Sairastuin 2004 kesällä masennukseen. Elämä ei ollut kuin helvettiä. Elämä oli helvettiä.
Sen tuskan ja käsittämättömän paineen alla en kyennyt kuin nukkumaan ensimmäisen vuoden. Jouduin laitos hoitoon useita kertoja, sillä en kyennyt huolehtimaan itsestäni. Ilman hyviä ystäviäni olisin menettänyt asuntoni, luottotietoni ja varmasti myös henkeni. Nyt meni vain eläkevirka, opiskelupaikka, auto, moottoripyörä, vene, säästöt ja maine. Sekä tietysti suurin osa kodin irtaimistosta.
KELA:n ja muiden vastaavien instanssien pyrogratian pyörteissä oli täysin toivotonta yrittää selviytyä. Kuuteen kuukauteen en saanut latiakaan rahaa mistään. paitsi kaverailta, jotka ruokkivat ja maksoivat lääkkeeni. Lopulta sain sairaalan sossun kautta asianhoitajan ja eläkehakemus meni vihdoin läpi. Puolentoista vuoden jälkeen sairastumisesta pääsin vasta ensimmäistä kertaa todella toipumaan.
Elämä oli ihan perseestä ja on vain hyvää tuuria, että olen vielä elossa. Monet kerrat päätin tehdä itsemurhan. Olin kuitenkin niin voimaton, etten yksinkertaisesti jaksanut toteuttaa suunnitelmiani.
2008 helmikuun alussa pääsin HUS:n psyk osastolta sähköhoidon jälkeen pois. Olo oli suhteellisen hyvä. Ei vielä terve, mutta ihan ok. Olin sairastanut lääkeresistenttiä vaikeaa masennusta ja hymyilin nyt ensi kertaa moneen vuoteen. Olo oli ihmeellisen toiveikas ja varovasti aloin toivoa tämän paskan vielä joskus olevan ohi.
2009 keväällä se sitten tapahtui. Huomasin olevani terve. Olo oli taivaallisen ihana. Mies oli pelkkää hymyä aamusta iltaan. Mustat, auringon pimentävät liekit olivat kadonneet ympäriltä. Selän sai taas suoraksi, kun taakka hartioilta oli jätetty pois. Elämään tuli jälleen valoa. Toivoa ja halua jatkaa, mennä eteen päin.
Nyt lääkitystäni lopetellaan ja kevääseen mennessä olen päässyt efexorista kokonaan. Muu lääkitys on jo lopetettu. Psykoterapia lopetettiin tämän kuun alussa lopullisesti. Ennen joulukuuta olin pari kuukautta ilman terapiaa kokeilu tarkoituksella.
Töihin palaan pian. Työkokeilut, joissa nyt olen ollut, ovat osoittaneet palautumisen vielä melko hitaaksi. Niimpä lääkäri suorastaan käski hetken nauttimaan elämästä, ennen töihin paluuta.
Omaan paranemiseeni eniten vaikutti spykoterapia, sähköhoito ja lääkkeet. Lääkkeet sitten kun alkoivat puremaan. Sähköhoidon jälkeen.
Psykoterapian suhteen kävi ilmeisesti loistavan hyvä tuuri. terapauttini on mies, joka on juuri siinä työssä elementissään. Hän kaiveli päätäni ja sai minut itse löytämään alitajunnastani sinne hautaamiani asioita. Olen kuullut paljon juttuja epäpätevistä terapeuteista. Privaviestillä voin antaa ks kaverin yhteystiedot jos joku tuntee terapiaan tarvetta.
Ei sitä masentuneena usko, mutta päivä on juuri niin hyvä kun itse päättää sen olevan. Ja elämä on aika helkkarin kivaa.
Sen tuskan ja käsittämättömän paineen alla en kyennyt kuin nukkumaan ensimmäisen vuoden. Jouduin laitos hoitoon useita kertoja, sillä en kyennyt huolehtimaan itsestäni. Ilman hyviä ystäviäni olisin menettänyt asuntoni, luottotietoni ja varmasti myös henkeni. Nyt meni vain eläkevirka, opiskelupaikka, auto, moottoripyörä, vene, säästöt ja maine. Sekä tietysti suurin osa kodin irtaimistosta.
KELA:n ja muiden vastaavien instanssien pyrogratian pyörteissä oli täysin toivotonta yrittää selviytyä. Kuuteen kuukauteen en saanut latiakaan rahaa mistään. paitsi kaverailta, jotka ruokkivat ja maksoivat lääkkeeni. Lopulta sain sairaalan sossun kautta asianhoitajan ja eläkehakemus meni vihdoin läpi. Puolentoista vuoden jälkeen sairastumisesta pääsin vasta ensimmäistä kertaa todella toipumaan.
