Olen 15-vuotias tyttö. Minulla on paha olla, mutta toisinaan olen kuin mikäkin
maailman onnellisin ihminen. Kauan tuota tunnetta ei kestä, kun taas olen aivan allapäin.
Pariin otteeseen olen meinannut itsemurhaa, mutten uskaltanutkaan VIELÄ.
Perhe on patistanut hoitoon, mutta siihen se jää..
En ole kehdannut hakea apua..
Minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeita ystäviä: Pelkkiä feikkejä vain.
Minä olen se osapuoli, joka AINA yhteyttä ottaa- silti kaikki vastaa vain ihan kuin ei kiinnostaisi
ja ei ikinä muka käy, jos pyytää johonkin..
Olen kuullut minusta puhuttavan pahaa ja jään AINA yksin koulussa pari- tai ryhmätehtävissä.
Olen aina kotona yksin, koneella tai omassa huoneessa tai lenkillä ja enkä osaa enään olla sosiaalinen.
Tuntuu että olen kaikille VARAKAVERI ja turha ihminen.
Tuntuu että en kestä.. Edes jouluna ei tunnu kivalta
Mitä voin tehdä? Onko hyviä neuvoja ? :s
maailman onnellisin ihminen. Kauan tuota tunnetta ei kestä, kun taas olen aivan allapäin.
Pariin otteeseen olen meinannut itsemurhaa, mutten uskaltanutkaan VIELÄ.
Perhe on patistanut hoitoon, mutta siihen se jää..
En ole kehdannut hakea apua..
Minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeita ystäviä: Pelkkiä feikkejä vain.
Minä olen se osapuoli, joka AINA yhteyttä ottaa- silti kaikki vastaa vain ihan kuin ei kiinnostaisi
ja ei ikinä muka käy, jos pyytää johonkin..
Olen kuullut minusta puhuttavan pahaa ja jään AINA yksin koulussa pari- tai ryhmätehtävissä.
Olen aina kotona yksin, koneella tai omassa huoneessa tai lenkillä ja enkä osaa enään olla sosiaalinen.
Tuntuu että olen kaikille VARAKAVERI ja turha ihminen.
Tuntuu että en kestä.. Edes jouluna ei tunnu kivalta
Mitä voin tehdä? Onko hyviä neuvoja ? :s
Vastaukset 30
Vanhimmat
Jos käytät jotain kofeiinipitoista, kuten kahvia, energiajuomia, kolajuomia, teetä, suklaata jne, lopeta se täydellisesti.
http://qmies.blogit.fi/
senkin kofeinistisetä! Kaikki ei johdu kofeiinista!
Ei kaikki, mutta vaikean masennuksen ja veren korkean kofeiinipitoisuuden välillä on havaittu selvä yhteys. Kofeiiniriippuvuuden synnyttämä krooninen myrkytys aiheuttaa 50-75% kaikista masennustapauksista, ja noin 400-600 itsemurhaa vuosittain.
Sinä kofeiinihössöttäjä saisit suksia suohon täältä. On VÄÄRIN sinun tulla tänne ihmisten vakavien purkausten sekään tulla pitämään kofeiiniesitelmiäsi. Ole erittäin epäasiallinen, ja aivan väärällä palstalla. Häirikkö ihan. Jollei sulla ole muuta sanottavaa kenellekään, pysä pääsi kiinni; paremmin, sormesi pois täältä. Sinä et yritä auttaa tai tukea ketään, lyöt vain kummallisuuksillasi. Ärsyttää!!!
Tämähän on masennuspalsta, ja kofeiininkäytön tiedetään aiheuttavan masennusta. Käytätkö muuten itse?
Eikös se ole apu, jos ihmiset pääsevät masennuksestaan kun lopettavat kofeiininkäytön luettuaan juttujani?
Mä en käytä kofeiinituotteita. En juo kahvia, energiajuomia, teetä yms. Ja silti on niin paha olla suurimman osan ajasta, että haluaisin tappaa itseni. Uskallus ei vain riitä. Joten tuo kofeiini ei ole mikään ihmeratkaisu kaikkeen. Olen samaa mieltä, että voisit suksia ...seen tuon hokeman kanssa. Luultavasti hyvin harvalla kaikki on siitä kofeiinista kiinni. Eiköhän ne elämän tuomat kokemukset meistä useimpia vaivaa...
