Tässä on minun tarinani pähkinänkuoressa. Lääketieteellinen osuus perustuu 35 vuoden harrastukselleni aivotutkimuksen, psykosomatiikan, neuropsykologian ja muiden mielenkiintoisten aivojumppalajien parissa. Kaikki tiedot aivotoiminnoista ja lääkeaineiden vaikutuksista niihin, perustuvat satoihin tieteellisiin tutkimuksiin, joihin olen perehtynyt nimenomaan selvittääkseni näiden aineiden vaikutukset aivokemian tasolla ja niiden vaikutukset ajattelutoimintaan. Uusimmat asiaa valottavat tutkimukset ovat vuodelta 2007, ja olen kirjoittanut niistä muutamia artikkeleita blogiini.
http://qmies.blogit.fi/
Jos olisin koululainen tämän päivän Suomessa, minut diagnositaisiin todennäköisesti käytöshäiriöiseksi, ja joutuisin metyylifenidaatti- tai dekstroamfetamiinilääkitykseen. Olin levoton oppilas, lahjakas, mutta luokan pelle. Opettajien suhteen olin varsinainen riesa mielipiteineni, joita minulla riitti loputtomasti joka asiasta.
Kouluaineissa menestys riippui aineen palkitsevuudesta, englanti kiinnosti, siinä olin luokan paras, ruotsi ei, siinä olin luokan häntäpäässä. Poikkeuksen muodosti ruotsinkoe, jolla hankin itselleni uudenuutukaisen mopedin. Äitini nimittäin lupasi, että jos saan ruotsinkokeessa kahdeksaa paremman numeron, hän ostaa minulle mopon. Siihen saakka ruotsinkokeiden pistesaldo oli ollut tasaisesti 4-5 välillä, seuraavissa kokeissa sain 9-. Äidilläni ei kuitenkaan ollut varaa ostaa mopedia jokaisen aineen jokaista koetta varten, ja keskikoulu päättyikin minulta samana vuonna, käytyäni kolmannen luokan kaksi kertaa.
Tunneilla olo oli piinaa. Jos minua kiinnosti aine, kuten biologia, englanninkieli, jne, luin oppikirjan parissa päivässä, ja sen jälkeen koin tarpeettomaksi osallistua opetukseen, koska minulla oli parempana tekemisenä maailman miettiminen ja mielikuvitukseeni tutustuminen. Matematiikka meni penkin alle, koska useimmiten tiesin vastauksen luettuani kysymyksen, mutta en osannut laskea sitä paperilla ohjesäännön mukaisesti.
Kaikki tämä johtui tietysti siitä, että lahjakkuuteni oli spatiaalis-visuaalista, ja toimi tietoisuuden tavoittamattomalla intuitiivisella tasolla. Aivoni olisi voitu pakottaa toimimaan putkimoodissa spatiaalisen moodin sijaan keskushermostoa kiihdyttävällä päihteellä, joka estää hippokampuksen spatiaalista oppimista ja pakottaa aivot toimimaan lineaarisessa ajattelumallissa, jolla koulumaailmassa, ja yhteiskunnassa yleensäkin, menestyy, koska ne perustuvat nimenomaan lineaariseen, putkiaivoiseen ajatteluun, spatiaalisen ajattelun ollessa luonteeltaan samanlaista kuin luonto, jota voi koettaa hahmottaa kuvittelemalla kolmiulotteista fraktaalia, tai hologrammia, jossa vakiot, muuttujat ja niiden keskinäiset vuorovaikutussuhteet ovat näkyvilla yhtäaikaisesti.