Elämä oli ihan perseestä ja on vain hyvää tuuria, että olen vielä elossa. Monet kerrat päätin tehdä itsemurhan. Olin kuitenkin niin voimaton, etten yksinkertaisesti jaksanut toteuttaa suunnitelmiani.
2008 helmikuun alussa pääsin HUS:n psyk osastolta sähköhoidon jälkeen pois. Olo oli suhteellisen hyvä. Ei vielä terve, mutta ihan ok. Olin sairastanut lääkeresistenttiä vaikeaa masennusta ja hymyilin nyt ensi kertaa moneen vuoteen. Olo oli ihmeellisen toiveikas ja varovasti aloin toivoa tämän paskan vielä joskus olevan ohi.
2009 keväällä se sitten tapahtui. Huomasin olevani terve. Olo oli taivaallisen ihana. Mies oli pelkkää hymyä aamusta iltaan. Mustat, auringon pimentävät liekit olivat kadonneet ympäriltä. Selän sai taas suoraksi, kun taakka hartioilta oli jätetty pois. Elämään tuli jälleen valoa. Toivoa ja halua jatkaa, mennä eteen päin.
Nyt lääkitystäni lopetellaan ja kevääseen mennessä olen päässyt efexorista kokonaan. Muu lääkitys on jo lopetettu. Psykoterapia lopetettiin tämän kuun alussa lopullisesti. Ennen joulukuuta olin pari kuukautta ilman terapiaa kokeilu tarkoituksella.
Töihin palaan pian. Työkokeilut, joissa nyt olen ollut, ovat osoittaneet palautumisen vielä melko hitaaksi. Niimpä lääkäri suorastaan käski hetken nauttimaan elämästä, ennen töihin paluuta.
Omaan paranemiseeni eniten vaikutti spykoterapia, sähköhoito ja lääkkeet. Lääkkeet sitten kun alkoivat puremaan. Sähköhoidon jälkeen.
Psykoterapian suhteen kävi ilmeisesti loistavan hyvä tuuri. terapauttini on mies, joka on juuri siinä työssä elementissään. Hän kaiveli päätäni ja sai minut itse löytämään alitajunnastani sinne hautaamiani asioita. Olen kuullut paljon juttuja epäpätevistä terapeuteista. Privaviestillä voin antaa ks kaverin yhteystiedot jos joku tuntee terapiaan tarvetta.
Ei sitä masentuneena usko, mutta päivä on juuri niin hyvä kun itse päättää sen olevan. Ja elämä on aika helkkarin kivaa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Onneksi olkoon! Tuli hyvä mieli tätä lukiessa,siis tarkoitan lopputulosta! Kaikkea hyvää elämääsi ja perässä tullaan :)
Kiitos tarinastasi. Se vahvistaa oman näkemykseni siitä, että osa ihmisistä voi toipua masennuksesta, mutta osa ei. Olen pohdinnoissani tullut siihen lopputulokseen, että masennuksesta voi päästä eroon, jos sen syyt ovat väliaikaisissa kokemuksissa tai olosuhteissa. Jos taas masennus on vaistonvaraista, ikään kuin jo syntymässä mieleen sisäänrakennettujen ominaisuuksien seurausta, toivoa tuskin on.
Mitä siis paranemiseen tulee, jakaisin masentuneet kahteen ryhmään:
RYHMÄ 1:
Henkilön masennus johtuu vallitsevasta elämäntilanteesta tai aikaisemmista kokemuksista. Elämäntilannettaan voi melko usein halutessaan muuttaa ja kokemuksia käsitellä ja analysoida. Joskus tilanteet muuttuvat itsestäänkin (esim. suru kuolemasta lientyy ajan mukana). Suurin osa masentuneista kuulunee tähän ryhmään. He ovat saattaneet kokea jonkin suuren menetyksen, heitä on kiusattu tai kohdeltu muuten kaltoin tai he ovat väsyneet työtaakkansa alle, sairauksiinsa, yksinäisyyteen, jatkuvaan kilpailuun, toteutumattomiin tavoitteisiin jne. Nämä henkilöt voivat hyvinkin saada apua lääkkeistä, psykiatriasta tai tukiverkostosta, koska ulkopuolisen tuore näkökulma epäkohtiin saattaa olla juuri se, mitä solmun avaamiseen tarvitaan. Ryhmä 1:n masentuneet eivät pohjimmiltaan halveksu elämää. He haluavat parantua.
