Kuinka moni luulee, että on sairastunut nykyisten kauneusihanteiden takia?
Itse olin pullukka lapsi ja minua välillä haukuttiin sen takia koulussa. Sitten laihduin ja olin pitkään mitoissa 168/60kg, mutta en ollut tyytyväinen. Sitten lihoin reilussa vuodessa 75 kiloiseksi. En edes tajunnut, että olin lihonut kuin sika! Ennen kuin jouduin terveystarkastuksessa punnitukseen... Sitten iski paniikki ja laihduttaminen alkoi. Olen vieläkin paksu sika, mutta alaspäin olen kovaa vauhtia menossa. Ja miksi??
Kukaan ei halua seurustella läskipallon kanssa.
Vaatteet eivät istu.
Minua on sanottu lihavaksi.
Kadehdin muiden laihoja vartaloita (tv:ssä, ulkona, kaupoissa)
En pidä leveistä reisistä (vaikka ne olisivat kiinteät)
Rakastan solisluita (etenkin sitä kun ne pikkuhiljaa tulevat esiin)
Siinä muutama... Olen kärsinyt varmaan ala-asteikäisestä jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Ahmimista, syömättömyyttä, oksentamista. Oksentaminen tuli kuvioihin ensimmäisen kerran ollessani 17v. Nyt olen 21 v. ja oksennellut noin vuoden vähintään viikoittain.
Suoraan sanottuna tässä yhteiskunnassa ei lihaville ole paikkaa! Olen kyllästynyt kuuntelemaan miehiä, jotka eivät edes katso "lihaviin" päin. He ovat kuin rutto. Eli siis olen vastenmielinen niin kauan kun on läskiä... Mulle riittää pikkuhiljaa!
Itse olin pullukka lapsi ja minua välillä haukuttiin sen takia koulussa. Sitten laihduin ja olin pitkään mitoissa 168/60kg, mutta en ollut tyytyväinen. Sitten lihoin reilussa vuodessa 75 kiloiseksi. En edes tajunnut, että olin lihonut kuin sika! Ennen kuin jouduin terveystarkastuksessa punnitukseen... Sitten iski paniikki ja laihduttaminen alkoi. Olen vieläkin paksu sika, mutta alaspäin olen kovaa vauhtia menossa. Ja miksi??
Kukaan ei halua seurustella läskipallon kanssa.
Vaatteet eivät istu.
Minua on sanottu lihavaksi.
Kadehdin muiden laihoja vartaloita (tv:ssä, ulkona, kaupoissa)
En pidä leveistä reisistä (vaikka ne olisivat kiinteät)
Rakastan solisluita (etenkin sitä kun ne pikkuhiljaa tulevat esiin)
Siinä muutama... Olen kärsinyt varmaan ala-asteikäisestä jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Ahmimista, syömättömyyttä, oksentamista. Oksentaminen tuli kuvioihin ensimmäisen kerran ollessani 17v. Nyt olen 21 v. ja oksennellut noin vuoden vähintään viikoittain.
Suoraan sanottuna tässä yhteiskunnassa ei lihaville ole paikkaa! Olen kyllästynyt kuuntelemaan miehiä, jotka eivät edes katso "lihaviin" päin. He ovat kuin rutto. Eli siis olen vastenmielinen niin kauan kun on läskiä... Mulle riittää pikkuhiljaa!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itel varmaan kans eniten koulukiusaaminen vaikuttanut tän hetkisen vaikean masennuksen ja syömisongelmien (vääristyneen kehonkuvan) syntyyn. Koulukiusaajat lyttäsivät itsetuntoni alas totaalisesti ja sen seurauksena koen edelleenkin olevani jatkuvasti huonompi kuin muut. Minäkin olin vähän pyöreä ala-asteaikoinani ja siitäkin kuulin usein koulussa nälvimistä ja nimittelyä. Uskon, että ulkonäköni ja yleiset kauneusihanteet eivät kuitenkaan ollut perimmäinen 'syy' kiusaamiselle, vaan se että kiusaajat vaistosivat kykenemättömyyteni puolustaa itseäni ja saivat siten minusta oivan kiusattavan. Koskaan en kertonut kiusaamisesta kellekkään, vaan kielsin sen jopa itseltäni. Ajattelin vaan olevani niin huono ja tavallaan kai ansaitsevani sen kaiken... Vasta nyt olen kunnolla alkanut pohtimaan näitä asioita ja yhdistänyt ne tämänhetkiseen tilanteeseeni. Kaikkein surullisinta koko asiassa on mielestäni se, ettei kukaan koskaan puollustanut minua, vaikka minulla oli ympärillä ihmisiä, joita kutsuin kavereiksi.
