Minä olen syönyt tänään yhden palan pizzaa ja kolme sellaista suukkoa (niitä vaahto-suklaakuorrutteisia) ja minun tekisi mieli hakata itseäni, kun tuntuu että olen syönyt liikaa. Epäilen, että minun päässäni on viime aikoina oikeasti ollut jotain vialla kun olen halunnut olla syömättä oikeasti, ja viime aikoina tämä on vain pahentunut. Vaikka tätä onkin esiintynyt lievempänä parin vuoden ajan. Omantunnontuskissani kehotan jatkuvasti miestäni syömään enemmän, etten tuntisi itseäni niin lihavaksi. En pääse tästä läskiydentunteestani eroon, vaikka kuinka yrittäisin. Ja vaikka millä tavalla söisin, en laihdu. Olen koittanut monen monia syömistapoja, mutta mikään niistä ei ole oikein tuottanut tulosta tai pysynyt. Alan olla epätoivoinen, ja yritän nykyään olla syömättä mahdollisimman vähän päivän aikana. Olen huomannut syömättömyydestä tulevan paremman olon kuin täydestä vatsasta. Mittani ovat 167/58, eivätkä ne tyydytä minua ollenkaan. Haluaisin painaa reilusti alle 50kg, niin ehkä kehossani olisi jo muuttunut jokin, haluan nähdä saanko sitä tulosta yrittämällä syödä mahdollisimman vähän. Mutta olenko sitten muodostamassa jotakin syömishäiriötä? Minusta tuntuu hiukan siltä, mutta toisaalta se ei haittaa minua. Tuntuu että pääasia olisi vain nyt että laihtuisin, maksoipa se mitä vain. Eikö syömättömyys ole ihan ok kun ei kerran harrasta mitään liikuntaakaan?
Jokin täytyy olla vialla
läski91
6457
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei. Syömättömyys ei ole ok vaikka ei liikuntaa harrastaisikaan. Ihminen kuluttaa joka päivä vähintään sen 1200 kcal ihan pelkkiin elintoimintoihin. Ihminen tarvitsee ravintoa 'itsestäänselvyyksiin' kuten sydämen pumppaukseen, hengitykseen. Mietippäs sairaalan vuodepotilaita, he syövät joka päivä sairaalan ruokaa ja pysyvät saman kokoisina vaikka vain makaavat. Toki lihakset siinä rappeutuu, mutta normaali ihminen liikkuukin jonkun verran aina päivän aikana, ylläpitää lihaksistoa yrittämättäänkin.
Kuulostaa vakaasti että sinulla on vähintään alkavaa ongelmaa. Hanki hoitoa kun sen nyt huomaat. Mikä elämässäsi on niin pilalla, että yrität kuihduttamalla saada asian kuntoon? Miten sinua on loukattu että et hyväksy itseäsi? Ja sitten. Mikäs tämä on että "haluaisin painaa reilusti alle 50kg", miten tämä auttaisi sinua tuntea olosi yhtään paremmaksi? Ei varmasti mitenkään. Ehkä ainut mitä siinä olisi, niin ympäristö havaitsisi että sun on paha olla kun olet riutuneen näköinenkin. Joten kehotan, hae apua. Painonlasku ei selvitä ongelmiasi.