RYHMÄ 2:
Kuulun itse tähän ryhmään. Me emme voi parantua, näin luulen. Masennuksemme ei riipu yksittäisistä kokemuksista vaan siitä, miten koko olemassaolo meidän silmissämme näyttäytyy. Me emme ole ymmärryksemme tarpeeksi kehityttyä koskaan olleetkaan onnellisia. Pettymys on päällimmäinen tunne, jonka muistamme lapsuudestamme. Emme sopeudu kouluun tai muihin instituutioihin - tai ylipäänsä mihinkään pakkojärjestelmiin. Meille mikä tahansa maailman- ja elämäntilanne on yhtä masentava, yhdentekevä ja merkityksetön, sillä koemme olevamme väärässä paikassa väärään aikaan. Psykiatriasta ei ole apua, koska se yrittää vain sopeuttaa meidät maailmaan, jonne emme ole alun perinkään halunneet syntyä. Lääkkeillä voimme toki turruttaa tunteet, mutta koemme tällaisen "avun" loukkaavana, manipuloivana ja nöyryyttävänä. Meidän mielestämme maailma on sairas, emme me. "Parantuminen" kuulostaa meidän korviimme irvokkaalta. Miten me voisimme päästä olotilastamme muulla kuin poistamalla itsemme tästä väärästä paikasta ja väärästä ajasta?
olet oikeassa. Ja niin väärässä. Itsen tunnistan ryhmän 1 piirteitä sairauteni takana, mutta lasken kuuluvani ryhmään 2.
Ajattelin itse täysin samoin masentuneena. Lapsuus oli vaikea ja olin enimmäkseen masentunut jo silloin. En sitä tietenkään silloin vielä tunnistanut. Ramppasin kuitenkin, tai siis pakotettiin, jos jonkin psykiatrin ja psykologin juttusille jo ennen peruskoulun alkua. Maailma ympärilläni oli sekaisin, muut eivät vaan nähneet sitä. Yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran 11 vuotiaana. koskaan en tuntenut kuuluvani tähän maailmaan ja kirosin vanhenpiani, kun eivät kysyneet minulta ensin.
kropassani on enemmän murtuneita kuin ehjiä luita. Suurin osa murtumista tuli 15 vuotiaana kun olin liikenneonnettomuudessa. Asustin Töölön sairaalassa vuoden päivät. Toipumiseen meni seitsemän vuotta. Neljän vuoden kuntoutuksen jälkeen kävelin 19 vuotiaana ensi kertaa ilman apuvälineitä sitten 15.6.1993. Lähes 17 vuoteen ei ole ollut yhtäkään kivutonta päivää.
Se ei silti ollut mitään masennukseen verrattuna. Huomasin ettei viha ja katkeruus kehitä mitään. Tosin senkin ymmärsin vasta kun lakkasin olemasta vihainen ja katkera. Ei syyt sairastumiseeni olleetkaan maailmassa, kuten luulin, vaan minussa itsessäni. Tämän kun ymmärsin aloin toipua kovaa vauhtia.
Masentuneelle on turha sanoa, että masennus menee ohi ja elämä muuttuu vielä paremmaksi. Ei sitä kykene näkemään. Kuulin sitä usein itsekin ja pidin ihmisiä tolloina kun sanovat tuollaista.
Mutta hitto, meni se.
Toivottavasti pysyt hengissä ja joudut toteamaan minun olleen oikeassa =)
Se päivä nimittäin tulee vielä joskus.
Sen 30 vuotta kestäneen ahdistuksen ja pahan olon jälkeen tunnen itseni nyt varmasti paremmin kuin useimmat "terveet" ihmiset. Ja vaikka ne raskaimmat masennuksen vuodet olivatkin jotain käsin kosketeltavan kamalaa, oli se silti valtavan tärkeä jakso elämääni. Opin tänä aikana jotain tärkeää elämästä, maailmasta ympärilläni ja etenkin itsestäni. Nyt olen iloinen, että jaksoin käydä sen kaiken läpi. Kyllä sinäkin Masennus matkassa, paranet vielä, vaikka et sitä vielä uskokaan. Ja tulet toteamaan saman kuin minäkin. Maailma ei meitä rajoita. Me itse rajoitamme maailmaamme.
Ps. Ota yhteyttä jos tarvitset apua/tukea. Ja vaikka et uskoisi minun kykenevän auttamaan.
Toivon toki, että olet oikeassa.