En tiedä palautuuko itsetuntoni niiden kusipäiden jäljiltä koskaan enää ennalleen...
että kauneusihanteista. En ole ikinä ollut lihava, ysille asti olin hoikka nyt sairaalloinen. Sukulaiseni on haukkunut minua aina läskiksi. Sekin vaikuttaa. Yritän olla ottamatta sitä itseeni, mutta se silti jää alitajuntaan ja nyt olen siinä jamassa, että jätän ruokailuja väliin ja tarkkailen itseäni.
Kyllä vaatteet eivät istu: näytän niissä joko lihavalta, jokin turvottaa...
Nyt on kolmas päivä menossa.. Siis jonkun sortin laihispäiviä. Olen syönyt näiden kolmen päivän aikana vain pieniä annoksia jauhelihaa ja paprikaa, pari ruisleipää ja kananmunaa, sekä puoli purkkia hernekeittoa pepsi maxia. Ihmettelen ettei minulla siltikään ole ruokahalua..Olen sairastanut bulimiaa ja nyt on ilmeisesti tullut joku syömättömyyskausi.
En ole edes koskenut herkkuihin, vaikka niitä on kaapeissa. Eilen illalla oli hieman heikko olo, mutta muuten ei ole ollut edes nälkä. Ihmettelen etten ole sortunut ahmimaan...
Silti minua hieman pelottaa mihin suuntaan olen syömishäiriöni kanssa menossa. Ihailen vain todella laihoja ihmisiä ja itse olen kuvitellut että tuo laihuus on jotain, mitä en tule saavuttamaan. Käyn katsomassa thinspiration kuvia netissä ja luen tätä palstaa päivittäin.
Kai bulimiakin voi muuttua enemmän anoreksiaksi (tai syömishäiriöni takia minulle ei ole maistunut ruoka, anorektikko en ainakaan vielä ole)
Tavallaan myös pelkään, että ihmiset tajuavat syömishäiriöni jos laihdun paljon...Enkä todellakaan halua minkäänlaista huomiota. Pelkään, että jos laihdun, ihmiset alkavat huomauttelemaan asiasta. Läskit ahdistaa ja laihtuminen pelottaa. Mut terve syöminen on loppunut ajat sitten ja olen jo luopunut toivosta!
Nyt on kolmas päivä menossa.. Siis jonkun sortin laihispäiviä. Olen syönyt näiden kolmen päivän aikana vain pieniä annoksia jauhelihaa ja paprikaa, pari ruisleipää ja kananmunaa, sekä puoli purkkia hernekeittoa pepsi maxia. Ihmettelen ettei minulla siltikään ole ruokahalua..Olen sairastanut bulimiaa ja nyt on ilmeisesti tullut joku syömättömyyskausi.
En ole edes koskenut herkkuihin, vaikka niitä on kaapeissa. Eilen illalla oli hieman heikko olo, mutta muuten ei ole ollut edes nälkä. Ihmettelen etten ole sortunut ahmimaan...
Silti minua hieman pelottaa mihin suuntaan olen syömishäiriöni kanssa menossa. Ihailen vain todella laihoja ihmisiä ja itse olen kuvitellut että tuo laihuus on jotain, mitä en tule saavuttamaan. Käyn katsomassa thinspiration kuvia netissä ja luen tätä palstaa päivittäin.