Lineaarisen ja spatiaalisen ajattelun ero tulee esille hyvin rakennetun ympäristön ja luonnon välillä. Kaupungissa pystyt päättelemään millainen näkymä avautuu seuraavan kadunkulman takaa, koska tunnet ne säännöt, joilla talot ja kadut järjestyvät kaupunkimiljöössä. Luonnossa ei ole järjestystä, eteen tulevien asioiden ennustettavuus on huomattavasti heikompi kuin lineaariselle ajattelulle rakentuvassa ympäristössä. Luonto vaikuttaa sattumanvaraiselta, mutta vain siksi, että lineaarisen ajattelun puitteissa on mahdon kokea luonnon järjestystä muuksi kuin epäjärjestykseksi. Itse koen luonnon järjestyksen luonteeltaan fraktaalin kaltaiseksi, mutta en osaa selittää loogis-rationaalisesti, mistä mielleyhtymä aiheutuu, minulle riittää mielikuvan antama intuitiivinen tunne, että näin on.
Jos spatiaalista oppimistani olisi estetty kemiallisesti, olisin ehkä menestynyt lineaaristä ajattelua käyttän joissakin aineissa paremmin, koska lineaarisen ajattelun pakkomielteisyys olisi saanut minut lukemaan enemmän, mutta niissä vahvoissa aineissani menestys olisi saattanut olla heikompi, koska ne perustuivat spatiaaliseen oppimiseen.
Vuosia jatkunut lääkitys olisi vaikuttanut hippokampuksen kokoa pienentävästi, koska sen normaali solukuoleman ja uudistumisen rytmi häiriintyisi, ja kykyni spatiaaliseen oppimiseen katoaisi aivoihin kohdistuvan fyysisen muutoksen vuoksi. Tällä metodilla poistetaan persoonallisuudesta kyky nähdä ja ymmärtää suuria kokonaisuuksia, sen muodostavien osien keskinäiset vuorovaikutussuhteet ja merkitys kokonaisuuden toteutumisen kannalta. Tällä hoidolla saadaan lapsi kyllä sopeutettua käytökseltään samaan muottiin muiden kanssa, mutta se myös riistää häneltä hänen ainutkertaisimmat persoonallisuuden piirteensä, ja mahdollisuuden kehittää niitä. Tällä metodilla runoilijoista tehdään konttoristeja, keksijöistä metalliduunareita tai katsastusinsinöörejä, säveltäjistä soittorasioita ja maalareista mainospiirtäjiä.
http://qmies.blogit.fi/
Jos olisin koululainen tämän päivän Suomessa, minut diagnositaisiin todennäköisesti käytöshäiriöiseksi, ja joutuisin metyylifenidaatti- tai dekstroamfetamiinilääkitykseen. Olin levoton oppilas, lahjakas, mutta luokan pelle. Opettajien suhteen olin varsinainen riesa mielipiteineni, joita minulla riitti loputtomasti joka asiasta.
Kouluaineissa menestys riippui aineen palkitsevuudesta, englanti kiinnosti, siinä olin luokan paras, ruotsi ei, siinä olin luokan häntäpäässä. Poikkeuksen muodosti ruotsinkoe, jolla hankin itselleni uudenuutukaisen mopedin. Äitini nimittäin lupasi, että jos saan ruotsinkokeessa kahdeksaa paremman numeron, hän ostaa minulle mopon. Siihen saakka ruotsinkokeiden pistesaldo oli ollut tasaisesti 4-5 välillä, seuraavissa kokeissa sain 9-. Äidilläni ei kuitenkaan ollut varaa ostaa mopedia jokaisen aineen jokaista koetta varten, ja keskikoulu päättyikin minulta samana vuonna, käytyäni kolmannen luokan kaksi kertaa.
Tunneilla olo oli piinaa. Jos minua kiinnosti aine, kuten biologia, englanninkieli, jne, luin oppikirjan parissa päivässä, ja sen jälkeen koin tarpeettomaksi osallistua opetukseen, koska minulla oli parempana tekemisenä maailman miettiminen ja mielikuvitukseeni tutustuminen. Matematiikka meni penkin alle, koska useimmiten tiesin vastauksen luettuani kysymyksen, mutta en osannut laskea sitä paperilla ohjesäännön mukaisesti.