Oikeastaan sanoin ehkä väärin, ettei ryhmä 2:een kuuluvat voisi päästä masennuksestaan. Jos ei saa itseään tapettua, vaan kituu olotilassaan vuosikymmeniä, masennuksesta tulee jo niin kiinteä ja kokonaisvaltainen osa jokapäiväistä elämää, ettei sitä enää masennukseksi tunnistakaan, eikä ilman sitä osaa olla. Kertomasi perusteella uskon sinun tietävän tämän.
Itselläni ainakin on käynyt niin. En muista aikaa, jolloin olisin ollut aidosti iloinen. Muistan vain pettymyksen. Mieleeni tuli ensi kerran tappaa itseni joskus 6-7-vuotiaana. Kaikkien näiden vuosien jälkeen en siis varsinaisesti koe olevani enää masentunut (koko sana tuntuu jo epäolennaiselta), vaan koko olemassaoloni on yhtä kuin masennus, kaikesta päätellen se on jo tappanut minut sisältä, syönyt ontoksi. Tunteeni ovat kaikonneet, eikä minussa sen myötä ole enää vihaa, kiihkoa eikä katkeruutta maailmaa kohtaan - muttei myöskään iloa tai toivoa paremmasta. En usko, että minulla on jäljellä omaatuntoa tai empatiakykyäkään.
Olennaisin pointti kuitenkin on, etten edes koe menettäneeni mitään näiden vuosien aikana. En ole surullinen tai ryve itsesäälissä; olen pikemminkin turhautunut. En näe elämässä kertakaikkiaan mitään tavoiteltavan arvoista tai hyvää. Minulla ei näin ollen ole myöskään pienintäkään motivaatiota tehdä työtä, ja tämä lienee yhteiskunnan kannalta se suurin ongelma. Jos en tee työtä, en voi maksaa veroja... Mutta miksi tekisin työtä, kun en saa elämältä mitään vastineeksi? Eikö kaikkien kannalta olisi parempi, että kaltaiseni loinen kuolisi pois tuhlaamasta muiden verorahoja?
Tokihan minäkin olen käynyt terapioissa ja syönyt lääkkeitä (ja syön edelleen), mutta eivät ne ajatuksiani ole muuttaneet. Ehkä en ole törmännyt tarpeeksi manipuloivaan terapeuttiin. Puhuminen ahdistaa, enkä jaksa selittää näkemyksiäni, koska niitä ei ymmärretä. Ja psykiatrit/psykologitkin tekevät hommaansa rahasta. Heillä on oma systeeminsä, johon he uskovat, ja jonka he uskovat voivan "parantaa" minut (toisin sanoen leipovan minusta työkykyisen veronmaksajan). Minä taas en luota ihmisiin ja heidän järjestelmiinsä. Luotan itseeni.
Tai no, en aina itseenikään. Vaikka nimittäin sanoinkin kokevani olevani väärässä paikassa väärään aikaan, ei se tietenkään todellisuudessa mene niin. Asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat. Ihmisen mitättömällä ymmärryksellä maailmankaikkeuden toimintamekanismeista olisi aika yltiöpäistä väittää luonnon tehneen jotain "väärin" minut synnyttäessään. Toisaalta samaa logiikkaa käyttäen näen, että yhtä lailla luonnollista olisi, vaikka tappaisin itseni jo tänään. Oikea ja väärä riippuvat viitekehyksestä.
Tiivistäen voisi kai sanoa, että masennuksen voi voittaa, mutta onnellisia ei kaikista sittenkään koskaan tule. Paljonhan onnesta puhutaan, mutta kuvausten perusteella se on täysin ainakin oman ymmärrykseni/kokemusmaailmani ulkopuolella. Ainoa lohtu on, että kuolema tulee jonakin päivänä. Enpä malta odottaa.
Joka tapauksessa hyvä juttu sinulle, jos olet onnen löytänyt.
Minulla päättyi yli 20 vuoden vaikea, hoidolle resistentti masennus siinä 4kk sen jälkeen. kun lopetin täydellisesti kofeiinin käytön. Ensi kesänä tulee kaksi vuotta ilman oireita.
mutta onnea siitä, että elämäsi hymyilee jälleen! Hieman "jarruttelen" (varmaan ihan syyttä suotta): lääkkeiden lopetuksen jälkeen oireet voivat uusia parissa kuukaudessa. Minulle on käynyt niin kaksi kertaa ja nyt en aio lääkkeistä enää luopua. Hyvää jatkoa!
Ihan kuin omaa tekstiä lukisi, kun Masis messissä kirjoittamaa tekstiä lukee. Siis siltä ajalta kun itse vielä olin sairas. Vilpittömästi toivon sinun vielä paranevan. Itse en koskaan uskonut voivani tuntea tälläistä iloa pelkästä elämästä, elämähän oli ihan perseestä. Olihan niitä tietysti parempia jaksoja välillä, mutta ne varmistivat vain jyrkemmän syöksyn takaisin pohjalle.
