Aion jättää sosiaaliset ympyrät kokonaan

Sosiaalinen kanssakäyminen kaikkine monimutkaisuuksineen on ollut minulle yksi vaikeimpia asioita suorittaa. Muiden lasten joukossa itse olin vetäytyväinen ja alati yksin jo kuusivuotiaana päiväkodissa. En enää osaa sanoa miksen kyennyt/halunnut sopeutumaan silloin muiden lasten leikkeihin ja olemaan "tavallinen". Yksinäinen, hiljainen ja erikoinen lapsi joutuu yleensä muiden halveksunnan ja kiusaamisen kohteeksi, mutta muistan kiusaamisen aiheuttaneen traumoja vasta ollessani toisella luokalla ala-asteella. Tällöin useat koulutoverini osallistuivat toistuvasti kiusaamaan minua ja uudeksi haukkumanimekseni kehiteltiin "vammainen".

En ole koskaan ollut oikein sinut kroppani ja ulkomuotoni kanssa, jo varhain ilmennyt kiusaaminen teki lopun siitä, että tunsin olevani normaali. Kun intensiivinen kiusaaminen oli jossakin muodossa kestänyt jo pari vuotta, mikä on yhdeksänvuotiaan näkökulmasta katsottuna varsin pitkä aika, väkivaltaan (pääasiassa verbaaliseen) puututtiin ensimmäistä kertaa kunnolla, oikein sen aikaisen kouluni rehtorin johdolla. Tehtävä ei ollut aivan helppo, sillä minulla oli eripuraa useiden luokkalaisteni muiden poikien kanssa ja kesti useita kuukausia ennenkuin kiusaaminen saatiin kytkettyä niin, että kykenin kunnolla hengittämään koulussa ollessani. Olin ollut koululainen jo kolmen vuoden ajan, kun vasta sain käytännössä ensimmäiset kaverini. Sosiaalisesti suosittua minusta ei tullut koskaan, kunhan nyt ystävystyin edes parin hiljaisemman luokkani oppilaan kanssa.

Seuraavat kaksi vuotta olivatkin totta puhuen helpoimmat ja mukavimmat ajat koko tähän astisen koulunkäyntini historiassa. Sain toki kuulla silloin tällöin "vammaiseksi" nimittelyä sekä mm.huomautuksia ulkonäöstäni, mutta nämä olivat vain yksittäisiä hetkiä muuten helpottuneessa elämänmuodossani. Kun olin kuudennella luokalla, asiani kohtasivat kuitenkin jyrkän muutoksen. Olin yksitoista ja huomasin suuressa osassa ikätovereitani jo murrosiän merkkejä. Jos itselleni murrosikä olisi alkanut ajoissa myöhäisen sijaan, olisin säästynyt suurelta osalta itsetunto-ongelmia, mistä olen saanut kärsiä näihin päiviin saakka. Jonkinlainen tarve minulla oli kuitenkin esiintyä tässä iässä erilaisena persoonallisuutena mitä oikeasti olin; trendikkäänä, koviksena ja kiusaajana, eli sellaisena henkilönä jotka olivat piinanneet elämääni viimeiset vuodet. Riitaannuin ennen lauhkeakäytöksisen, mutta murrosiän alkamisen myötä pätemisentarpeiseksi muuttuneen parhaan kaverini kanssa ja aloin etsiä uusia kaveriympyröitä muista kymmenestä luokkani poikaoppilaasta.

Erakkoluonteisena en kyennyt muutamaa kuukautta pitempään pyörittämään sosiaalisia suhteina uudessa kaveripiirissäni, mikä tiesi periaatteessa välittömästi ulkopuoliseksi joutumista ja olin taas yksin. Ongelmat eivät rajoittuneet tähän, sillä aloin joutua jatkuvasti törmäyskurssille yhden luokkalaiseni kanssa ja lisäksi stressiä aiheutti vanhempien pitkittynyt avioero seurauksineen. Tästä kaikesta rikki kuluneena tapahtui uusi suuri muutos elämässäni eli yläasteelle siirtyminen. Halusin esiintyä uuden luokkani edessä rentona, itsevarmana, "coolina" jätkänä, joka saisi myös helposti uusia kavereita. Tein kai korostuneella käytökselläni itsestäni pellen muutaman uuden luokkani koviksen silmissä, sillä heti seitsemännen luokan ensimmäisestä päivästä alkaen minua kiusattiin ja pilkattiin, ja yhtenä syynä oli itselleni yksi arimmista aiheista eli ulkonäköni.
5564
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 5