Kai bulimiakin voi muuttua enemmän anoreksiaksi (tai syömishäiriöni takia minulle ei ole maistunut ruoka, anorektikko en ainakaan vielä ole)
Tavallaan myös pelkään, että ihmiset tajuavat syömishäiriöni jos laihdun paljon...Enkä todellakaan halua minkäänlaista huomiota. Pelkään, että jos laihdun, ihmiset alkavat huomauttelemaan asiasta. Läskit ahdistaa ja laihtuminen pelottaa. Mut terve syöminen on loppunut ajat sitten ja olen jo luopunut toivosta!
mielestäni kauneusihanteet yms vaikutti omaan sairastumiseeni suurestikin. kun en vielä edes käynyt puntarilla juuri koskaan enkä ajatellut kehoammin sen tarkemmin ennen sairastumistani, niin eräs poika haukkui minua koulussa läskiksi vaikka olin täysin normaalipainoinen! no en sitä silloin sen tarkemmin jäänyt miettimään vaan jatkoj normaalisti elämääni. no siitä semmoinen vajaa vuosi/vuosi niin aloin katsella kaikkia ihanaia laihojaja kauniita malleja yms, ja vertasin omaan kehooni joka oli läskiä pursuava kasa ja muistelin niitä sanoja jotka se poika minulle sanoin ja vajosin itsesääliin. laadin itselleni ruokapaäiväkirjan ja tavoitepainon mihin pitäisi päästä. no siitä se sitten alkoikin. ensiksi tuli karkkilakot, syöminen jäi vähemmäksi. liikuntaa oli jo ennestäänkin reilusti ja siitä se vielä lisääntyikin. sitten minulle alettiin huomautella laihtumisestani ja sanoin että kaikki oli todella hyvin, olin vaan vähän liikkunut enemmän enkä aina muistanut syödä hyvin. no sitten kun koko ajan tarkkailtiin enemmän syömistä, niin alkoi ruuan piiloittelu, ja yritin ''syödä'' aina ennen kuin kukaan ehti tulla töistä/koulusta kotia ettei kukaan vahtisi, ja silloin en tietenkään syönyt mitään. aina vain valehtelin että olin syönyt hyvin yms.. sitten se loppu vaiheella oli jo aika sairaalloista.. kun söi yhden kuivatun banaani lastun niin piti mennä heti kuluttamaan se esim hyppimällä hyppynarulla, tekemällä punnerruksia/vatsalihaksi, hyppimällä tms., ja en syönyt paljon mitään päivisin. lopulta se kaikki tyssäsi siihen kun kun jouduin sairaalaan ja siitä sitten se paraneminen alkoi.
mutta kaiken tämän jälkeen olen ajatellut että juuri kaikki maailman kauneusihanteet, yms muut vaikutti suurinosin itseni anorexian alkuun. varsinkin ne sanat jotka se poika sanoi minulle koulussa sai itseni vihaamaan vartaloani. sillä miksi kukaan minua olisi lihavaksi sanonut ellen minä oikeasti ollut??
Minusta tuntuu, että omalla kohdallani syömishäiriö on "rakentunut geeneihini" jo syntymässä. En tosin tiedä onko sellainen edes mahdollista, mutta muistan lapsuudestani sen, että jo varhain aloin pitää itseäni muita isompana ja tuhdimpana. En tiedä voisiko se sitten johtua siitä, että äitini aina jaksoi toisinaan muistella esimerkiksi sukulaisteni keskuudessa sitä, kuinka minä pienenä vauvana olin 30-prosenttia ylipainoinen. -Vauva- ja lapsuuskuva-albumissanikin on oikein kuva, jossa makaan hoitopöydällä alastomana ja pallonaamaisena kaikkine ihopoimuineni. Näin aikuisena tuota kuvaa katsoisi lähinnä "voi kuinka suloinen ja vauvanpullea"-ajatuksin, mutta lapsuudessani muistan hävenneeni tuota kuvaa suuresti. Vaikka tosiasiassa olin lapsena täysin normaalipainoinen ja -pituinen, niin en esimerkiksi ala-asteella uskaltanut/halunnut käyttää mitään tiukkoja vaatteita vaan pukeuduin lähinnä verkkareihin.