Olen kärsinyt kaikki syömishäiriöt. Olen ollut syömättä, syönyt äärettömän terveellisesti, syönyt&kompensoinut jokaikisen kalorin, mutta myös ahminut kompensoimatta. Syöminen itsessään ei ole ollut ongelma, vaan kaikki muut asiat mitä en ole osannut käsitellä. Olen vain päättänyt sysätä ne syrjään ja tehnyt jokapäiväisestä tarpeesta syödä, mahdollisimman ongelmallista että olen ollut syvästi masentunut, ahdistunut, kokenut paniikkitiloja, pelännyt ihmispaljoutta jne kun koska juuri minunhan paino on se maailman suurin asia mihin kaikki kiinnittävät huomionsa! Ei helvetti kuinka sekaisin ihminen on voinutkaan olla. Suhteeni syömiseen on ensimmäistä kertaa suht ok, edelleen kyllä mietin kaloreita ja mistä ateriani koostuu "nyt tässä on hiilareita ja proteiinii..." and so on. Mutta söin esim nyt aamiaiseksi puuroni ja pari pullaa. Enkä kadu että söin ne pullat. Eikä tunnu siltä "aapuva, nyt meni väärin, pitää joko olla tänää syömättä, tai urheilla piippuun asti tai jos kaikki on mennyt täysin mönkään, niin hitto soikoon, menköön kunnolla ja ahmitaan kaikki pullat kaapeista pois!" Pystyn suhtautumaan niin, että maailma ei kaadu jos syön "kielletyltä listalta". Olen oppinut tunnustamaan sen, että olen piru vie ihminen, en täydellinen sellainen, mutta onnellinen. Kun olin vakavasti alipainoinen, tunsin edelleen olevani läski, vaikka näin että kaikki vaatteet roikkuivat päälläni. Kerran sitten havahduin kuinka hirveä olemukseni oli ja tahto parantua oli kova. Kun on joutunut niin syvälle tähän kaikkeen paskaan, on parantuminen vaikeaa. Joten, hae nyt apua kun huomaat että kaikki ei ole ok. 167/50 ei ole kehosi luonnollinen hyvä paino jossa kroppasi viihtyy, joten on turha tavoitella semmoista. Tuloksena on toimimaton kokonaisuus, jossa elämä on yhtä helvettiä. Elintoiminnot alkavat pettää jossain vaiheessa kun mennään sen todellisen alipainon puolelle eli se reilusti alle 50kg. Sieltä nousseena voin sanoa, että meni aikaa ennenkuin sisäelinten toiminnot ovat tasaantuneet. Mutta onneksi on tasaantuneet, eikä ainakaan vielä ole mitään lopullista vahinkoa löytynyt. Voin onnekseni todeta että lapsia en tulevaisuuteen ole suunnitellutkaan, sillä puolella saattaa olla ainut vahinko mutta sitä en tiedä, koska tutkimuksia ei olla loppuun asti suoritettu. Kuukautisia ei 1,5vuoteen ollut ja munasarjoissa on jotain vikaa. Mutta ei kai mitään pahaa osteoporoosiakaan ehtinyt kehittyä, sillä en ole katkonut luitani. Luuntiheysmittauksessa en tosin ole ollut. Et halua taistella syömishäiriöiden kanssa, selvitä perimmäiset ongelmat ennenkuin tuhoat myös fyysisen terveytesi.
Kiitos paljon pitkästä vastauksestasi. Luulen, että ulkomuotoni on pakko jotenkin muuttua jos kymmenisen kiloa tästä laihdun. Ja kun sitten huomaan olevani hoikempi kuin muut, olisin varmasti onnellisempi. Minua ei haittaa jos pienen alipainon seurauksena en saa enää lapsia, koska ne eivät koskaan ole olleet toiveissani muutenkaan. Toisaalta ymmärrän, että paljon helpompaa voisi olla vain hyväksyä se että esim. reiteni ovat paksummat kuin miehelläni. Olenkin yrittänyt, ja välillä se on ollut jopa onnistunut hetkeksi, mutta silti paha oloni on aina palannut. Minua ei ole loukattu, minua ei ole haukuttu lihavaksi tai mitään, mutta olen vain itse huomannut kehonmuotoni, olen niin paljon verranut sitä muiden kehoihin. Minua usein sanotaan hoikaksi, mutta en voi uskoa sitä katsoessani jalkojani ja allejani, jotka ovat isommat kuin monella muulla. Olen normaalipainoinen, mutta en hoikka. Haluan kokea sen hoikkuuden edes kerran. Luulen, että pystyn näkemään laihduttuani tarpeeksi myös sen rajan, koska ei enää tarvitse laihtua, yksinkertaisesti vertaamalla reilusti itseäni muihin. Ymmärrän myös, että riskinä on koukku siihen laihtumiseen, että "viieellä vähän niin on hyvä" enkä saa sitä sitten loppumaan. Mutta luotan, että joku läheisistäni huomaa sen siinä vaiheessa. Ymmärrän kaikki vakavatkin terveysriskit, hiustenlähdön, hampaiden kellastumisen, osteoporoosin, sydänongelmat... mutta haluan vain kerrankin kokea minkälaista on olla hyvin hoikka oikeasti. Voi olla että ymmärrän tämän mitä olen tekemässä vasta, kun olen kokenut henkilökohtaisesti tekojeni seuraukset...