Vanhimmat

Kohdallani ensimmäiset neljä kouluviikkoa kuluivat todella tuskaisasti ja huonolla ruokahalulla maustettuna. Minusta tuli yleinen juorunaihe myös rinnakkaisluokkien kesken ja halusin vaihtaa kouluakin, sillä en enää uskonut että näin laaja-alaiseen kiusaamiseen ei voitaisi millään muotoa puuttua. Tämä ei kuitenkaan olisi omassa tilanteessani auttanut asiaa, joten oli pakko uskoutua koulun rehtorille, joka laittaisi edes omassa luokassani aktiivisimmin kiusanneet ojennukseen. Tarkemmin ajatellen tämä ei auttanut asiaa pätkän vertaa; kiusaaminen alkoi myös muiden luokkalaisteni osalta ja sain yhä kärsiä syrjinnästä rinnakkaisluokan kanssa yhdistetyillä liikuntatunneilla sekä välitunneilla. Toisen asteen opintojen alkamisen odottelu tuntui seiskaluokkalaisesta varsin kaukaiselta eikä uuden kouluvuoden alkamista kannattanut liiemmin odotella, meno nimittäin jatkui entiseen tapaansa.

Kun ysiluokka alkoi ja lopulta päätös tässäkin kiduttavassa opinahjossa alkoi jo häämöttää, päätin vihdoin ettei minun kannattaisi edes yrittää eläytyä sellaiseksi kuin mitä ikätoverini olivat. Katkaisin vähäisetkin kaverisuhteeni ja kulutin tauot yksin käytävällä istuen ja läksyjä lukien, olihan kouluunkin panostaminen jossain määrin kannattavaa, sillä päätös jatko-opintoihin siirtymisestä lähestyi jyskyttävää tahtia. Kiusaaminen jatkui, sekä fyysisenä että verbaalisena, ja tuntui pahemmalta kuin koskaan aiemmin. Murrosikäni alkoi todella myöhään, vasta 14-vuotiaana alkoivat ensimmäiset näkyvillä olevat sukupuolihormonin erityksen tulokset. Olin aina 5-10 cm lyhyempi kuin luokkalaiseni keskimäärin enkä vielä hennoin lihasvoimin varustettuna kyennyt puolustautumaan itseäni isompia ja vantterampia poikia vastaan. En enää edes jaksanut puolustautua kiusaamista vastaan ja ysiluokan keväällä aloin jo olla hermoheikko, käteni hikosivat jokaisella minuutilla kävellessäni käytävällä ja tärisin kuin katujyrä syödessäni ruokalassa, en halunnut näyttäytyä vapaa-aikanani ulkomaailmalle ja tuntui kuinka jokainen vastaantuleva kasvo ikäänkuin ilkikurisesti kritisoi tai paheksui näkemistäni.

Nyt yläasteen päättymisestä on kulunut jo reilut yksi ja puoli vuotta. Olenhan minä miehistynyt murrosiän myötä ja testosteronin lisääntyessä olen mieliala sentään huomattavasti vireämpi kuin vielä vuosi pari sitten. Itsetuntoni on edelleen pohjalukemissa, mutta tiedän että käytännössä ainoa paikka, mistä voin vaikuttaa ulkomaailmaan, on seinien sisällä kotonani. Useat opiskelijatoverini ovat vuosien mittaan vihjailleet epätavalliseen ulkonäkööni, jotkut ilmaisseet hyvinkin suorasti että olisin kehitysvammainen. Sisimmässäni tiedän, että edustan yksilöä, joka on hyvin kaukana vajaaälyisestä. Eikä minulla ole koskaan diagnosoitu millään tavalla kromosomihäiriöiseksi. Se mikä aiheuttaa arkipäiväisessä elämässä näkyvät ongelmat, ovat silti minulle hämärän peitossa. Olen mielestäni vähintäänkin normaaliälyinen, ehkä jopa keskimääräistä älykkäämpi. En ole kuitenkaan havainnut siitä olleen hyötyä itselleni yhteiskunnassa. Opiskelen ammatillista tutkintoa, joka on hyvin kaukana omista mielenkiinnon kohteistani tai lahjoistani. Jotta voisin antaa panokseni sosiaaliselle järjestelmälle, vaadittaisiin että ympäristö oppisi hyväksymään esteettiset sekä sosiaaliset puutteeni.