Kaikki on vain niin erilaista nyt, ja uutta minulle, etten osaa sitä edes vielä kuvailla. Mutta saanpahan vihdoin elää ja olla onnellinen. Täysin uusi ja uskomaton tunne. Tekisi välillä mieli vaan huutaa onneaan kaikille =D
Ja olen tietoinen tuosta masennuksen oireiden mahdollisesta paluusta. Siksi lääkityksen lopettamisen haluan tehdä hitaasti. Enkä aio lopettaa lääkkeitä kokonaan, ennen kuin olen jälleen hyvässä fyysisessä kunnossa. Aiemmin olen ollut varsin kovassa kunnossa ja silloin pääkin on pysynyt parhaiten menossa mukana. Ja kaikista vammoistani huolimatta suoritin armeijan vaikka olisin saanut vapautuksen. kolme kulmarautaa kaulukseen tuli sieltä mukaan. Ja olen siitä ylpeä.
Olin ennen eläköitymistäni palomiehenä Helsingissä. Palokuntaan en tosin aio enää palata vaikka pian fysiikka taas siihen riittäisikin. Palkka on niin surkea ja tiedän nyt pystyväni saavuttamaan mitä tahansa.
Jostain syystä olen varma, etten lääkkeitä enää lopettamisen jälkeen kaipaa. Mutta jos toisin käy en anna sen häiritä. Syödään sitten vaan taas ne napit, eihän siinä mitään uutta ole. Omega kolmen vaikutusta masennuksen loppuvaiheessa on myös tutkittu. Ovat todenneet siitä olevan joillekin niinkin paljon apua, ettei varsinaista masennuslääkitystä edes tarvita. Sitä aion itsekin kokeilla. Aloitin syksyllä omegat päivittäin ja jos siitä oikeasti on apua niin hyvä. Jos ei, niin uskon vaan vahvasti siitä olevan apua. Eiköhän se oman psyykkeen pieni kusettaminen ole joskus ihan sallittua.
Kohta tulee kevät ja päivät pitenee. Toivottavasti edes muutaman masentuneen elämään tulee lisää valoa sen myötä.
..lukea tarinasi. Kiitos siitä! Itse kuuluin siihen kastiin jotka ajatteli masennuksen olevan enemmänkin "trendi" ja kyseenalaistin voimakkaasti koko ns sairauden. Nyt on pakko myöntää et elämäntilanne on sen aiheuttanut vaikka olen taistellut hampaat irvessä vastaan!! En oikein usko koko diagnoosia vieläkään, mutta henkinen helvetti on liiankin konkreettinen ja vallitseva olotila. Jep. Ehkä tästä voi siis myös parantua?
Hienoa, et joku on ainakin. Lisää tuollaisia tarinoita tänne. Kiitos. Antaa toivoa =)!!
Hyvää, jopa parempaa uutta vuosikymmentä kaikille!
VAAN MASENNUS ON NORMAALI REAKTIO SURUUN JA MENETYKSEEN. SAIRASTA SURUA EI OLE OLEMASSAKAAN. JOTEN SIIS MASENNUS EI OLE SAIRASTA JA SIIHEN EI TARVITA LÄÄKKEITÄ. MASENNUS MENEE OHITSE, MUTTA TÄYTYY ODOTELLA MUUTAMIA KUUKAUSIA NIIN KAIKKI MUUTTUU PAREMMAKSI. LÄÄKE EI OLE RATKAISU.
http://www.youtube.com/watch?v=47Z_KLGZ8Kw&feature=related
Sähän nyt varsinainen ********* oot. Kyllä masennus on sairaus.
Vai että masennus ei ole sairaus. Viestin kirjoittaja ei tiedä mistä puhuu, jos väittää sellaista.
Toiset saavat apua lääkkeistä, toiset eivät. Minulle ne ovat olleet suureksi avuksi. Yritin luopua niistä, mutta käyttöön oli palattava, koska vähä-energisyys oli niin ongelmallista. Sen jälkeen olen ajatellut, että syön Sertraliinia vaikka lopun elämääni, jos sen avulla kerran pystyn elämään kohtalaisen tyydyttävää elämää. Niin, ja nukun Ketipinorin avulla. Psykoterapia oli erittäin merkittävä osa hoitoani. Kiitos ihanan terapeutin!
Ketjun aloittajalle suuri kiitos, että kerroit toipumisestasi. Siunausta elämääsi!
Mikä ihmiselle on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.