Tilanne on varmaan monille tuttu: Täysin yksinäinen tyyppi haluaa normaalin sosiaalisen elämän, johon kuuluu niin kavereita kuin seurustelukumppanikin. Kummasta päästä etsiminen kannattaa aloittaa ja onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä, löytääkö ensin kumppanin vai "pelkkiä" kavereita? Olen vaan huomannut palstoja lukiessa, että monien mielestä kaverit pitäisi hankkia ensin. Mikä siihen on syynä?
Kumppani vai kavereita ensin?
yksi näinen
27672
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
No ite samas tilantees ja haluaisin löytää mielummin kumppanin mutta varmaan siks suositellaa kavereit, koska kavereiden avulla sen kumppanin löytää helpommin. Esim. Kavereilla voi olla joku kaveri/sukulainen joka on sinulle sopiva kumppani tai sitten kavereiden kanssa voi käydä paikoissa joissa voi tavata kumppanin (esim baari) ja niin edelleen. Ja sit kaverit tietenkin voi poistaa masennusta, epätoivoisuutta, laiskuutta ja yksinäisyyttä eli asioita jotka vaikeuttaa kumppanin löytämisen.
Kyllä mäkin tahtoisin ennen kaikkea kumppanin. Onhan se kuitenkin kaveri samalla kun se on jotain enemmän, joten siinä tulisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. :) On totta että kaverit tekee varmasti kumppanin löytämisestä helpompaa, kun niillä on tosiaan oma sosiaalinen verkostonsa ja muutenkin kaverilliset tutustuu helpommin muihin. Olen kuitenkin kuullut sellaisiakin neuvoja, että täysin yksinäisen kannattaisi lykätä jopa nettideittien käyttöä siihen asti kun on saanut ainakin yhden kunnollisen kaverin... Mikähän niihin on syynä?
"Olen kuitenkin kuullut sellaisiakin neuvoja, että täysin yksinäisen kannattaisi lykätä jopa nettideittien käyttöä siihen asti kun on saanut ainakin yhden kunnollisen kaverin... Mikähän niihin on syynä?"
Ihmiset yleensä pelästyvät sitä jos vastapuolella ei ole yhtään ystäviä/kavereita joiden kanssa viettää aikaa tai kertoa mitä on tehnyt jne. Toki aina kaverittomuuden voi korvata sillä että itse tekee juttuja ja käy paikoissa.
Naisille tuo ei ole niin suuressa roolissa, mutta miesten kohdalla tuo voi olla paljon isommassa roolissa. Ei kaverittomuus silti estä saamasta kumppania jne. tai ei sen takia kannata olla käymättä treffeillä jne. Ainoa tapa kun saada niitä kavereita on juuri käydä treffeillä.
Itselläni on ihan sama tilanne, että jonkilainen sosiaalinen elämä olisi kiva löytää. En vain oikein tajua tuota ongelmaa, että kumpi pitäisi löytää ensin, kun muutenkin jo kavereitakin on niin äärimmäisen vaikea löytää, puhumattakaan kumppanista. Ei mulla ainakaan ole mitään mahdollisuuksia valita, mitä tekisi ensin, vaan on lähinnä tyydyttävä siihen mitä vastaan tulee tai sitten on yksin. Sinänsähän nuo asiat tukevat hyvin toisiaan, sillä jos on kavereita, niin se kumppanikin on paljon helpompi löytää ja ei ainakaan tule sitä kiusallista keskustelua kavereista, jossa sitten paljastuu ettei niitä oikeastaan olekaan ja valitettavan monien kohdalla käy sitten niin, että juttu jää siihen. (Edellinen virke liittyy hyvin tuohon kysymykseesi kummat pitäisi "hankkia" ensin.) Jotenkin on vain niin, että jos erehtyy paljastamaan olevansa yksinäinen, niin heti leimataan jotenkin vialliseksi ja ne vähätkin ympärillä olevat ihmiset kaikkoaa.