MIssäs kofeiini on todettu aiheuttavan masennusta?
Äläkä esitä mitään luontaishoitonettisivustoja jne.
Tieteellisiä julkaisuja, pliis.
Voisit lopettaa sen paskanjauhannan tällä palstalla.
Ihan täyttä paskaa. Kofeiini aiheuttaa yli puolet masennuksista? Voi jumalauta, höpperöinen!!"#%¤
Hae apua. Mene koulussa terkkarin puheille tai suoraan kuraattorin luo. Oikeasti se kannattaa. Itsellä alkoi saman ikäisenä ilmetä tämä masennus. Tai puhkesi aika pahaksi jo silloin. Vanhemmat eivät suvainneet hoitoja, joten asia unohdettiin ja oltiin, niin kuin asiasta ei olisi koskaan puhuttukaan. Nyt reilut viisi vuotta myöhemmin: keskivaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö, lääkitys, terapiaa, luvattoman monia hukkaan menneitä päiviä viikkoja kuukausia vuosia... Usko pois, hae apua ajoissa! Älä anna tilanteen eskaloitua. Hoitamatta paha olo ei lähde hoitamatta pois. Pääset luultavasti jonkun luo juttelemaan tunteistasi, se auttaa. Sitten alkaa näkyä aurinko enemmän elämässä. :)
Käytätkös muuten kofeiinia?
Jouluna ei tarvi tuntua kivalta. Näyttää olevan ihan realistista, että ei tunnu. Ahdistaa ja yksinäinen erillisyys vain pahenee, tiivistyy. Sama täällä minulla. Olen erittäin aikuinen sinuun verrattuna, mutta silti hyvin ymmärrän sinua, itsekin voisin puhua itsestäni noin. Elämässäni ollut erilaisi vaiheita, myös oikein hyviä. 15-vuotiaana olin todella yksinäinen (ihan normiperheessä) ja useinkin pakenin kaikenlaiseen haaveiluun. Eläydyin mietteisiini jostakin sellaisesta tilanteesta, jossa minua huomataan ja minusta pidetään huolta, rakastetaan. Semmoista korviketta. Minä en osaa sanoa sinulle mitään erityistä. Toki voisin lohdutella kaikenlaisilla ns. kuluneilla tsemppaamisilla. Auttaako sinua, jos minä vanhana tätinä sanon sinulle, että ymmärrän sinua. Halaukset lähetän.
Minulla ei ole ollut oikeita, tavallisia ystäviä 10 vuoteen. Osaksi se johtuu siitäkin, että vihaan n. 99 prosenttia ihmisistä, sillä he ovat kovin epäautenttisia sontiaisia ja pelkkä valtamedia kiinnostaa. No onneksi mulla on usko, ettei elämä ole turhaa. Olen 18-vuotias tyttö ja oikea ihmissusi, kunhan pääsee valloilleen. Nautin enemmän yksinolosta kuin tekopyhästä lämpimikseen pälättämisestä.
Mä oon aina ollut yksinäinen ihminen. Kaikki on alkanut jo tarhaikäsenä, ku aloin tajuamaan
jotain ''ystävyydestä''. Eskarissakin olin yksin.
Aloin jo oikeasti epäillä että oon joku monsteri.............
Joulu on mulle ihan normi masentava päivä ainakin eilen oli.
Aattelin et jee tulee kivaa, mutta en tiedä: Ei tullukkaan
Heti olin maassa .
Lopetin harrastukseni, koska en jaksanut enää käydä siellä.
Musta tuntu että kaikki puhu selän takana pahaa ja kaikki kattoo ilkeesti..
Musta jopa tuntuu että kaikkialle mihin meen ihmiset tuijottaa ja puhuu pahaa.
Terkkari LUULEE että oon niin normaali nuori, jolla on kaikki asiat niin hyvin.
Totuus on toisenlainen..
En uskalla puhua kenellekkään. Mua nolottaa sanoa kenellekkää mun olosta..
Lisäksi mä ajattelen syömisiäni ja lihoamista kokoajan. Syön normaalisti ym, mutta
pelkään lihoamista. Ajattelen vain sitä ja en tykkää kattoa peiliin.
Oon kauhee vainoharhanen muiden mielestä
Luulen että esim joku seuraa mun tekemisii kokoajan..
Mua ei kiinnosta mikään ja keskiarvoni koulussa laski hurjasti.
