kodista, irti napanuorasta.
Iloisena, posket punaisina hehkuen, tyttö katseli tuolin karmilla odottavia vaatteitaan. Siinä se lepäsi : hänen rakkain
vaatteensa. Hänen ikioma pieni hameensa, tuo tumman harmaa, jossa kauniita pieniä punaisia omenia. Tyttö halasi
hametta ennen kuin veti sen päällensä. Sukkahousut jalkaan, paidalla ei niin väliä. Kunhan oli hame! Tyttö tahtoi
olla prinsessa. Housut jalassa se oli kovin vaikeaa, siksi hän rakasti hamettaan. Hän oli omasta mielestään kaunis-
juuri oikea prinsessa.
Uusi koululaukku odotti huoneen nurkassa. Se tuoksui sisältä muovilta ja sitä olisi voinut nuuhkia loputtomiin. Ihana,
ihana KOULUlaukkuni! Tyttö hihkui juostessaan keittiöön, jossa äiti joi aamukahviaan.
"Lähdetään jo, lähdetään jo. Ei saa myöhästyä". Tyttö tiesi, että ensimmäisenä päivänä äiti tulisi mukaan. Saattaisi
hänet kouluun, varmistaisi että kaikki sujuu hyvin. Kaikkien äidit tulisivat. Se tuntui hienolta.
Mitä sitten tapahtuikaan? Kuin musta pilvi olisi laskeutunut keittiön ylle. Kaikki taika oli kerralla poissa. Ne olivat nuo
äidin sanat. Tuollaista hametta et päällesi laita. Jos laitat, saat mennä kouluun yksin. En kehtaa tulla mukaan, kun tuo
päällä näytät niin pontsolta. Tuon sanan tyttö oli kuullut usein ennenkin ja tiesi tarkkaan mitä se tarkoittaa. Hän oli ruma,
hän oli pontso. Hän oli liian pyöreä. Äitikin häpeää pontsoa lastaan.
Tuo pieni tyttö riisui kiltisti hameensa. Veti housut jalkaansa ja pakotti hymyn kasvoilleen. Arkana hän katsoi äitiään,
sai pienen hymyn ja lapsi tiesi, että nyt hän kelpaa äidille. Nyt äiti ilkeää lähteä mukaan. Ei hänestä ollut pieneksi
prinsessaksi.
Koulutunti alkoi. Se ensimmäinen lapsen elämässä. Äidit seisoivat luokan perällä, hymyilivät lapsilleen, joidenkin
silmissä näkyi kyyneleitä.
Tuo pieni tyttö etsi katseellaan äitinsä katsetta, pitkän odotuksen jälkeen tavoitti sen ja he hymyilivät toisilleen.
Lapsi oli ylpeä : tuo on minun ihana äitini. Minunkin äitini tuli tänne, minun takiani. Hän jopa hymyili minulle, onneksi
en laittanut sitä typerää hametta päälleni. Äiti oli oikeassa. Olin pontso, mutta housut piilottivat ne pienet makkarat ja
housujen ansiosta minä kelpasin!
tytön ensimmäinen koulupäivä! Tätä päivää lapsi oli odottanut. Tästä päivästä hän oli haaveillut, luonut omia mielikuviaan
tapahtumista, rakentanut päähänsä vision uusista ystävistä, uudesta opettajasta, uudesta alusta. Sen täytyi olla jotain
suurta. Sen täytyi olla jotain hienoa.
Tuo oli lapsuuden yksi tärkeä vaihe, ensiaskel kohti suurta maailmaa. Irti kodista, irti napanuorasta.
Iloisena, posket punaisina hehkuen, tyttö katseli tuolin karmilla odottavia vaatteitaan. Siinä se lepäsi : hänen rakkain
vaatteensa. Hänen ikioma pieni hameensa, tuo tumman harmaa, jossa kauniita pieniä punaisia omenia. Tyttö halasi
hametta ennen kuin veti sen päällensä. Sukkahousut jalkaan, paidalla ei niin väliä. Kunhan oli hame! Tyttö tahtoi
olla prinsessa. Housut jalassa se oli kovin vaikeaa, siksi hän rakasti hamettaan. Hän oli omasta mielestään kaunis-
juuri oikea prinsessa.
Uusi koululaukku odotti huoneen nurkassa. Se tuoksui sisältä muovilta ja sitä olisi voinut nuuhkia loputtomiin. Ihana,
ihana KOULUlaukkuni! Tyttö hihkui juostessaan keittiöön, jossa äiti joi aamukahviaan.
"Lähdetään jo, lähdetään jo. Ei saa myöhästyä". Tyttö tiesi, että ensimmäisenä päivänä äiti tulisi mukaan. Saattaisi
hänet kouluun, varmistaisi että kaikki sujuu hyvin. Kaikkien äidit tulisivat. Se tuntui hienolta.
Mitä sitten tapahtuikaan? Kuin musta pilvi olisi laskeutunut keittiön ylle. Kaikki taika oli kerralla poissa. Ne olivat nuo
äidin sanat. Tuollaista hametta et päällesi laita. Jos laitat, saat mennä kouluun yksin. En kehtaa tulla mukaan, kun tuo
päällä näytät niin pontsolta. Tuon sanan tyttö oli kuullut usein ennenkin ja tiesi tarkkaan mitä se tarkoittaa. Hän oli ruma,
hän oli pontso. Hän oli liian pyöreä. Äitikin häpeää pontsoa lastaan.
Tuo pieni tyttö riisui kiltisti hameensa. Veti housut jalkaansa ja pakotti hymyn kasvoilleen. Arkana hän katsoi äitiään,
sai pienen hymyn ja lapsi tiesi, että nyt hän kelpaa äidille. Nyt äiti ilkeää lähteä mukaan. Ei hänestä ollut pieneksi
prinsessaksi.
Koulutunti alkoi. Se ensimmäinen lapsen elämässä. Äidit seisoivat luokan perällä, hymyilivät lapsilleen, joidenkin
silmissä näkyi kyyneleitä.
Tuo pieni tyttö etsi katseellaan äitinsä katsetta, pitkän odotuksen jälkeen tavoitti sen ja he hymyilivät toisilleen.
Lapsi oli ylpeä : tuo on minun ihana äitini. Minunkin äitini tuli tänne, minun takiani. Hän jopa hymyili minulle, onneksi
en laittanut sitä typerää hametta päälleni. Äiti oli oikeassa. Olin pontso, mutta housut piilottivat ne pienet makkarat ja
housujen ansiosta minä kelpasin!
Vastaukset 3
Vanhimmat
tarina... Ihan tästä tuli kurja mieli... :(
Olipa raakalaisen tuntuinen mutsi sinulla!
JOKAISEN pitäää saada tulla rakastetuksi omana itsenään, vikoineenkin!
On tämä sairas maailma!
Mutta jattele näin: äitisi ja äidinäitisikään eivät ole saaneet tuntea rakkautta, ehdotonta hyväksyntää.
Silloin viha lievittyy, voit tuntea sääliä heitä kohtaan.
vielä,etten voi käsittää sitä,että oma äiti käyttäytyy noin..Äitinä sitä hyväksyy lapsen sellaisena kuin se on.Jos pyöreyttä on lapsella,niin silloin voi vain vanhemmat katsoa itseään peilistä.