No siis itse ongelmahan on kuitenkin siinä, että mistä ihmeestä niitä uusia kavereita voi löytää? "Parhaat" vuodet milloin yleensä useimmat aloittavat elämisen eli n. 13-19 menivät kaikenlaisten ongelmien takia lähes täysin hukkaan ja en onnistunut löytämään yhtään kaveria, jonka kanssa tulisi enää pidettyä yhteyttä. Reilu vuosi sitten tapahtui eräs periaatteessa pieni muutos, mutta se muutti koko elämäni aivan täysin. Nyt kuluva vuosi onkin tästä johtuen ollut paras ikinä ja päässäkin on saatu asiat järjestykseen, kuitenkin nyt kun tunnen viimein olevani ihan "normaali" eikä enää ole mitään "hyvää syytä" miksi minulla ei voisi olla kavereita, on asia alkanut suurestikin vaivaamaan. En vain oikein tiedä, mistä ihmeestä niitä kavereita tässä tilanteessa enää löytää? Koulussa on kyllä melko paljonkin sellaisia hyvänpäiväntuttuja, mutta en tiedä miten näiden kanssa voisi edetä mitenkään. Fuksivuosi milloin kaikki tutustuivat toisiinsa meni tutustumismielessä täysin ohi, mutta en halua vain uuden fuksivuoden takia opiskelupaikkaa vaihtaa. Yritin mennä myös erään yhdistyksen toimintaan mukaan, jos siellä olisi samanhenkistä porukkaa, mutta enpä sielläkään oikein sopinut joukkoon ja tunnen itseni sielläkin todella ulkopuoliseksi. Harrastuksista monet sanoo löytäneen kavereita, ja kun liikuntakin on niitä asioita joista todella pidän, niin tätä ajattelin yrittää seuraavaksi, heti kun nuo uudet kurssit vain tammikuussa alkavat. Mutta jossei sielläkään onnistu, niin mitä ihmettä voi enää tehdä?
Tähän on selvä vastaus: Jos hankit ensin kumppanin, niin ehdottoman suurin osa tällaisista suhteista päättyy varsin pian, sillä tämä yksinäinen osapuoli tuppaa roikkumaan liikaa kumppanissaan ja lisäks tulee päälle hirveesti mustasukkasuutta yms. kun kumppanilla on omia menoja ja omia kavereita, joiden kanssa haluaa joskus olla muutenkin kuin parinsa kanssa. Vaikka kumppanin siis löytäisi, niin harvoin se sosiaalista elämää lisää.
No kyllä yksinäiselläkin voi olla omia menoja, kiireitä ja harrastuksia... Ainakin itellä on
Rasittavaa ku mite porukka aina luulee et yksinäiset mustasukkaisia, säälittäviä, epätoivosia, epätasapainoisia vaikka asia ei välttämättä ole näin. Kyllä sellasiakin varmasti löytyy mutta ihan hyvin sellasia ihmisiä löytyy myös "normaaleista" ihmisistä, ellei jopa enemmän. :P
Vai että jopa enemmän! Aika paksua. Jos ei ole muutenkaan sosiaalinen, niin aika epätodennäköistä että kumppaninkaan kanssa olisi mitenkään terveellä tavalla sosiaalinen. Mahdollista ehkä, mutta veikkaan että harvassa ovat ne, jotka siihen todella pystyvät, toisin kuin ne, jotka luulevat siihen pystyvänsä, joka sen sijaan kattaa varmasti suurimman osan yksinäisistä!
Sorry etten osaa nyt sanoa mitään positiivisempaa.
Mutta vähennä oma-lehmä-ojassa -tapaukselta vahvasti haisevaa paskapuhetta niin sekin olisi jo hyvä alku, niin ei tulisi muillekaan niin tarvetta näpäytellä takaisin.
Aivan samalla lailla normaaleihin tapauksiin mahtuu noita tapauksia, joita edellä mainittiin. Ei se "normaalius" poista tuommoisia. Kumppanihan ei tietysti automaattisesti tarkoita sitä että henkilö muuttuisi sosiaaliseksi, mutta on sillä usein merkittävä vaikutus siihenkin.
"Mutta vähennä oma-lehmä-ojassa -tapaukselta vahvasti haisevaa paskapuhetta niin sekin olisi jo hyvä alku, niin ei tulisi muillekaan niin tarvetta näpäytellä takaisin."