Kaikki tämä johtui tietysti siitä, että lahjakkuuteni oli spatiaalis-visuaalista, ja toimi tietoisuuden tavoittamattomalla intuitiivisella tasolla. Aivoni olisi voitu pakottaa toimimaan putkimoodissa spatiaalisen moodin sijaan keskushermostoa kiihdyttävällä päihteellä, joka estää hippokampuksen spatiaalista oppimista ja pakottaa aivot toimimaan lineaarisessa ajattelumallissa, jolla koulumaailmassa, ja yhteiskunnassa yleensäkin, menestyy, koska ne perustuvat nimenomaan lineaariseen, putkiaivoiseen ajatteluun, spatiaalisen ajattelun ollessa luonteeltaan samanlaista kuin luonto, jota voi koettaa hahmottaa kuvittelemalla kolmiulotteista fraktaalia, tai hologrammia, jossa vakiot, muuttujat ja niiden keskinäiset vuorovaikutussuhteet ovat näkyvilla yhtäaikaisesti.
Lineaarisen ja spatiaalisen ajattelun ero tulee esille hyvin rakennetun ympäristön ja luonnon välillä. Kaupungissa pystyt päättelemään millainen näkymä avautuu seuraavan kadunkulman takaa, koska tunnet ne säännöt, joilla talot ja kadut järjestyvät kaupunkimiljöössä. Luonnossa ei ole järjestystä, eteen tulevien asioiden ennustettavuus on huomattavasti heikompi kuin lineaariselle ajattelulle rakentuvassa ympäristössä. Luonto vaikuttaa sattumanvaraiselta, mutta vain siksi, että lineaarisen ajattelun puitteissa on mahdon kokea luonnon järjestystä muuksi kuin epäjärjestykseksi. Itse koen luonnon järjestyksen luonteeltaan fraktaalin kaltaiseksi, mutta en osaa selittää loogis-rationaalisesti, mistä mielleyhtymä aiheutuu, minulle riittää mielikuvan antama intuitiivinen tunne, että näin on.
Jos spatiaalista oppimistani olisi estetty kemiallisesti, olisin ehkä menestynyt lineaaristä ajattelua käyttän joissakin aineissa paremmin, koska lineaarisen ajattelun pakkomielteisyys olisi saanut minut lukemaan enemmän, mutta niissä vahvoissa aineissani menestys olisi saattanut olla heikompi, koska ne perustuivat spatiaaliseen oppimiseen.
Vuosia jatkunut lääkitys olisi vaikuttanut hippokampuksen kokoa pienentävästi, koska sen normaali solukuoleman ja uudistumisen rytmi häiriintyisi, ja kykyni spatiaaliseen oppimiseen katoaisi aivoihin kohdistuvan fyysisen muutoksen vuoksi. Tällä metodilla poistetaan persoonallisuudesta kyky nähdä ja ymmärtää suuria kokonaisuuksia, sen muodostavien osien keskinäiset vuorovaikutussuhteet ja merkitys kokonaisuuden toteutumisen kannalta. Tällä hoidolla saadaan lapsi kyllä sopeutettua käytökseltään samaan muottiin muiden kanssa, mutta se myös riistää häneltä hänen ainutkertaisimmat persoonallisuuden piirteensä, ja mahdollisuuden kehittää niitä. Tällä metodilla runoilijoista tehdään konttoristeja, keksijöistä metalliduunareita tai katsastusinsinöörejä, säveltäjistä soittorasioita ja maalareista mainospiirtäjiä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
olen assi adhdnuoren vanhempi ja olen sitä mieltä että tänäkään päivänä ei liikaa diagnosoida neuropsykiatrian tai neurologian häiriöön kuuluvia diagnooseja...eikä lääkitystäkään edes aloiteta ennekuin muut kuviot on kokeiltu.Meillä aikanaan lapsi testattiin meidän vanhempien toivomuksesta koska tiesimme että hänen kokonaiskehiys ja poikkeavat aistiherkkyydet ja raivarit erottivat hänet muista normilapsista täysin..Lapsemme onni olikin että hän sai diagnoosin ja sen jälkeen mekin vanhempina ymmärsimme hänen ongelmiaan paremminn.Lääkitys tuli kuvioon kun raivarit häiriitsivät sekä koti-kouluelämää vaikka avustaja kouluun oli saatu ja pienryhmäopetus sekä toiminaterapia menossa.Lääkitys ei vienyt poikamme luovuutta mihinkään vaan hän on täysin oma itsensä edelleen! Hän vaan pystyy koulutyöhön ja keskittymään asioihin paremmin-itsetuntokin on kohdillaan nykyisin.(ennen koki olevansa tyhmä ja hullu) Hän on erittäin idearikas ja luova persoona sekä tavattoman huumorintajuinen-lääkitys siis ei vienyt hänen persooonaansa mihinkään.