Ennen olin ihan OK koulussa ja pidi opiskelusta, mutta nyt
se on muuttunut.
En löydä mitään valoa tähän elämää.
Voiko olla sillä tavoin, ettei mikään kiinnosta???
Se vaatii paljon, että pääsee yli siitä noulouden tunteesta ja saa suunsa auki. Mutta kyllä se siitä, kyllä sulta löytyy rohkeutta siihen! Eikä asiat muutu, ellet hae apua. Ja ihminen ei voi elää niin, ettei mikään kiinnosta. Eikö ois kiva, jos saisit apua ja alkais taas koulu ja harrastukset kiinnostamaan?
Oon monesti meinannu avata suun jollekki, mutta siihen se jää..
Mua pelottaa et vanhemmat syyttää itteänsä. Mut tää ei oo niiden vika.
Ne on aina ollut niin paljon mun ja mun sisarusten kanssa (kaikkea perheen kesken reissuja, normaaleja koti-iltoja pelejä ym..), vanhemmat juo tosi vähä ja harvoin , kuljettanu meitä harrastuksii, eri paikkoihin ym. Ei, ihminen ei voi elää että mikää ei kiinnosta.
Mä en vaa tiedä. Ehkä se johtuu että oon yksinäinen.
Oon monesti sanonu meneväni kavereille, vaikken oikeasti mee vaan oon yksin
kylillä ym. Ne on jo ihmetelly miks kukaan mun kaveri ei käy meillä.
Musta tuntuu, että haluun vaa hautautua kotiii ja nukkua koko loppuelämän..
Ois kiva viettää oma ikäistenkin kanssa aikaa: Ei vaan sisarusten kanssa.
En ymmärrä edes miksi oon alakulonen vaikka meillä on kotona asiat hyvin muitten osalta paitsi mun...
Avun hakeminen on mulle liian iso kynnys, olen niin luuseri etten kehtaa.
En edellisissä viesteissä maininnut, mutta mulla on ollu viiltelyvaiheitakin ym
jos kaipaat juttuseuraa toisesta hieman samoissa ongelmissa olevalta [kun ylä-aste loppui, niin kaverisuhteet jäivät, sitä ennen meitä oli 7 hengen porukka ja aina, siis ihan aina minä jäin ulkopuolelle...] en ole siis muutamaan vuoteen edes jutellut kunnolla omanikäisteni kanssa, surullista :(
oon 92 syntyny tyttö, msn [email protected]
lisää jos kaipaat juttukaveria... : ]
Juttuseura kyllä kelpaa :) Varsinkin jos on samanlaisia kokenu.
Aivan sama ku mulla.. Meilläkin on porukassa pariton määrä ja oon aina se, joka
otetaa jos joku toinen puuttuu ja silloin kun kaikki on oon yksin..
Pahin on pitkissä paritöissä, kun joutuu roikkuu kolmantena pyöränä mukana.
Odotan vaa että ylis loppuis ja pääsis paikkaa jossa oikeesti on ihmisii jotka
oikeesti haluu olla mun kanssa..
Vielä yli vuos, koska oon yhen kerran käyny luokan 2 kertaa...
Juttuseuraa?
Olen samassa tilanteessa... olen niin surullinen, tuntuu että olen menettänyt parhaan ystävän kokonaan... kaikill meill kaveri porukka muuttui...jäin lukioon ja se lähti amikseen... sill on uusii ystävii... ja ottaa ne aina mukaan enkä tykkää niist...koko ajan pitää vaa ryypätä ja ottaa poikia mukaan...ja niin, tiedät varmaan loput.... ajattelin ett haluisistko minusta juttuseuraa..ainakin ymmärrettäisiin toisiamme...?
Tottakai. Juttuseura on aina tervetullutta.
Meilläki on koulus ''ns. kaveriporukka'. Jään aina ulkopuoliseksi.
Kerrankin meidän piti mennä yhdelle kaveriporukasta, niin ne oli muka 'unohtanut', että
mäkin olen tulossa.
Kun soitin, ne oli jo lähtenyt koulusta.
Että niin..
Ihana jutella semmoisen kanssa joka on samaa kokenut...
15-vuotiaalla voi mielialat vaihdella ja normaalisti vaihtelevatkin.
Mitäkö voit tehdä? Varmaankin käydä koulua ja elää elämää eteenpäin sellaisena kuin olet. Eikä tarvitse kaikille kelvata, et sinäkään varmaan pidä kaikkia ikäisiäsi aivan ihanina ihmisinä. Vai?
Vai varakaveri? No, kaveri kuitenkin. Eivät kaikki voi olla niitä 15-vuotiaitten suosikkeja, eikä ole tarviskaan. Ymmärrät tämän parin vuoden kuluttua.
Hyvää uutta vuotta ja vuosikymmentä sulle :)!
Mulla alkaa niin kiehumaan päässä aina kun joku nuori sanoo, että on paha olla ja aikuinen vastaa vaan, että " se on toi ikä, kyllä se siitä sitten tasottuu..." JA PASKAT! Eikö aikuiset ihmiset voi tajuta, ettei kaikki johdu vaan SIITÄ iästä. Mulla alkoi masennus seiskaluokalla, kerroin terveydenhoitajalle ja hän sanoi että kyllä se siitä, toi on normaalia tuossa iässä ja menee kyllä pian ohi. Eipä mennyt, vuoden päästä kävin uudelleen puhumassa, tälläkertaa oli eri terveydenhoitaja. Samaa sanoi hänkin, että masennus, syömishäiriö ja viiltely on normaalia kun on 14-v. En ole sen jälkeen puhunut kenellekkään, koska en halua enää kuulla tota ikä lässytystä. Nyt kohta 19-v ja kärsin edelleen masennuksesta, syömishäiriöstä, viiltelen ja olen yrittänyt kahdesti itsaria...
Joskus käy niin että ajaudumme kuin ansaan josta ei näe pois pääsyä ja silloin negatiiviset asiat alkavat purra mieltä, ja tuntuu kuin oma negatiivisyys saa muutkin ajattelemaan itseäni huonoksi jne.
Lähin ja paras korjaamo tähän on yleensä se kaikkein lähin ihminen eli oma äiti tai isä, heille voi, saa ja pitäisikin puhua asioista mitä koemme jokapäiväisessä elämässä, muutoksista ja ongelmista yms, toki myös lähimmät kaverit on hyvä paikka purkaa tunteitaan ja mietteitään mutta kaikkein turvallisin on oma perhe!
Toivon sinulle paljon rakkautta ja energiaa elämääsi!!
Niin. Jos elämä pyörii itsetuhoajatusten ympärillä, eihän se voi olla normaalia- vai?
Tuttujen, joilla on ollu surua elämässä eivät ajatellet kuolemaa koko ajan ja pääsivät
itse yli. Mulla on tää vaihe kestäny jo liian kauan.
Joka päivä itken, ajattelen kuolemaa.
Itsemurha on käyny mielessä.
En luota terveydenhoitajii en keneekää.
Heti soittamassa vanhemille kaikesta mitä on kertonut.
Onko se normaalia nuoruutta, että on viilellyt, masentunut olo koko ajan?
Onko se normaalia nuoruutta, että itkee joka ilta itsensä unee, ajattelee kuolemaa 24/7
Onko se normaalia nuoruutta, että on ollut itsemurhan partaalla, ei ole sosiaalisisssa kontakteissa?
ihmiset, jotka muka on kavereita sanoo, että:
''Angstaan''
Mun on pakko olla ku yli-iloinen aina, muuten oon vaarassa menettää kaikki ''kaverit'' ;s
Ymmärrän täysin sun tunteitas, koska oon ollut ja oon edelleen samassa tilanteessa... Jos haluut juttuseuraa, vaikka olenkin vähän vanhempi kun sä niin laita sähköpostia mulle, ossa on: [email protected]
Ehdottomasti mä sanosin omasta kokemuksestani, et ainakin mun ois pitänyt puhua ongelmistani paljon aikasemmin mutta ymmärrän itteni sillä en vain pystynyt. Pienenä jos siihen ei kasvateta niin ei voi kai syyttää liikaa itseään. 13-14 vuotiaana meni välit poikki vanhoihin kavereihin ja koin itteni NIIN yksinäiseksi ja masentuneeksi. Uudessa kaveripiirissä piti vaan yrittää parhaasa, sillä eihän "uusin" jäsen voi heti puhua miten vaikeeta ittellään on jos ei haluu jäädä yksin. Tai niin silloin aattelin. Nyt parikymppisen silmin ylä-aste oli kyllä aivan hirveä paikka, syntyi niin paljon turhia ongelmia niin monille tyypeille... Mutta sittenkun siirtyy esim. lukioon, piirit vaihtuu ja ei tartte enää sietää "kiusaajia".