Usko huviksesi ettei todella kannata kokeilla!!! Siihen jää koukkuun ku pahimpaan huumeeseen. Kohta mikään paino ei ole tarpeeksi alhainen ja pelkäät lihomista kuin pahimpaa murhamiestä. Sitä ei jaksa kukaan sivullinen katsella...menetät miehen perheen läheiset ja ystävät, ja vain sen takia että haluat olla laiha...
On ihan turha kuvitella olevansa joku "yli-ihminen", jolle ei tapahdu mitään ja joka ei laihdu, ei sairastu osteoporoosiin...saa sydänkohtausta yms.... Sitten ku oikeesti elämä muuttuu asketismin helvetiksi olo on paha ja olet yksin, eikä kukaan ymmärrä ja sitten päätät "parantua", niin eipä menekkään niin, sitä ei pelkällä tahdolla ja hyvällä motivaatiolla lopeteta!! Siinä menee helposti koko elämä. Kannattaako???
Ja kokemusta on yli 10-vuotta...pienestä viiden kilon laihdutuksesta lähti....ja hups keikkaa....10 vuoden helvetti alko...Mä tein ton virheen että kuvittelin kaiken epämukavan/huonot asiat yms. johtuvan vain siitä että olen pyöreä (en edes ollut oikeasti). Hävettää oikein koko pinnallisuuteni ja se etten arvostanut terveyttäni enempää. Nyt viimeiset 3 vuotta olen tosissani halunnut saada itseni terveeksi ja ALKAA TAAS ELÄMÄÄN. Mutta tie on pitkä...pelkää tahto ei riitä. Vielä on paljon matkaa ja joka päivä taistelua, kuin sodassa olis!!! Mä aijon silti jatkaa taistelua tätä peikkoa vastaan, vaikka se olis viimeinen tekoni. En luovuta ennen ku mut kuopataan. Ja voi jumalauta jos joskus valita yhdestä ainoasta vatsamakkarasta, mua saa silloin lyödä JA KOVAA!!! Mieluummin pyöreä ja terve kuin laiha sairas yksinäinen zombie.
PLEASE; älä kokeile!!!
T: Ilona 26v.
En kylläkään tarkoittanut että onko sinua sanottu läskiksi tms, vaan onko lapsuudessasi, nuoruudessasi asioita joita et ole pystynyt käsittelemään. Vanhempien ero, läheisen kuolema ja sitä rataa. Asioita jotka eivät millään tavalla liity painoon tai syömiseen. Tai täänhetkinen parisuhteesi, onko se hyvä? Mitä pakenet, miksi et kelpaa?
Ei ole kovinkaan normaalia verrata itseään toisiin. Tajuatko edes kuinka loukkaavaa se on? "No, onneks toi on mua lihavampi, jess!" Onko lottovoitto olla hoikka? Mittojesi perusteella sitä paitsi olet, vaikka nyt ei huvittaisi sitä korostaa tässä tekstissä. On toissijaista olla hoikka. Tärkeämpää on olla hyvä ihminen. Ja syömishäiriöt tekevät ihmisestä vähemmän hyvän. Ei se tarkoita etteikö sydän olisi edelleen kohdallaan, mutta siinä sivussa tulee niin paljon muutosta luonteeseen, koska on pakkomielteiden valtaamana että vahingossa loukkaa läheisiään. He eivät ansaitse moista käytöstä. He ansaitsevat epäitsekkään kaverin vierellensä, ei sitä jonka oma napa on tärkein "kunhan vaan en lihoa tänään"-käytöstä. Olen tajuamattani loukannut niin monia, saan olla onnekas että minun vieressä on pysytty, jaksettu tukea. Tosin se apu ei tuosta vaan tule. Minun laihuuteeni ei puututtu, koska siitä ei uskallettu puhua. Jos et itse havahdu, niin voin sanoa että ei välttämättä kukaan muukaan uskalla asiasta mainita.