Jotakin samaa voisi varmaan sanoa sinnekin päin.
Tietysti voisit suomentaa sanan "terveellä tavalla sosiaalinen"?
"oma lehmä ojassa" Milläköhän tavalla oma lehmä ojassa, kun en hyödy kommentistani millään tavalla? :D
Ja ihan vaan vinkkinä sulle et katkeruus on ihan yhtä pahasta kuin noi asiat jotka mainitsin eikä kovin tervettä.
Et hyödy suoraan tai ehkä milloinkaan, mutta ihmisillä on tapana toitottaa äänekkäästi puolueellisia mielipiteitään siitä huolimatta.
Jos sinä olet sosiaalisesti ongelmainen yksinäinen ja siksi yksin, toki sinä tahdot painottaa että niin on moni aktiivisempikin ihminen. Pisteenä i:n päällä tuo heitto siitä että normaalit saattavat oikeastaan olla vielä ongelmaisempia...
Mutta mitä ihmeen katkeruutta sinä viestissäni näit? Ärtymystä ja inhoa löytyi varmasti, mutta että katkeruuttako!
Melko ilkeänpuoleinen viestini kukaties oli, muttei asiaton. En satu allekirjoittamaan kovin kirjaimellisesti sellaista periaatetta kuin "jossei ole jotain hyvää sanottavaa niin ole sitten hiljaa". Hyödyllistä palaute voi nimittäin olla, vaikkei se olisikaan mukavaa ja rakkaudesta annettua. Riippuu ihan siitä miten kuulija sen ottaa.
"Terveellä tavalla sosiaalinen", eli sellainen, joka osaa tyydyttää sosiaaliset tarpeensa pitäen myös tarpeeksi hyvät välit kanssaihmisiin. Kai joku leppoisa Obi-Wan-erakkokin voi olla ihan sosiaalisesti terve siinä missä onnellinen bilehilekin. On tyytyväinen eikä ole ainakaan haitaksi muillekaan.
Kerro ihmeessä minulle missä minulla on oma lehmä ojassa! Toki minulla jokin motiivi tänne on kirjoitella, mutta se eroaa tuontyyppisestä tilanteesta.
"Kerro ihmeessä minulle missä minulla on oma lehmä ojassa! Toki minulla jokin motiivi tänne on kirjoitella, mutta se eroaa tuontyyppisestä tilanteesta."
"Avautumisen" perusteella ajattelin näin olevan.
"Hyödyllistä palaute voi nimittäin olla, vaikkei se olisikaan mukavaa ja rakkaudesta annettua. Riippuu ihan siitä miten kuulija sen ottaa."
Voihan se olla hyödyllistä joillekin, mutta ei sitä voi kovin uskottavasti edes ottaa jos se on tuolla asenteella ilmaistu.
Ei yksinäisyys myöskään poista sitä, etteikö henkilö voisi olla sosiaalinenkin. En nyt puhu niistä yksinäisistä joilla on miljoonia kavereita ja kumppani, mutta silti tuntevat itsensä yksinäisiksi vaan ihan niistä "erakoistakin". Tietysti jos on aina ollut yksin niin tuommoinen sosiaalisuus voi olla vaikeampaa.
"Et hyödy suoraan tai ehkä milloinkaan, mutta ihmisillä on tapana toitottaa äänekkäästi puolueellisia mielipiteitään siitä huolimatta."
En minä ainakaan tuossa viestissä nähnyt mitään "puolueellisuutta". Jos henkilö on itse sosiaalisesti aktiivinen ja silti yksin, niin miten hitossa se menee "puolueellisen kirjoittelun piikkiin" jos toteaa etteivät kaikki yksinäiset ole "mustasukkaisia, säälittäviä, epätoivosia, epätasapainoisia".
Sinun kommenttiesi perusteella sai helposti kuvan että yhdistit nuo piirteet automaattisesti yksinäisiin (-> erakkoihin) ja taas eristit normaalit ihmiset noiden piirteiden yläpuolelle.
Eikä kirjoittaja mitenkään väärässä ollut. Aivan samalla lailla noita ongelmia on niilläkin jotka eivät ole yksinäisiä, vielä suuremmassa määrin.
No kyl sä aika katkeralta vaikutat, kun tuut jonnekki yksinäisyys palstalle kirjoittamaan paskaa yksinäisistä ihmisistä.
Ärsyttää minuakin monet asiat mutta en silti ala haukkumaa ketää tai mene jonnekki palstalle munapystys kirjoittamaa miksi tietynlaiset ihmiset on perseestä.
Jos ei ole yhtään kaveria, päätyy kai helpommin huonoon suhteeseen kuin muuten, kun tahtoo niin kovasti edes jonkun joka välittää ja jonka kanssa olla. Niinkin saattaa käydä, että jos kummatkin on yksinäisiä eikä kumppani innostu uusien kavereiden etsimisestä, sen kumppanin kanssa on helppo jämähtää elämään kaksistaan ja "unohtaa" itsekin haaveet omista kavereista, vaikka kaverien kaipuu ei katoaisi mihinkään. Lisäksi hyvinkin alkanut suhde voi rakoilla jos alunperin yksinäinen osapuoli saa kavereita, alkaa yhtäkkiä viihtyä kodin ulkopuolella ja löytää ihan uusia piirteitä itsestään... Ennen muuta ajattelisin kuitenkin asiaa siltä kannalta, että jos ei ole onnistunut löytämään edes yhtä ainoaa kaveria vaikka on tosissaan yrittänyt, miksi kunnollisen kumppanin löytäminen olisi yhtään sen helpompaa? Ehdokkaita on paljon vähemmän, ja kavereiksi kuitenkin hyväksytään monia sellaisia joita ei kumppaniksi kelpuutettaisi.
En tietenkään väitä että kaverit olisi pakko hankkia ennen kuin edes katselee ketään sillä silmällä, mutta olen kyllä sitä mieltä, että kavereihin keskittyminen aluksi on paljon fiksumpaa.
Suurin osa parisuhteista muodostuu tuttavaverkon sisäisen parituksen tuloksena, paljon useammin kuin satunnaisen baari-iskun kautta. Aktiivinen seuraelämä siis lisää pariintumisen mahdollisuutta, ja siksi ne kaverit olisi hyvä tulla ensin. Näin siis ainakin miehillä, joita tuntemattomat pokailevat paljon vähemmän kuin naisia.
Kannattaa olla avoin kaikelle ja yrittää hankkia kavereita ja kumppani samaan aikaan. Eihän koskaan tiedä mitä tapahtuu. Kumppanin kautta voi saada myös kavereita ja kavereiden kautta kumppanin.
Kuitenkin mielestäni kannattaa hankkia kavereita ensin. Juuri sopiva kumppani on erittäin vaikea löytää, ja helposti tulee ero parin kuukauden jälkeen jos kaikki ei natsaakaan. Ja sitten tulee sydänsuruja ja kun on menettänyt jotain johon on tottunut/kiintynyt niin tulee entistä yksinäisempi olo, eikä ole kavereita joiden avulla lievittää tuskaa. Myös sitten ripustautuu liikaa ja pelkää koko ajan että menettää sen ainoan ihmisen joka on, mikä taas tekee hallaa parisuhteelle kun kumpikin tarvitsee myös omaa elämää ja -aikaa. Sitten tyytyy myös mieluummin huonoon parisuhteeseen kuin olisi täysin yksin.
Kyllä kaverit ovat ykkönen. Yksi kumppani on liian pieni maailma, muutama kaveri avaa jo ovet isompaan. Ja jos se kumppani kuitenkin jättää niin jälleen olet yksin, aivan yksin.
Parempi etsiä molempia. Ei kumpikaan poista kummankaan löytymistä. Tälläkin palstalla suurin osa etsijöistä tuntuu olevan varattuja. joten tuskin mikään estää heitä tutustumasta toisiinsa. Onhan varatun tietysti jossakin määrin vaikeampaa etsiä uusia ystäviä koska silloin pitäisi pystyä selittämään se myös kumppanilleen. Tällöin ei voida ajatella tutustuvansa esim. vastakkaista sukupuolta oleviin henkilöihin.
Mistäs niitä kavereita sitten löytää? Potentiaalisia naisehdokkaita on paljon helpompi löytää vaikkapa baarista taikka netistä kuin (miespuolisia) kavereita. Kaipa se olisi pitänyt silloin ala-asteella yrittää kaveerata mahdollisimman monen kanssa, nyt parikymppisenä tuntuu ettei niitä löydä tai saa millään.
Ei kai siinä heti homoksi leimaudu, jos siellä baarissa koittaa jutella myös miesten kanssa? Kavereita voi etsiä myös harrastusten kautta, ja yksinäisellä luulisi riittävän aikaa harrastaa. Jotkut onnelliset saa kavereita vaikka kaupan kassajonosta, mutta toisille se on paljon vaikeampaa... Pitäisi osata jutella luontevasti tuntemattomien kanssa ja uskaltaa ottaa niihin rohkeasti kontaktia vaikkei olisi mitään asiaa. Sen taidon kun oppisi, ei täytyisi enää koskaan olla yksinäinen.
No mieti jos sä vaikka löytäsit sen tyttö/poikaystävän, joka onkin sitten sosiaalisempi ja menevämpi kuin sinä. Äkkiäkös sellainen ihminen kyllästyisi, jos sulla ei ole muuta elämää kuin vain hänet, ja kyhnyttäisit vaan kokoajan hänen kyljessään kiinni, eikä sulla edes olisi omia kavereita keiden kanssa viettää aikaa.
Mutta miksi kukaan rajoittaisi elämänsä pelkän kodin ja kumppanin varaan, jos todella tahtoo saada kumppanin lisäksi kavereita? Kyllähän sitä nyt yksinkin voi käydä harrastuksissa ja vaikka missä, eikä seurustelu estä yrittämästä tutustua muihin.
Oma mielipiteeni on, että se on kiinni melko pitkälti ihmisestä, että mitä haluaa. Tietty "virallinen" muotti on se, että pitäisi olla suuri lauma kavereita ja hyvänpäivän tuttuja ja sitten se seurustelukumppani ja punainen mökki ja perunamaa. Omalle kohdalleni tuo ei ainakaan sovi, kun viihdyn hyvin paljon omissa oloissani ja pidän mieluummin vain muutaman erityisen hyvän tutun kuin ison lauman satunnaisia hyvänpäivän tuttuja. Mitä seurustelukumppaniin tulee, niin olen omalla kohdallani huomannut, että homma lähtee toimimaan parhaiten, jos aloittaa ihan kaveripohjalta sen homman sellaisen kanssa, jolla on elämäntilanne ja ominaisuudet samankaltaiset kuin itselläänkin. Siitä voi alkaa kasvamaan toisiaan tukien ja hyväksyen yhteen pikkuhiljaa.
Tosin tämäkin palaa taas siihen, että se on loppupelissä ihmisestä itsestään kiinni, että mikä toimii... Kannattaa kuitenkin muistaa, että loppupelissä se onnellisuus löytyy itsestään ja siitä, että mitä voi toiselle tarjota. Olen huomannut, että se johtaa helposti onnettomaan olotilaan, jos jää liian riippuvaiseksi toisesta ja tahtoo vain toiselta jotain ilman, että itse tarjoaa jotakin takaisin.
Mun mielestä täysin yksinäisen kannattaa vaan tutustua muihin miettimättä, tuleeko niistä kavereita tai kumppani vai jääkö ne pinnallisemmiksi tuttavuuksiksi. Siinä vaan asettaa itselleen kamalat paineet jos koko ajan ajattelee, että tosta mä yritän saada kaverin ja tosta kumppanin... Ainakin mulla toimii parhaiten sellainen lähestymistapa, että yritän olla ystävällinen kaikille ja viettää enemmän aikaa niiden kanssa joiden seurassa viihtyn parhaiten ja annan asioiden kehittyä omalla painollaan eteenpäin.
Mutta jos etsii seuraa netistä, siinä lähdetään tavallaan usein väärästä päästä liikeelle, ainakin jos yrittää tutustua vastakkaiseen sukupuoleen.