Mulla oli oireita eka kerran ehkä 11 v mut mua ei ymmärretty oikeella tavalla ja siitä alkoi sulkeutumisen kierre.. Eli en tiennyt mikä on normaalia ja mikä ei. Ja suljin negatiiviset tunteet pinnan alle ja turrutin ne. Ja tuntuu et oon ollu tosiaan "yli-ilonen" myös . Nyt olen parikymppinen ja muuttaessani uudelle paikkakunnalle opiskelemaan muurit alko kaatua, ja ylitin sen liian vaikean kynnyksen hakea apua. Kävin syksyn psykologilla juttelemassa. Ja siitä se alkoi. Kaikki vuosien pahat olot tuli "julki" .. On ollu hyviä ja huonoja vaiheita...
Ja oikeesti vaan varaamaan lääkäriaikaa ja puhumaan oireista. Vaikka olen myös saanu todeta sen että apua täytyy todella VAATIA ainakin täällä missä mä asun. Ja silloin ois ollu hyvä olla joku kaveri tukena.. mut mä en uskaltanu kertoo kellekkään joten pidin tätäkin asiaa vuoden sisälläni.. ja kaikki tietty paheni sen takia.. ja oon myös niin hemmetin vhanen tälle nykysysteemille joka ei pelaa. Ei ole inhimillistä että kun viimein rohkenee pyytää apua, laitetaan puolen vuoden jonoon. Mutta ei siitä sen enempää. Mun ois vaan pitäny vaatia enemmän tai mennä suoraan lääkäriin.
Lääkärillä saa mahdollisesti diagnoosin, kuten masennus, ja siihen lääkkeet ja psykoterapiaa (ei kannata pelätä tota nimee, sillä itsekkin säikähdin ko psykologini ehdotti sitä, mut on kuulema esim. keskustelua ja erilaisia "kotitehtäviä" ja niistä jutustelua) Vaikka sitten yksityiselle lääkärille/psykologille joka voi tuntua turvallisemmalle kuin "samavanha" terkkari koululla. Itsekin aina esitin "neiti täydellistä" terkkarille, juttelin aivan onnellisesti jne..
Ulkoisesti mun asiat vois olla tällä hetkellä täydellisesti. Menneisyys ja tää sairaus vaan estää siitä nauttimisen. Mulla on maailman ihanimmat kaverit tällä hetkellä, kerroin heille ja he ymmärävät ja on tukena. Vaikkeivat mun menneisyydestä tiedäkkään. Kerroin myös vanhemmille. Ja olen tajunnut että he ois ollu aina läsnä, olen ollu vaan "mielessäni" yksin. Mutta he eivät ole tiedostaneet kai pahaa oloani ja itte olen myös vaan etääntynyt heistä.. Mutta en enää, kun kerroin ja tajusin miten ihania ihmisiä he pohjimmiltaan ovat. Olen ollut tän kanssa nii pitkään yksin että en vieläkään pysty uskoon et en ole enää yksin. Paraneminen vie aikaa. vaikka vielkin tulee joka ikunen päivä todella paha masennusolokohtaus, mutta kai se tästä.. kuhan pääsen lääkärille ens viikolla.. toivon mukaan.. ja viimein saan paranemiseni etenemään. Mutta huomaan kyllä et miten aikuistuminen vaikuttaa tähänkin. Alkaa ottaa ittensä vakavammin, ja rohkenee oikeesti hakee apua.
ittenäni on aina vieny eteen sisu, kirjottaminen, harrastuksista kiinni pitäminen vaikkei välil yhtään kiinnostaiskaan, kouluun keskittyminen ja väkisin vaan eteenpäin tarpoen. Itkeminen, lemmikit. Rentoutus, meditaatio, lukeminen.. leffat..musiikki..Tv..luonto..työ.. kaikista pienistä hyvistä hetkist nauttiminen. Muut ihmiset. Ihmiset jotka saa sut iloiseks ja tunteen olon turvalliseksi. mut vaikeetahan se välil on kun ei vaan mikään kiinnosta ja ajatuket junnaajunnaa.