Jos on pakko laihduttaa, liity kuntosaliin. Tehkää personal trainerin kanssa kuntosuunnitelma jossa tulee parhaiten tuloksia. Sekä pyydä ravintosuosituksia kuntosalin ravitsemusneuvojalta. Näin et vaaranna terveyttäsi niin pahasti. Ja en usko että ymmärrät täysin terveysriskejä. Sydänongelmat eivät ole pieni juttu. Eikä osteoporoosi. Jos oot kuullu sitä juttua ku mummot kaatuu talvella ja delaa siihen niin eiköhän osteoporoosilla oo oma osansa siinä sopassa. Ei keho kestä sitä tömähdystä. Ja vaikka se tuntuu vähäiseltä se lapsettomuus, niin mietippä tätä. Hormoonini olivat totaalisen sekaisin. Olin jonossa aivoleikkaukseen, koska minulla luultiin olevan kasvain aivolisäkkeessä. Kun h-hetki oli lähellä ja menin uuteen magneettikuvaan, jotta kasvaimen paikka olisi tarkennettu, niin kappas tadaa ei siellä ollutkaan mitään kasvainta. Olin taistellut anoreksiasta irti ja hormoonit alkoivat palautua, joten aiemmin nähty "kasvain" johtui siitä että hormoonini olivat niin sekaisin että vaikutti jo aivojen muutoksenakin. Tuo on sentään vielä pientä, on sitten niitä tapauksia jotka eivät pysty jotain raajaa liikuttamaan kun on hermostoradat mennyt rikki. Itsekin heräsin useina öinä siihen että tunto oli hävinnyt jostain ruumiin osasta ja luulin ettei enää palaudu. Tee itsellesi palvelus, älä leiki ruuan kanssa. Laihduta normaalisti jos on välttämättä tarvis.
Kaikki tämä tuntuu niin sekavalta välillä, kun ei tiedä miten pitäisi olla. Kaikki tuo kuitenkin kuulostaa niin pahalta, mitä kerroitte. En tietenkään halua läheisilleni mitään pahaa, vaikka minulla itselläni ei niin väliä olekaan. Olen ollut läheisilleni tarpeeksi paha muutenkin. Mitä tulee menneisyyden vaikeihin asioihin, ainoa minkä muistan on se, että minua syrjittiin peruskoulussa. Mutta olen mielestäni päässyt siitä oikein hyvin yli. En halua/jaksa alkaa mietiskelemään sen enempää asioita pääni sisällä, sillä vaikka elämässäni on pääasiassa kaikki oikein hyvin, koen, että ajatukseni ja motiivini eri asioihin ovat loppujen lopuksi todella iso sumppu. Eikä niitä ole helppo alkaa selvittämään. Haluan sanoa vain, että kaikki on parisuhteessakin muuten hyvin, mutta haluan sen lisäksi myös näyttää sirolta mieheni vieressä, ei sen suurempaa.
Mutta siitä syömisasiasta.. tiedän, että normaalit ja terveet syömistottumukset olisivat niitä parhaita, mutta ne ovat minulle juuri niitä hankalimpia saavuttaa. Jos kokeilen syödä normaalisti, niin on pakko alkaa ajatella mitä se normaalisti syöminen on. Syömistä 5 kertaa päivässä? Jos pitäisi syödä 5 kertaa päivässä, niin annokset eivät voi olla mitään isoja. Minulla tämä kaava menee usein näin: Usein syödessäni vähän, tuntuu ettei se riitä ja pitää syödä enemmän, kun tekee kumminkin mieli ottaa vain lisää. Ja kun olen ottanut lisää, masennun koska olenkin sitten syönyt liikaa ja päätän etten syö loppupäivänä mitään, kun en osaa pitää itseäni kurissa. En pysty syömään normaalisti. Syön yhdellä aterialla himon iskettyä liikaa, ja sitten loppupäivänä en halua syödä mitään. En vain osaa syödä. Saan stressiä kun pitää ajatella seuraavaa syömiskertaa. Minä en leiki ruoan kanssa, minä en haluaisi leikkiä sen kanssa. Ainoa syy minkä takia en hakeudu hoitoon, on se, ettei painoni muutu mihinkään. Olen koko elämäni ajan ollut normaalipainoinen.