Meillä on eri näkemys, koska lähestyn asiaa sisältä päin, en ulkoisena tarkkailijana. Ainoastaan se, joka menettää luovuutensa ja saa sen takaisin, voi tajuta sen, miten salakavalasti nuo aineet vaikuttavat minuuteen ja ajattelutapaan. Minä olen sen kokenut. Omat kokemukseni vahvistavat ilman epäilyksen häivää, että aivotutkimus on oikeassa tässä asiassa, ja psykiatrit väärässä. Psykiatri on pelkkä markkinamies, joka pyrkii saamaan ongelman ratkaistua mahdollisimman nopeasti, halvalla ja vähällä vaivalla. Tämän päivän maailmassa ei oikeastaan enää ole muuta mahdollisuutta kuin persoonallisuuden kemiallinen sopeuttaminen, onneksi synnyin 50-luvulla, vaikka ei sekään mitään herkkua ollut.
Paitsi oma kokemus ja tiede, minun näkemykseeni vaikuttavat voimakkaasti myös filosofiset näkemykset, ihmisen oikeus omaan persoonallisuuteensa. Omalta kohdaltani pidän parempana, että olen saanut kehittyä lapsuudessani omana itsenäni, sen sijaan, että aivojeni kehitystä olisi muutettu kemiallisesti siten, että olisin samanlainen kuin muut. Keskushermostoa piristävien aineiden ikäviin pitkäaikaishaittoihin kuuluu dopamiiniprosessien heikkeneminen aivoissa siten, että kyky tuntea mielihyvää alenee oleellisesti ja stressinsietokyky alenee aivojen rakenteellisten muutosten takia.
Olen löytänyt oman tasapainoni tiukalla ruokavaliolla, josta on karsittu pois kaikki keskushermostoa kiihdyttävät myrkyt, ja sen lisäksi lisäravinteilla, jotka parantavat keskushermoston toimivuutta ja suojelevat aivosoluja. Tällainen, tieteelliseen ajatteluun perustuva lähestymistapa on tietysti paljon työläämpi, mutta säästää aivoja vanhuuden päiviä varten.
Jokkainen uskollaan autaaksi tulloo! -Kuinka oikeassa olikaan isomummu tuon sanoessaan...Yhtä ainoaa oikeata mielipidettä ei ole...ei edes ex.kofeinistin,,,hyvä kun olet olet löytänyt oman tiesi....mutta muista että kaikki eivät ole samaa mieltä-koskaan!
Pojallani on juuri diagnosoitu add asperger piirteet ja kirjoituksesi on suureksi avuksi miettiessäni lääkityksen etuja/haittoja. Kiitos!
kertoisitko tarkemmin tuon ruokavaliosi? ja lisäravinteesi. itsekin etsin itselleni parempaa/sopivampaa tapaa syödä, koska selvästi ruoka vaikutttaa jossain määrin. muidenkin kokemuksia olisi kiva kuulla. mutta mielellään ihan asiallisesti ja jos mahdollista niin linkkejä tutkimuksiin, mistä kenties on saanut kimmokkeen jonkin lisäravinteen/ruokavalion noudattamiseen.