Kaikkein tärkeintä on kuitenkin oma halu parantua. Siitä se kaikki lähtee. Sanoo ittelleen et mä oon sen arvonen et mä ansaitten saada apua. Ja usko tulevaisuuteen, ja siihen ettei ikinä ole yksin. puhuminen, vaikka vaan netissäkin, auttaa paljon.
Ja mä käyn myös edelleen psykologilla. Jos joku haluaa, voin kysyä häneltä (todella ihana ihminen) mitä neuvoja hän antais.. Mulle saa pistää viestiä jos tykkää. Millon vaan.. sillä puhuminen auttaa. oikeesti.
[email protected]
15-vuotiaana on tietysti hankalaa sen puolesta, että vanhemmille ollaan aika innokkaita kaikesta ilmottamaan... Mutta tee terkkarin kanssa sopimus, että vaikka sanot mitä, hän lupaa ettei kerro vanhemmillesi ilman lupaasi. Sitten katsotte yhdessä vaihtoehtoja. Itse samanikäisenä kävin koulukuraattorilla, ilman että vanhemmat tiesivät. Siinä ainakin on sellanen porsaanreikä, joka mahdollistaa avunsaannin, ilman vanhemmille kertomista. Ja koulupsykologillakin voi käydä muutaman kerran, ilman että vanhemmille kerrotaan.
Itse olin lapsena hyvin sosiaalinen ja pidetty. Kavereita riitti, mutta murrosiässä tajutessani maailman ahdistavaksi ja paskaksi paikaksi masennuin, hiljenin ja muutuin vakavaksi ja vetäydyin syrjään. Oli minulla yläasteella vielä kavereita, mutten koskaan mennyt kaupungille vaikka pyydettiin. Halusin vaan kotiin synkistelemään. Minua rupesi ärsyttämään muiden ylipirteys, enkä jaksanut olla sosiaalinen. Muiden poikahössötykset ei voinu vähempää kiinnostaa. Tuntui että tajunnassa tapahtui joku räjähdys, joka toi mukanaan paljon ikävää. Muutin muualle ja olin jonkun aikaan ihan yksin, vaikka ihmiset yritti lähestyä. Olen muuttanut asennettani ja oikeastaan pidän ihmisistä tai ainakin tietynlaisista, hieman epätavallisista, omalaatuisista, elämän kolhineista. Olen huomannut, että moni pitää minusta ja haluaisi olla kaveri, mutta vieläkään en päästä ketään ihan lähelle, koska olen aikaisemmin kokenut mm. tyypillistä tyttöjen selkäänpuukotusta, joka näyttää olevan edelleen aikuisille naisille tyypillistä työpaikoilla. En kestä kuunnella mieshömpötyksiä, vaatehömpötyksiä jne. Toivon joskus löytäväni syvällisen ja hyväsydämisen tosiystävän. Nykyään minulla on muutama kaveri ja paljon tuttuja.
Nytku luin tän sun viesti, tajusin et toi kuulostaa samallaiselta mitä mulla on. Oon ite 14, ja oon ollu kutoselta saakka masentunu. Välillä se oli parempi, mut nytte se taas on pahentunu. Kerroin asioistani viimevuonna pareille mun kaverille jotka on samalla luokalla, ja ei menny kovinkaa kauaa ku ne jätti mut yskin ja rupes syrjii. Mulla oli tasan kaks hyvää ystävää vielä viimevuonna, jotka ties asioistani, ja yritti auttaa. En kuitenkaa suostunu hakee apuu, ja loppujelopuks tilanne meni siihe et neki feidas. Sano vaa ettei mun kaa voi olla ja et tartutan omat ongelmani niihin. Sain kuulla vähä aikaa sitte, et toinen niist on viillelly itteensä kans vaikka on kokoaja sanonu mulle et mun pitäis hakee apuu ja haukkunu jne.. Tuntuu pahalt ajatella et se on kuitenki mulle tärkee, enkä muutenkaa haluis kenellekkää samaa tilannetta ku mulla. Kaikenlisäks syytän itteeni siitä et se viiltelee itteensä.
Jos haluut juttuseuraa, ni voin antaa mun mesen (:
Mitä tehdä jos vanhemmat kiristäää Koko ajan ja sisskot muös kiristää oon harkkinnu itse murhaa
Voin niin samaistua sinuun TT~TT)/