Uskon että yksi suurimmista syömishäiriöni laukaisijoista oli kuitenkin murrosikään tuleminen (olin se luokan ensimmäinen, jolle rinnat kasvoivat ja takamus leveni..). Sain siis poikien huomion osakseni ja takapuoleni läpsimisestä tuli yleinen käytäntö. Kommentit 'hyvästä perseestä' eivät kuitenkaan tuntuneet imartelevilta, vaan lähinnä häpesin. Kamalimpana pidin erään luokkalaiseni pojan sanavalintaa "pehmeä perse"...mielessäni siis syntyi yhtälö: pehmeä = läski. Myös äitini käsitteli murrosikääni kovin "härskisti" ja tämän esille mm. kommentein: "tytöllä on tissit kasvaneet", "jo on pillukarvat ilmestyneet!", "kun meidän tyttö tulee kulman takaa, niin reidet ilmestyvät ensimmäisenä", "kohta se alkaa kuukautisetkin ja pillu vuotamaan verta"... Muistan edelleen kuinka saunassa äidin kanssa häpesin itseäni...aloin oikein vihaamaan naiseksi tulemista. En tietyllä tapaa myöskään pitänyt äidistäni tai nähnyt häntä kauniina naisena, ja tietoisuus siitä että "olin tullut äitiini" oli minusta karmeaa. Sukulaiset totesivat usein, että "Aivan kuin äitinsä!"....huoh, kylläpä se tuntui silloin pahalta.
Kauneusihanteetkin varmasti ovat vaikuttaneet myös asiaan, mutta lähinnä alitajuntaisesti. En ainakaan muista nuorempana kokeneeni palavaa halua olla kuin mainosten mallit - olin kait alistunut kohtalooni "isompana tyttönä", jolla on paksut reidet. Kuudennella luokalla aloinkin sitten laihduttamaan ja siitä se monien vuosien helvetti sitten lähtikin käyntiin. Omalla kohdallani on ollut kyllä mukana koko syömishäiriöiden kirjo (paitsi BED)... Bulimian esiintymiseen ovat vaikuttaneet varmasti monet vielä syvemmätkin syyt. Vaikka nyt olenkin ollut ns. terve jo muutaman vuoden, niin tekisi kyllä mieli mennä juttelemaan jollekin ammattilaiselle. Menneisyys tuntuu jotenkin liian selvittämättömältä ja raskaalta kantaa mukana...
.N22.
Mustakin tuntuu, et mun häröily liittyy jotenki murrosikään ja siihe, et aloin kammoksua levenevää lantioo ja reisii. Ja sama kans, et kai mä jotenki en halunnu saada samanlaista kroppaa ku mutsilla. Seku on vähä semmonen perussuomalainen persjalkanen ja vähä ylipainonenki..ja mä taidan olla aika samasta mallista vaik nyt oonki alipainon puolella. Pelottaa et jos lihoon ni alan muistuttaa sitä... :Z
sama ): en murehdi sitä kuinka läskiltä näytän vain silloin ku on nälkä koska tietää että silloin laihtuu. vasta 15v ja koko ajan pahenee.
Mä en usko, että oon sairastunut kauneusihanteiden takia. En oikein edes osaa ihailla kenenkään hoikkaa vartaloa, eikä anoreksiassa mun tavoite ole näyttää hyvältä. Enemmänkin tää on ollu mulle hidasta itsemurhan yritystä.. Mun suhde ruokaan on aina ollut kieroutunut, sh diagnoisoitiin kun olin 11v.