Olen muutenkin päätynyt elämässäni usein ääripäihin, enkä ole osannut pysyä keskiteillä. Se on minulle joko alipaino tai ylipaino, mihin lopulta päädyn. Minulla ei ole pienintäkään halua hakeutua mihinkään kunto- tai ravitsemusohjaajalle... en todennäköisesti pystyisi pitämään yllä heidän antamiaan ohjeita. Tuntuu, etten jaksa edes miettiä tätä sen ihmeemmin, haluan vain laihtua. Minua ei rehellisesti sanottuna kiinnosta ne terveysriskitkään niin paljoa enää, kun miettii etten saa mitään aikaan kehossani. Siis en saa itselleni aikaan syömishäiriötäkään muuten kuin teoriatasolla, joten ei ole niinkään huolen aihetta.
Tuntuu hirveän toivottomalta sanoa tämmöiseen mitään mutta pakko se on. Sanot että kaikki on hyvin ja selvitetty mutta loppupeleissä onkin suuri ongelmien sumppu jota et jaksa käsitellä. Ajatteletko tosiaan, että jos sen nyt vähä lakasee maton alle, se ei sieltä vuosien takaa enää kummittele? Ei, ei se mene niin. Kyllä ne aina pysyy taustalla, ellei pääse täysin sopuun niiden kanssa. Se on raskas prosessi käydä terapiassa ja oikeasti miettiä miksi aina niin paha olo jää päällimmäiseksi, mutta siitä on yleensä hyötyä. Pääsee taas elämässä eteenpäin.
"Ainoa syy minkä takia en hakeudu hoitoon, on se, ettei painoni muutu mihinkään. Olen koko elämäni ajan ollut normaalipainoinen." Niinpä niin. Luuletko tosiaan, että et ansaitse hoitoa? "En pysty syömään normaalisti." Tadaa. Siinäpä se, ansaitset todellakin apua. Ei ne jotka yrittävät auttaa katso sinun painoasi (ellei sitten ole aivan hälyttävä tila), vaan nimenomaan keskittyvät siihen mitä tuntemuksia syöminen sinussa tuottaa. Miksi se on niin vaikeaa hyväksyä, että sinulla on oikeus ja velvollisuus syödä and so on. Jos puhutaan normaalista syömisestä, niin optimi olisi kolme lämmintä ateriaa ja 2-3 välipalaa. Se pitää kuitenkin suhteuttaa että jos on liikkunut hieman enemmän kuin normaalisti, pitää syödäkkin enemmän. Yleensä kyllä keho ilmoittaa kun sen on nälkä ja ne on oikeat ajat ravita itseä. Mutta jos ei tiedä aikaa niin ravintoa pitäisi tasaiseen tahtiin tankata, 2,5-4h välein. Syömättömyys joka kestää yli 4h kuluttaa lihaksia. Huom, ei polta rasvaa vaan lihaksia. Että syömättömyys ei ole kannattavaa. En kuitenkaan ole mikään lainoppinut ravitsemusneuvoja, joten kannattaisin hakea sellaiselta apua. Eikä pelätä "kun en oo viel tarpeeks laiha" koska hän kuuntelee nimenomaan mitä syöt, mitä jätät syömättä, ja tarjoaa ideoita miten kannattaisi syödä. Ravintoterapeutilla käy ylipainoisia, normaalipainoisia, alipainoisia. Kaiken kokoisia, eri ruokavalioisia jne, että kyllä sinne otetaan vastaan.
Ja niin, älä todellakaan ajattele noin kuin sanot. "vaikka minulla itselläni ei niin väliä olekaan". Sinulla on väliä, olet arvokas ihminen, ja uskon että poikaystäväsi ja läheisesi rakastavat sinua paljon. Vaikka itselläsi olisi välillä vaikeuksia hyväksyä itseäsi, älä ikinä unohda sitä kuinka paljon muut välittävät sinusta. Se on se mikä auttaa jaksamaan. Heistä kukaan ei varmasti halua että kärsit syömishäiriöiden kanssa. Valitettavasti silloin läheiset ihmiset etääntyvät, koska heidän on vaikea katsoa vierestä toisen taistelua kun tuntevat oman apunsa täysin turhaksi. Ja tiedän, ei ole tarkoitus, eikä oma tahto leikkiä ruuan kanssa, se on pään sisällä vain tullut vaikeaksi. Mutta itse siitä, ainiin ja VAIN ITSE siitä pääsee pois. Tajuamalla sen, että on tärkeämpi ihminen täällä energisenä ja elovoimaisena kuin aliravittuna ja valitettavan elottomana zombiena...