En ole aikeissa hankkia itselleni kumppania vastakkaisesta sukupuolesta, vaan kohdata muutakin kuin erilaiseksi leimautumista. Hassua, kuinka toisten ihmisten imperialistinen vallan ja heikompien yksilöiden alistamisen himo, egon pönkitys ja itsetuho voivat tuosta vain tukahduttaa heikommin palavia sieluja. Lopuksi todettakoon, että on erittäin merkityksetöntä sairastaako joku narsistista/epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä vai ei, kaikki olemme samanlaisia petoja, joille lähimmäisenrakkaus on pelkkää sanan helinää ja oma turmelemattomuus sitä kaikkein tärkeintä...

Äänestä
  • Tuollaiset tarinat saavat minut melkein ällöksymään omaa rotuani ja sen brutaalisuutta. Eikö meille ihmisille juuri ole pitänyt kehittyä moraalitajua, eikö se ole yksi asia, joka erottaa meidät eläimistä.. Olen itsekin aina inhonnut teinielämää, joka ei tunnu usein olevan muuta kuin toisten solvaamista ja ihmisillä leikkimistä. Minulla on kaveri joka on sortunut ihmisvihaan kaiken negatiivisen sosiaalisen kanssakäymisen tuloksena. Hän on sinua kaksi vuotta vanhempi. Ulkomaalainen ja pienikokoinen poitsu.
    Olemme tosiaan jonkin sortin petoja, mutta olemme muutakin. Viisaannuin itse seitsemännellä luokalla, kun pääsin eroon inhottavista kavereistani, joilla oli minuun huono vaikutus. Menin mukaan heidän leikkeihinsä, mutta kun he jo toista kertaa alkoivat syrjimään minua tyhmin motiivein ja jäin yksin, otin viimein opikseni.
    Hienoa, että jaoit sun tarinasi meidän kanssa. Tyhmyys ei ainakaan tule olemaan sun ongelmasi ja toivon, että mahdollisesti huono ihmisrotukuvasi muuttuu positiivisemmaksi.
    Ulkonäöstä on tullut tosiaan yliarvostettua, etenkin meidän naisien keskuudessa. Onhan näköaistimme kuitenkin vallitsevin aisti niistä viidestä, joten miksi sen vaikutusta ihmettelemään. Onneksi ihmiset kasvavat ja tulevat suvaitsevaisemmiksi, vaikka ainahan noita kuvaamiasi olettaen epämiellyttäviä ihmisiä jokapuolella näkee.
    Olisin mielelläni lukenut lisää pohdiskelujasi ja näkökantaasi. Heh. Harmi, ettei sun kohdallesi ole sattunut vielä kunnon ystävää. Ehkä kaikki eivät ole sitä varten. Olet paljon kiinnostavampi ihmisenä, kuin nämä lyhytnäköiset kiusaavat teinibimbot.
    Lämpimiä jatkoja.

    Äänestä

  • Ulkonäkö koskettaa elämäämme.
    Se miten itse arvioimme sitä ja todellakin se miten muistelemme muiden sanomisia toki vaikuttaa yleiskuvaan itsestämme mutta asian ei pidä olla näin.

    Olen kohdannut hyvinkin eri näköisiä ihmisiä elämäni aikana.
    Ja tulokseni onkin ettei kenenkään ulkonäkö ole este sosiaaliselle kanssakäymiselle ja vakavalle suhteelle.

    Uskalla ottaa kontaktia.
    Pahin asia mitä voi tapahtua yksittäisissä tapauksissa on se ettei siitä tietystä ihmisestä saa ystävää.

    Opiskella voi mitä vain. Kyllä mielenkiintoiset asiat muodostuvat. Voit nyt opiskella sitä missä olet ja samalla miettiä miten tulevaisuudessa voitsit aloittaa sen opiskelun mikä sinua kiinnostaa.

    Lähimmäisen rakkaus on täällä näin.
    Ei se kadonnut ole.