Emäksinen ruokavalio ilman sokeria ja keinotekoisia lisäaineita. Ravintolisinä E-Epa, karnosiini, b-monivitamiini, magnesium, sekä muita, jotka liittyvät minulla muihin tiloihin. Kofeiini voi aiheuttaa levottomuuteen myös akuuttina vaikutuksena, vaikka se toisaalta myös kohottaa dopamiinitasoja, joka auttaa keskittymään. Kofeiinilla vain on se ikävä vika, että se aiheuttaa päivittäiskäytössä monia sairauksia, sekä psyyken, että fysiikan puolella, koska toimii aivoissa kemiallisesti juuri samoin, kuin kova psyykkinen stressi ja sekoittaa aineenvaihdunnan melko perusteellisesti.
Lääkitys kannattaa oikeasti miettiä sen mukaan tarvitseeko lapsi sitä. Oikeasti sen itsetunnon voi tuhota sillä, että lapsi kokee jatkuvasti alisuoriutuvansa ja saavansa moitteita milloin mistäkin ongelmasta, jolle ei oikeasti pysty mitään. Älykkyydellä tätä oireistoa pystyy tiettyyn rajaan asti kompensoimaan, mutta joskus tulee seinä vastaan.
Itse että kumppanini olemme molemmat aikuisiällä diagnosoituja. Erona on, että kumppanini olisi voinut saada tarvittavat hoidot jo lapsena, sillä tutkimukset oli tehty, diagnoosi oli vain jätetty jostain kumman syystä kirjaamatta! Itselläni taas kukaan ei huomannut mitään - koko perhe ja suurin osa suvuista on samanlaisia häsläreitä, vaivuin enemmän omiin maailmoihini.
Itselleni kävi diagnosoimattomana niin, etten saanut tarvitsemaani apua ja tukea. Minulla on joukko tiukasti ADHD:hen liittyviä liitännäissairauksia, jotka 'taviksilla' hoidetaan ihan eri lääkkeillä, itselläni korjautuivat vasta ADHD:n lääkityksillä. Olen 24v, opiskelen nyt vasta ammattikoulussa ammattia, enkä sitäkään ihan normaaliopetuksen tahdissa. Lukion itse sain käytyä, tosin kahdessa erässä ja kielissä rimaa hipoen (voimat menivät jo tenavana oireiden hallintaan, en koskaan oppinut miten oppia vieraat kielet saati työmuisti riitä), vaikka muuten arvosanat olivatkin suhteellisen hyviä. Itselleni se seinä, jolloin hallintakeinot hallita oireitaan pettivät, tuli juuri lukiossa. En tule koskaan kuntoutumaan entiselleni, itsetunto on aika heikolla tolalla edelleen ja lääkityksestä huolimatta ne liitännäissairaudet ovat ja pysyvät.
Kumppanini, 26v, sai peruskoulun kyllä suoritettua rimaa hipoen, tutkimuksien vuoksi oli alusta asti erityiskoulussa, saamatta kuitenkaan diagnosoimattomana tarvittavia tukitoimia. Ammattikoulut ovat jääneet kesken toistuvasti, itsetunto nollilla. Ennen diagnoosia ja lääkityksiä haki avun niin päihteistä kuin lääkkeistä, joita piti käyttää väärin, osa jopa pahensi oloa mitä lääkärit kirjoittelivat. Ilman lääkitystä ei pysyisi hetkeäkään aloillaan, ei vaikka olisi kuinka kipeä. Onnistui siis saamaan selkäänsä loppuiäksi vaurion teini-ikäisenä purkaessaan ylivilkkauttaan ja pahaa oloaan. Samaten ennen lääkkeitä on ehtinyt kertyä mittavat velat (koska laskuja ei muistanut maksaa), parisuhteet eivät kestäneet muutamaa viikkoa pidempään ja muutenkin elämä oli erittäin vauhdikasta.
Kumpikin meistä olisi halunnut ja ottanut mielellään avun jo paljon paljon nuorempana vastaan. Jos sitä olisi saanut. Jouduimme molemmat käymään ihan pohjalla, sairastumaan mielenterveydeltämme vaikeisiin masennuksiin, taistelemaan diagnoosimme ja oikean lääkityksen, sillä vieläkään lääkärit eivät osaa aina mieltää ADHD:ta kuin vain lasten taudiksi, joka 'paranee' aikuisena. Monelta harmilta olisimme molemmat säästyneet, jos sen masennuksen sijasta olisi oikeasti hoidettu ensin se ADHD, joka masennuksen aiheutti. Puhumattakaan mitä kaikkia vaurioita itsetunnoillemme nämä vuodet ennen oikeaa lääkitystä ja edes jonkinlaista apua ovat tehneet.
Eli vaikka niillä lääkkeillä olisi haittansa, myös sillä voi olla haittansa, jos lääkkeitä ei saa, vaikka tarvitsisi. Vanhempana ei kannata ottaa asennetta, että minunhan lapseni ei lääkkeitä syö. Toki kaikki muut keinot ja tukitoimet saa käydä ensin läpi, eikä lääkitys tukitoimien tarvetta poista, mutta älkää tuhotko lapsienne elämää omalla ehdottomalla asenteella. Erityisesti jos oikeasti lapsenne kärsii oireistaan eikä muut tukitoimet auta riittävästi edes jokseenkin normaalin lapsuuden ja nuoruuden viettämiseksi. Oireet kun voivat tehdä lapsesta niin erakon, joka ei osaa toimia enää muiden kanssa kuin myös päihteistä apua hakevan nuoren. Kumpikaan ääripää ei tee hyvää, vaan tuhoaa lapsesi tulevaisuutta vielä vuosia siitä, kun lapsesi on saanut itse päättää asioistaan ja saanut avun, jonka vanhemmat typeryyttään olivat kieltäneet tarpeesta huolimatta. Haluatko lapsesi eläkkeelle (kuntoutustuelle) jo parikymppisenä kun toimintakykyä ei ole normaaliin elämään? Valinta on vanhemmalla, erityisesti jos diagnoosi jo on, millaista tulevaisuutta haluat.
Omaa luovuuttani lääkkeet eivät tuhonneet. Ennemminkin sain sen takaisin. Siellä kuopan pohjalla ylöspäin yrittäessään ei luovuutta ole, se on vain selviämistaistelua selviääkö hengissä seuraavaan aamuun, jaksaako sinne asti.
Jos aivopuoliskojen integraatio ei ole aivan kohdallaan tai jos vasen korva johtaa(kuulee paremmin) kuulotiedon prosessointi voi painottua toiselle aivopuoliskolle. Tämä häiritsee esim. visio-spatiaalista prosessointia, aiheuttaa rauhattomuutta ja ehkä viiveen ymmärtämiselle ja väsyttää. Sensomotorisessa kuntouksessa muokataan kuuloa, aivopuoliskojen epätasainen työnjako vähenee tai poistuu ja ihminen saa pysyvän helpotuksen vaivaansa ilman lääkitystä jolla on haittavaikutuksia.
tosiaan. ADHD ja muut sairaudet mahdollistavat sen että on muita huomattavasti nopeampi, ehkä synapsit kulkevat nopeammin tai aivosoluja on enemmän vai mistä lie johtuu, jotain eroa siellä on oltava. Haitta on se että aivotoimintaa saattaa olla liikaa jolloin tulee kirjaimellisesti häiriö. Lääkkeet puuduttavat aivoja ja joskus se voi olla paikallaan.