    Äänestä

  • Hmm, osa tekstistäsi kuvastaa myös minua, samoja ikäviä fiiliksiä on koettu. :/
    Minuakin on kiusattu, väheksitty ja syrjitty lähes koko peruskoulun ajan, milloin enemmän, milloin vähemmän. Mutta onneksi pääsin viime keväänä pois peruskoulusta, eikä tarvitse enää katsella niitä halveksuvia ihmisiä, tosin itse ala-asteaikana otin ns. "siipieni suojaan" luokalla olleen tytön, jonka kanssa tutustuttiin ja oltiinkin kavereita ylä-asteelle saakka, jolloin tämä kaverini kauniin ja hyvän ulkonäkönsä pohjalta alkoi saada kehuja muilta, siinä samassa alkoi väheksyä minua, se tuntui todella pahalta, ja päätinkin, että parempi olla yksin, mitä katsoa haukkumista. :/
    Muutama ihminen on pysynyt matkassani tähän päivään saakka, he ovat ystäviä sellaisinaan. Eivät juokse ulkonäön perässä, onneksi on tämmöisiäkin ihmisiä... (:
    En tiedä, millainen ulkonäkö-ongelma sinulla on, mikä saa ihmiset haukkumaan jotakin "vammaiseksi"?
    Itselläni on vika toisessa silmässäni, sanotaan karsastukseksi. En tiedä, onko mitään verrattuna sinun ongelmaasi. Mutta eikai ongelmia voikaan verrata. Itseäni on haukuttu, tai katsottu väheksyttävästi.
    Ja onkin ajoittain hankala kohdata toisia ihmisiä ja katsoa silmiin, johtuen varmaan kaikenlaisista traumoista.. Kyllä vetää välillä itsetuntoa pohjaan.. :s
    Muuten sitten olenkin suht. sinut itseni kanssa, harrastan urheilua ja rakastan eläimiä, etenkin koiria.
    Ja voin vaan sanoa, että ihmisillä on suuri vaikutus toisten itsetuntoon, vaikka kuinka yrittää olla välittämättä. Niin se on. :(
    Viime kesä meni jännittäessä, että pääseekö mihin opiskelemaan, ja onneksi pääsin lukioon.
    Nyt minulla on muutamia hyviä kavereita, joille kelpaan sellaisena kuin olen, ja huomannut myös, että heilläkin on ongelmansa.. Kelläpä ei olisi? Niitä vain ei huomaa päällepäin.
    Unelmia täytyy olla jokaisella, ja lahjoja täytyy käyttää! Älä sie sitä unoha, lupaa se ihelles? :)
    Ei niitä hukkaan saa heittää, saatikka sulkeutua omiin oloihinsa täysin, vaikka se tuntuukin joskus ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Toivoa ei saa unohtaa.
    Kyllä niitä ystäviä on, ja oma asenne vaikuttaa ratkaisevasti. Kun itse hyväksyy itsensä sellaisena, ku on ja arvostaa itteensä, nii menee jo hiukan paremmin, ja sit ku on viel ystävälline muille ja auttaa nii kyllä niitä ystäviä saa, ne on vaa ne ennakkoluulot, jotka saa ihmiset tekemään asioista isompia ku on. Ja sitte viel niillä on ongelmii jotka muita kiusaa, yllättävä tosi asia.. :/ Ja vanhempien ero ei oo kiva juttu, mun vanhemmat ei oo kyllä eronnu, onneks. Kyllä ne välillä ottaa päähän riitoineen kaikkineen, eikä niitä jaksa kuunnella, mut silti ne on rakkaita, ja sit ku on nuorempii sisaruksii nii, on kiva merkitä niillekin jotain.. Pieniä tekoja, suuria saavutuksia.. :)
    Mut hei, sinäkin tsemppiä! Jospa uusi vuosi toisi tullessaan hyviä asioita sullekin. Ja varmasti tuokin! :)
    Pitää osata ettii positiivisiä asioita elämästä, kyllä niitä on, usko pois! (Vaikkei aina siltä tunnukkaan, kokemusta on.)
    Ohups, sori pituus.. Mut ehkä joku löytää tästä itelleen miettimisen aihetta? (:
    Hyvää tulevaa Uutta vuotta 2010, tän viestin alottajalle ja kaikille muillekin! :)

    Äänestä

Lakkaa miettimästä muiden ajatuksia. Jos ulkonäkösi on sinulle ongelma niin tee sille jotakin. Aloita uiminen, se muokkaa ylävartaloa ja juokseminen, se muokkaa alavartaloa. Molempia voi tehdä yksin ja niistä tulee niin hyvä olo ettei muiden mielipiteet paljoa kiinnosta. Yliopisto olisi sopinut sinulle. Siellä tehdään etupäässä yksilösuorituksia ja voit kilpailla itsesi kanssa. Ryhmätöissä tutustuu muihin. Käytä älyäsi itsesi kehittämiseen ja aseta itsellesi hyviä riittävän korkeita tavoitteita. Kun löydät onnistumisia (niitä kyllä tulee), niin alat löytää myös ystäviä.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


poika-92~ kirjoitti:

Sosiaalinen kanssakäyminen kaikkine monimutkaisuuksineen on ollut minulle yksi vaikeimpia asioita suorittaa. Muiden lasten joukossa itse olin vetäytyväinen ja alati yksin jo kuusivuotiaana päiväkodissa. En enää osaa sanoa miksen kyennyt/halunnut sopeutumaan silloin muiden lasten leikkeihin ja olemaan "tavallinen". Yksinäinen, hiljainen ja erikoinen lapsi joutuu yleensä muiden halveksunnan ja kiusaamisen kohteeksi, mutta muistan kiusaamisen aiheuttaneen traumoja vasta ollessani toisella luokalla ala-asteella. Tällöin useat koulutoverini osallistuivat toistuvasti kiusaamaan minua ja uudeksi haukkumanimekseni kehiteltiin "vammainen".

En ole koskaan ollut oikein sinut kroppani ja ulkomuotoni kanssa, jo varhain ilmennyt kiusaaminen teki lopun siitä, että tunsin olevani normaali. Kun intensiivinen kiusaaminen oli jossakin muodossa kestänyt jo pari vuotta, mikä on yhdeksänvuotiaan näkökulmasta katsottuna varsin pitkä aika, väkivaltaan (pääasiassa verbaaliseen) puututtiin ensimmäistä kertaa kunnolla, oikein sen aikaisen kouluni rehtorin johdolla. Tehtävä ei ollut aivan helppo, sillä minulla oli eripuraa useiden luokkalaisteni muiden poikien kanssa ja kesti useita kuukausia ennenkuin kiusaaminen saatiin kytkettyä niin, että kykenin kunnolla hengittämään koulussa ollessani. Olin ollut koululainen jo kolmen vuoden ajan, kun vasta sain käytännössä ensimmäiset kaverini. Sosiaalisesti suosittua minusta ei tullut koskaan, kunhan nyt ystävystyin edes parin hiljaisemman luokkani oppilaan kanssa.

Seuraavat kaksi vuotta olivatkin totta puhuen helpoimmat ja mukavimmat ajat koko tähän astisen koulunkäyntini historiassa. Sain toki kuulla silloin tällöin "vammaiseksi" nimittelyä sekä mm.huomautuksia ulkonäöstäni, mutta nämä olivat vain yksittäisiä hetkiä muuten helpottuneessa elämänmuodossani. Kun olin kuudennella luokalla, asiani kohtasivat kuitenkin jyrkän muutoksen. Olin yksitoista ja huomasin suuressa osassa ikätovereitani jo murrosiän merkkejä. Jos itselleni murrosikä olisi alkanut ajoissa myöhäisen sijaan, olisin säästynyt suurelta osalta itsetunto-ongelmia, mistä olen saanut kärsiä näihin päiviin saakka. Jonkinlainen tarve minulla oli kuitenkin esiintyä tässä iässä erilaisena persoonallisuutena mitä oikeasti olin; trendikkäänä, koviksena ja kiusaajana, eli sellaisena henkilönä jotka olivat piinanneet elämääni viimeiset vuodet. Riitaannuin ennen lauhkeakäytöksisen, mutta murrosiän alkamisen myötä pätemisentarpeiseksi muuttuneen parhaan kaverini kanssa ja aloin etsiä uusia kaveriympyröitä muista kymmenestä luokkani poikaoppilaasta.

Erakkoluonteisena en kyennyt muutamaa kuukautta pitempään pyörittämään sosiaalisia suhteina uudessa kaveripiirissäni, mikä tiesi periaatteessa välittömästi ulkopuoliseksi joutumista ja olin taas yksin. Ongelmat eivät rajoittuneet tähän, sillä aloin joutua jatkuvasti törmäyskurssille yhden luokkalaiseni kanssa ja lisäksi stressiä aiheutti vanhempien pitkittynyt avioero seurauksineen. Tästä kaikesta rikki kuluneena tapahtui uusi suuri muutos elämässäni eli yläasteelle siirtyminen. Halusin esiintyä uuden luokkani edessä rentona, itsevarmana, "coolina" jätkänä, joka saisi myös helposti uusia kavereita. Tein kai korostuneella käytökselläni itsestäni pellen muutaman uuden luokkani koviksen silmissä, sillä heti seitsemännen luokan ensimmäisestä päivästä alkaen minua kiusattiin ja pilkattiin, ja yhtenä syynä oli itselleni yksi arimmista aiheista eli ulkonäköni.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu