Miksi "asevelisosialistit" eivät uskalla kirjoittaa omalla nimellään???

Oisitko pudonnut itse kelkasta.

totuus kirjoitti:

Oisitko pudonnut itse kelkasta.

... ja itse asiasta sulla ei ollut mitään sanottavaa. Pelkästään jokin käsittämätön agraarihenkinen "kelkkavertaus".

Kuvaavaa, hvyin kuvaavaa ja tyypillistä takapajula-kepulaisuutta.

"Näyttää, että sinulla on suuri huoli siitä, että niin moni kritisoi Keskustaa puolueena. Haluaisit ehkä hiljentää tällaisen arvostelun, sillä onhan se tietysti kiusallista Keskustan fundamentalistikannattajille", kirjoittaa nimimerkki "mielipidepankki" - pitkään ja hartaasti.

Enempää et voisi, mielipidepankki, näkemyksinesi väärässä olla kuin mitä olet suhtautumisessani avoimeen ja vapaaseen keskusteluun, niin kansalaisten eli ruohonjuuri- kuin vallasväenkin tasolla, myös vaikkapa niissä kovin korostamissasi syrjäseutukunnissa.

Kirjoituksesi on vain vähän "kohtuullista" pitempi, ja näin nimenomaan siksi, että samat tuntosi olet tyhjentänyt näille saiteille jo kymmeniä kertoja.

Mitään uutta näkö- tai tarkastelukulmaa ei ole kirjoituksistasi avautunut. Lyhyesti sanottuna olet jäänyt UKK:n aikaisiin bunkkereihisi, etkä tunnu sieltä pääsevän ylös tämän päivän asioihin sitten millään.

Murheellista on kekkoskaunassasi vielä se, että sekin kauna on vain niukalti tosiasioihin perustuvaa ja muutenkin jälkijättöistä.

Mielipidepankki perustelee nimimerkillä kirjoitteluaan sillä, että "asiat ovat tärkeitä, eivät ne, jotka asioista kirjoittavat".

Kyseisenlainen suhtautuminen on sinällään kaunis, mutta varsin naiivi. Etenkin semmoisessa ympäristössä, missä monet muut (kuten esimerkiksi "asevelisosialisti" kymmenine nimimerkkeineen ja ilmiselvästi muutamat muutkin väijyläiset) eivät kirjoittele niinkään korkeista moraalisista lähtökohdista kuin "mielipidepankki", muiden kirjoittajien ja luonnollisesti myös lukijoiden olisi kohtuullista saada tietää, kirjoittaako kulloinkin julki elämäntuskaansa vaikkapa itse sdp:n puhemies Paavo Lipponen vaiko vain ihan joku tätä suunnattomasti tai ainakin jonkin verran ihaileva Kekkosen aikana kaltoin kohdelleeksi tullut tai ainakin niin tunteva demarivirkamies tmv. sinällään "sitoutumaton" ihminen.

Jos mielipidepankki ei tuota asiayhteyttä ymmärrä tai halua tunnustaa, hänen esittämiinsä näkemyksiinkään ei ole paljon järkeä sen enempää aikaansa kuin ruutiakaan käyttää.

Minun on tosi vaikea pitää itseäni minkäänlaisena fundamentalistina, ja vieläkin vähemmän eli tosi vähän ainakaan "keskustan fundamentalistikannattajana". Ja rohkenenpa luulla eli itse asiassa uskoa, että minua ei taatusti kyseisessä kansanliikkeessä pidä fundamentalistina tai edes kannattajana kovin monikaan, vaikka olenkin joissakuissa yhteyksissä leikkisästi siteeraillut Eino S. Repo -vainaata näin sanoen: "jag sympatiserar centerpartiets vänsterflygel". Ja kyllä minä olen ilmaissut vuosikymmenten aikana tukeni myös esimerkiksi demarien ja kokoomuksen ja skodelienkin eli kaikkien mahdollisten (muidenkin) "edistysmielisten" piirien kamppailulle taantumusta vastaan...

Vaalisalaisuuden kanssa on varsin vähän tekemistä - niin mielipidepankin kuin itsenikin kohdalla - sillä, uskaltautuuko kirjoittamaan näkemyksiään ja ajatuksiaan rohkeasti omalla nimellään.

Ja lopuksi. Mielipidepankki tuntuu niin kovasti viihtyvän Kekkosen ajoissa, että väkisinkin herää kysymys, mitä mieltä hän mahtoikaan olla ja/tai mahtaakaan olla edelleen Urho Kekkosen "Suuren vaaliliiton" eli Kekkonen Kolmannen Kerran -kampanjan aikaisesta puheesta Lappeenrannassa ja Kotkassa, aivan vuoden 1968 alussa. Siinä ikään kuin arvioitiin varsin myönteisessä hengessä sosialidemokraatteja (Liisa Jaakonsaaren viimeisimmän Kaleva-lehden haastattelun jälkeen Kekkonen tuskin olisi demareista yhtä myönteiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen arvioon toki päätynyt?)...


^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Tasavallan Presidentti
URHO KEKKONEN
Lappeenrannassa ja Kotkassa 7.1.1968

Viime syksynä sain eräältä Savossa asuvalta sosiaalidemokraatilta kirjeen, jossa hän pyysi minua jossakin tulevista puheistani käsittelemään aihetta: sosiaalidemokraattinen puolue Suomen ulkopolitiikassa. Yhtenä perusteena hänellä oli pyynnölleen: teillä on siihen varaa. Vastatessani hänelle kiitin häntä hyvästä ajatuksesta ja ilmoitin pitäväni puheen hänen ehdottamastaan aiheesta. Olen samaa mieltä kirjeen lähettäjän kanssa siinä, että minulla on tähän ei vain varaa vaan myös täysi syy.

Olen pyrkinyt niin objektiivisesti kuin mahdollista tarkastelemaan sosiaalidemokraattisen puolueen kannanottoja Suomen ulkopolitiikassa ja niiden merkitystä valtakunnalle. Minulle on henkilökohtaisesti ollut hyödyllistä tämän asian tutkiminen. Aikaperspektiivin mukana on syntynyt uutta suhteellisuutta ja uusia arvoasteikkoja.

Maamme itsenäistymisvaiheessa sosialidemokraattien edustama ulkopoliittinen linja poikkesi voimakkaasti porvarillisesta näkemyksestä. Keväällä ja kesällä 1917 sosialidemokraatit vaativat pikaista eroa ensimmäisen vallankumouksensa läpikäyneestä Venäjästä ottamatta huomioon Kerenskin hallituksen esittämiä vaatimuksia. Lokakuun vallankumouksen tapahduttua ja sosialidemokraattien menetettyä vaaleissa eduskuntaenemmistönsä puolue katsoi, että Suomen itsenäistyminen olisi toteutettava yhteisymmärryksessä Leninin johtaman kansankomissaarien neuvoston kanssa. Asia tuli ajankohtaiseksi joulukuussa 1917. Svinhufvudin senaatin esitettyä itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle sosialidemokraattinen ryhmä esitti oman vaihtoehtonsa, joka kuitenkin hävisi äänestyksessä. Pian kävi kuitenkin myös hallitukselle selväksi, että itsenäistymisen toteuttaminen ja tunnustuksen saaminen ulkovalloilta edellytti yhteistoimintaa neuvostohallituksen kanssa. Täten porvarillinen senaatti jo joulukuun lopulla 1917 joutui itse asiassa myöntämään, että sosialidemokraatit olivat alun perin olleet oikeassa menettelytapaan nähden.

Työväenliikkeen aatemaailmaan on alusta alkaen kuulunut oleellisina osina kansainvälisyys ja antimilitarismi. Sen vuoksi sen kannattajat eivät ole myöskään ulkopoliittisesti olleet siinä määrin sidottuja kanallisiin, historiallisesti määräytyviin ajatustottumuksiin kuin porvarillinen kansanosa. Tämä tuli ilmi kansalaissodan jälkeen, itsenäisen Suomen astuessa ensimmäisiä hapuilevia askeleitaan oman ulkopolitiikan tiellä.

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue korosti jo joulukuussa 1918 vaikeissa poliittisissa oloissa pitämässään puoluekokouksessa, että puolueettomuuspolitiikka olisi tarkoituksenmukaisin keino vieraiden valtioiden sekaantumisen estämiseksi itsenäisen Suomen politiikkaan. Kokous vaati lisäksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteiden normaloimista, osallistumista suunnitteilla olevaan Kansainliittoon sekä eduskunnan oikeutta valvoa ulkovaltojen kanssa tehtäviä sopimuksia. Mainituista kohdista ensimmäinen ja viimeinen liittyivät äskeisiin kokemuksiin Saksan interventiosta ja saksalaisten joukkojen oleskelusta maassa. Varhainen kiinnostus Kansainliittoa kohtaan on eräs osoitus puolueen hyvistä kansainvälisistä suhteista. Mutta hallitsevaksi ongelmaksi sosialidemokraattien ulkopoliittisen linjan kannalta, muodostuivat suhteen Neuvosto-Venäjään.

Virallinen Suomi tunsi pelkoa, epäluuloa ja epäluottamusta suurta itäistä naapuria kohtaan. Rauha saatiin aikaan Tartossa syksyllä 1920, mutta se oli kylmää rauhaa; Neovostoliiton-suhteet jäivät Suomen ulkopolitiikan avoimeksi haavaksi. Tätä yleissuuntausta vastaan sosialidemokraatit olivat oppositiossa. Puolueen esittämiä periaatteita ja toiminnan päämääriä ulkopolitiikan osalta voi hyvällä syyllä luonnehtia kaukonäköiseksi ja historiallisesti merkittäväksi.

Sosialidemokraattinen puolue sanoutui jyrkästi irti hankkeista, joiden tarkoituksena oli liittää Itä-Karjala ja eräitä muitakin Neuvostoliiton osia aseiden avulla Suomeen ja myös osallistua yleiseurooppalaiseen ristiretkeen neuvostohallituksen kukistamiseksi. Sosialidemokraattien panos oli korvaamaton kesällä 1919 luotaessa sitä poliittista ja kansalaismielipidettä, joka tyrmäsi suunnitelmat Suomen osallistumisesta Pietarin valloitukseen. Kun Suomen ja Neuvosto-Venäjän välit kiristyivät Itä-Karjalan kapinan takia talvella 1920-21, sosialidemokraatit olivat voimakkaasti vaatimassa pidättymistä seikkailupolitiikasta ja rajarauhan palauttamista. Oli aikakaudelle tyypillistä, että sosialidemokraattien vaatimukset rauhantahtoisen ulkopolitiikan harjoittamisesta leimattiin laajoissa porvarillisissa piireissä epäisänmaallisuudeksi. Vuosi 1918 oli liian lähellä. Kansalaissodan hävinnyttä osapuolta katsottiin porvarillisissa piireissä parhaassakin tapauksessa "harhaanjohdetuiksi", joilla ei oikeastaan pitänyt olla oikeuttakaan mielipiteittensä esittämiseen itsenäisen Suomen ulkopolitiikan hoitamisesta. Kaikki nämä asenteet siirrettiin ajalle ominaiseen tapaan arkailematta ulkopolitiikkaan.

Vaatiessaan puolueetonta suhtautumista Euroopan suurten maiden kiistoihin, rauhanomaista politiikkaa ja hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliiton kanssa sosialidemokraattinen puolue joutui eräänlaiseen ulkopoliittisen realismin marttyyrin rooliin. Toisaalta on muistettava, että sen asennoituminen Neuvostoliittoon ei sittenkään ollut aivan niin yksiselitteinen kuin voisi luulla. Puolue vastusti sekaantumista naapurin asioihin, mutta eräät sen johtomiehet silti olettivat, että kehitys Neuvostoliitossa veisi bolshevikkihallinnon häviämiseen tai muuttumiseen sosialidemokraattiseksi. Neuvostoliitossa toisaalta nähtiin puolue osana yleismaailmallista sosialidemokraattista liikettä, joka neuvostolaisen käsityksen mukaan oli suurempi vaara Kolmannen Internationalen kannalta kuin porvarillis-imperialistiset hallitukset. Aina 1920-luvulta löytyvät niiden epäluulojen juuret, jotka sitten myöhemmin vaikuttivat Neuvostoliitossa Suomen sosialidemokraateista vallinneisiin käsityksiin.

Reunavaltiopolitiikan kaatumisen ja rajaselkkausten loppumisen jälkeen maamme poliittiset puolueet lähestyivät toisiaan olennaisesti ulkopoliittisissa kysymyksissä. Tämä lähentyminen, joka ilmeni virallisissa kannanotoissa, merkitsi tavallaan porvarillisten puolueiden siirtymistä sosialidemokraattien vuonna 1918 hahmottamalle linjalle.

Huomattava eroavaisuus oli suhtautumisessa puolustuskysymykseen. Porvarilliset puolueet korostivat aseellisen varustautumisen merkitystä turvallisuutemme takaajana. Sosialidemokraatit katsoivat puolestaan turvallisuuspolitiikkamme onnistumisen - tätä nykyaikaista termiä käyttääkseni - riippuvan olennaisimmin ulkopolitiikan hoidosta.

Sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen piirissä eivät enempää lapuanliikkeen kuin Akateemisen Karjala-Seuran ideologiset ja poliittiset tavoitteet saaneet vastakaikua. Päinvastoin työväenliikkeen asenne näihin aatehistoriallisesti sinänsä mielenkiintoisiin ääri-ilmiöihin pysyi johdonmukaisesti jyrkän tuomitsevana. Sisäpoliittinen taistelu suomalaisen demokratian vastaisia voimia vastaan oli niin ikään loogisessa sopusoinnussa työväenliikkeen yleisen antifascismin kanssa.

Sosialidemokraattinen puolue, joka oli päässyt hallitusvastuuseen vasta vuonna 1937, saattoi nyt vaikuttaa tärkeällä tavalla myös Suomen ulkopolitiikkaan. Siinä oli alkanut korostua pohjoismaiseen yhteistyöhön nojaava puolueettomuustahto. Ulkopolitiikkamme ratkaisevaksi koetinkiveksi muodostuivat syksyn 1939 neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten kesken. Ensimmäistä neuvottelukierrosta lukuunottamatta maamme toisena pääneuvottelijana valtioneuvos J.K. Paasikiven ohella oli sosialidemokraattinen valtiovarainministeri Väinö Tanner. Molemmat neuvottelijat olivat yhtä mieltä siitä, että Neuvostoliiton sinänsä perustellut ja legitiimit turvallisuusintressit vaativat maaltamme suurempia myönnytyksiä, kuin mitä hallitus, eduskunta ja ennen muuta yleinen mielipide oli valmis hyväksymään.

Tämän on J.K. Paasikivi todennut omissa muistelmissaan.

Talvisodan aikana ulkoministerinä oli sosialidemokraattien johtaja Väinö Tanner. Huolimatta ylivoimaisilta näyttäneistä vaikeuksista rauhantila kyettiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä palauttamaan maaliskuussa 1940. Merkittävä osuus tässä oli tietenkin hallituksen ulkoministerillä, joka pyrki koko sodan ajan neuvottelukosketukseen Neuvostoliiton kanssa.

Moskovan rauha ei turvannut kuitenkaan rauhan säilymistä Suomen suunnalla, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliiton kimppuun kesäkuussa 1941. Puuttumatta tässä niihin tekijöihin, joiden vaikutuksesta Suomi ajautui uudelleen sotaan, todettakoon, että sosialidemokraatit painottivat välirauhan aikana idänsuhteiden kehittämisen tärkeyttä Moskovan rauhan pohjalta. Vielä kesäkuussa 1941 - ennen Saksan ja Neuvostoliiton välistä selkkausta - sosialidemokraattiset työväenjärjestöt vaativat painokkaasti, että Suomen piti pysytellä puolueettomana ja että liikekannalle asetettuja joukkoja ei saanut missään tapauksessa käyttää hyökkäyssotaan.

Jatkosodan puhjettua sosialidemokraattinen työväenliike tuki muiden puolueiden tapaan maan sotaponnistuksia. Tämän solidaarisuuden symboli ja takuu oli Tannerin osanotto sota-ajan hallituksiin. Sodan päämäärien suhteen sosialidemokraatit olivat johdonmukaisesti rajoitettujen aluetavoitteiden kannalla. Jo syyskuussa 1941 sosialidemokraattinen puoluetoimikunta esitti yksimielisesti sen kannan, ettei Suomen tule osallistua Leningradin ja Muurmannin radan valtausyrityksiin. Puolue ei myöskään hyväksynyt missään vaiheessa Itä-Karjalan hallinnollista liittämistä valtakunnan osaksi.

Eräiden sosialidemokraattien keskuudessa kiteytyi jo varsin aikaisessa vaiheessa ajatus siitä, että Suomen olisi määrätietoisesti pyrittävä irrottautumaan suursodasta. Marraskuussa 1941 pidetyssä puolueneuvoston kokouksessa esitettiin yksimielinen toivomus sodan pikaisesta lopettamisesta. Sosialidemokraattinen lehdistö antoi niin ikään yleisen mielipiteen kehitykseen varsin arvokkaan panoksen. Sen tilanteenarvioinnit erottautuivat myös jatkosodan alkuaikojen voitonhuumassa kiihkottoman realisminsa ansiosta.

Sosialidemokraattien keskuudessa korostettiin syksystä 1944 lähtien erityisesti uuden ja ennakkoluulottoman ulkopoliittisen asennoitumisen tärkeyttä. Tästä on osoituksena sosialidemokraattisen puolueen puoluekokouksen marraskuussa 1944 hyväksymä lähiajan ohjelmajulistus.

Sosialidemokraatit antoivat siis varauksettoman kannatuksensa J.K. Paasikiven ja hallituksen ulkopoliittisille toimenpiteille jatkosodan päättymisestä lähtien. Kun neuvostohallituksen taholta esitettiin vuoden 1948 alussa neuvotteluja ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen solmimiseksi, tämä herätti maassamme tiettyä levottomuutta. Sosialidemokraatit olivat alusta alkaen niiden joukossa, joiden mielestä esitykseen oli suhtauduttava myönteisesti. Presidentti J.K. Paasikivi arvosti suuresti sosialidemokraattien ulko- ja sisäpoliittista toimintaa sotien jälkeen.

Sosialidemokraattien vuonna 1952 hyväksymässä periaateohjelmassa lausutaan puolueen täsmällinen kanta kansainväliseen yhteistyöhön. Periaateohjelmassa, joka on edelleenkin voimassa, lähdetään siitä, nykyisin kaikissa puolueissa hyväksytystä vakaumuksesta, ettei valtiollinen itsenäisyys ja pyrkimys kansainvälisen yhteistyön kehittämiseen ole keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Suhtautumisessa nimenomaan kansainvälisyyteen työväenliike on perinteisesti ollut aloitteentekijän asemassa.

Sosialidemokraattisen työväenliikkeen piirissä alkanut kriisi 1950-luvun puolivälissä vaikeutti epäilemättä maamme sisäpoliittisten asioiden hoitoa. Kriisin seurauksena sosialidemokraatit ajautuivat hallituspoliittiseen oppositioon. Tähän alkoivat myöhemmin vaikuttaa myös ulkopoliittiset tekijät. Sosialidemokraattisen puolueen viralliset ulkopoliittiset kannanotot eivät tosin missään vaiheessa 1950- ja 1960-luvulla ole poikenneet virallisesta ulkopoliittisesta linjasta, mutta osaksi omasta syystään, osaksi siitä riippumattomista syistä puolue joutui tilanteeseen, jossa sen ulkopoliittiseen vilpittömyyteen ei valitettavasti kaikkialla luotettu. Kun tuo aika jo on siirtynyt historiaan, lienee lupa todeta, että sodanaikaisen johtajuuden taakkaa edelleen kantaneen Tannerin paluu puolueen puheenjohtajaksi v. 1957 vaikeutti puolueen ponnisteluja ulkopoliittisen linjansa uskottavaksi tekemisessä.

Sosialidemokraattisen puolueen siirtyminen hallitusvastuuseen vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen on merkittävällä tavalla rauhoittanut suomalaista sisäpolitiikkaa. Se on täten merkinnyt sosialidemokraattisen työväenliikkeen ulkopoliittisen aseman vahvistumista, mikä on arvokkaalla tavalla lujittanut samalla kansainvälistä asemaamme puolueettomana valtiona.

Timo Ristimäki kirjoitti:

"Näyttää, että sinulla on suuri huoli siitä, että niin moni kritisoi Keskustaa puolueena. Haluaisit ehkä hiljentää tällaisen arvostelun, sillä onhan se tietysti kiusallista Keskustan fundamentalistikannattajille", kirjoittaa nimimerkki "mielipidepankki" - pitkään ja hartaasti.

Enempää et voisi, mielipidepankki, näkemyksinesi väärässä olla kuin mitä olet suhtautumisessani avoimeen ja vapaaseen keskusteluun, niin kansalaisten eli ruohonjuuri- kuin vallasväenkin tasolla, myös vaikkapa niissä kovin korostamissasi syrjäseutukunnissa.

Kirjoituksesi on vain vähän "kohtuullista" pitempi, ja näin nimenomaan siksi, että samat tuntosi olet tyhjentänyt näille saiteille jo kymmeniä kertoja.

Mitään uutta näkö- tai tarkastelukulmaa ei ole kirjoituksistasi avautunut. Lyhyesti sanottuna olet jäänyt UKK:n aikaisiin bunkkereihisi, etkä tunnu sieltä pääsevän ylös tämän päivän asioihin sitten millään.

Murheellista on kekkoskaunassasi vielä se, että sekin kauna on vain niukalti tosiasioihin perustuvaa ja muutenkin jälkijättöistä.

Mielipidepankki perustelee nimimerkillä kirjoitteluaan sillä, että "asiat ovat tärkeitä, eivät ne, jotka asioista kirjoittavat".

Kyseisenlainen suhtautuminen on sinällään kaunis, mutta varsin naiivi. Etenkin semmoisessa ympäristössä, missä monet muut (kuten esimerkiksi "asevelisosialisti" kymmenine nimimerkkeineen ja ilmiselvästi muutamat muutkin väijyläiset) eivät kirjoittele niinkään korkeista moraalisista lähtökohdista kuin "mielipidepankki", muiden kirjoittajien ja luonnollisesti myös lukijoiden olisi kohtuullista saada tietää, kirjoittaako kulloinkin julki elämäntuskaansa vaikkapa itse sdp:n puhemies Paavo Lipponen vaiko vain ihan joku tätä suunnattomasti tai ainakin jonkin verran ihaileva Kekkosen aikana kaltoin kohdelleeksi tullut tai ainakin niin tunteva demarivirkamies tmv. sinällään "sitoutumaton" ihminen.

Jos mielipidepankki ei tuota asiayhteyttä ymmärrä tai halua tunnustaa, hänen esittämiinsä näkemyksiinkään ei ole paljon järkeä sen enempää aikaansa kuin ruutiakaan käyttää.

Minun on tosi vaikea pitää itseäni minkäänlaisena fundamentalistina, ja vieläkin vähemmän eli tosi vähän ainakaan "keskustan fundamentalistikannattajana". Ja rohkenenpa luulla eli itse asiassa uskoa, että minua ei taatusti kyseisessä kansanliikkeessä pidä fundamentalistina tai edes kannattajana kovin monikaan, vaikka olenkin joissakuissa yhteyksissä leikkisästi siteeraillut Eino S. Repo -vainaata näin sanoen: "jag sympatiserar centerpartiets vänsterflygel". Ja kyllä minä olen ilmaissut vuosikymmenten aikana tukeni myös esimerkiksi demarien ja kokoomuksen ja skodelienkin eli kaikkien mahdollisten (muidenkin) "edistysmielisten" piirien kamppailulle taantumusta vastaan...

Vaalisalaisuuden kanssa on varsin vähän tekemistä - niin mielipidepankin kuin itsenikin kohdalla - sillä, uskaltautuuko kirjoittamaan näkemyksiään ja ajatuksiaan rohkeasti omalla nimellään.

Ja lopuksi. Mielipidepankki tuntuu niin kovasti viihtyvän Kekkosen ajoissa, että väkisinkin herää kysymys, mitä mieltä hän mahtoikaan olla ja/tai mahtaakaan olla edelleen Urho Kekkosen "Suuren vaaliliiton" eli Kekkonen Kolmannen Kerran -kampanjan aikaisesta puheesta Lappeenrannassa ja Kotkassa, aivan vuoden 1968 alussa. Siinä ikään kuin arvioitiin varsin myönteisessä hengessä sosialidemokraatteja (Liisa Jaakonsaaren viimeisimmän Kaleva-lehden haastattelun jälkeen Kekkonen tuskin olisi demareista yhtä myönteiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen arvioon toki päätynyt?)...


^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Tasavallan Presidentti
URHO KEKKONEN
Lappeenrannassa ja Kotkassa 7.1.1968

Viime syksynä sain eräältä Savossa asuvalta sosiaalidemokraatilta kirjeen, jossa hän pyysi minua jossakin tulevista puheistani käsittelemään aihetta: sosiaalidemokraattinen puolue Suomen ulkopolitiikassa. Yhtenä perusteena hänellä oli pyynnölleen: teillä on siihen varaa. Vastatessani hänelle kiitin häntä hyvästä ajatuksesta ja ilmoitin pitäväni puheen hänen ehdottamastaan aiheesta. Olen samaa mieltä kirjeen lähettäjän kanssa siinä, että minulla on tähän ei vain varaa vaan myös täysi syy.

Olen pyrkinyt niin objektiivisesti kuin mahdollista tarkastelemaan sosiaalidemokraattisen puolueen kannanottoja Suomen ulkopolitiikassa ja niiden merkitystä valtakunnalle. Minulle on henkilökohtaisesti ollut hyödyllistä tämän asian tutkiminen. Aikaperspektiivin mukana on syntynyt uutta suhteellisuutta ja uusia arvoasteikkoja.

Maamme itsenäistymisvaiheessa sosialidemokraattien edustama ulkopoliittinen linja poikkesi voimakkaasti porvarillisesta näkemyksestä. Keväällä ja kesällä 1917 sosialidemokraatit vaativat pikaista eroa ensimmäisen vallankumouksensa läpikäyneestä Venäjästä ottamatta huomioon Kerenskin hallituksen esittämiä vaatimuksia. Lokakuun vallankumouksen tapahduttua ja sosialidemokraattien menetettyä vaaleissa eduskuntaenemmistönsä puolue katsoi, että Suomen itsenäistyminen olisi toteutettava yhteisymmärryksessä Leninin johtaman kansankomissaarien neuvoston kanssa. Asia tuli ajankohtaiseksi joulukuussa 1917. Svinhufvudin senaatin esitettyä itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle sosialidemokraattinen ryhmä esitti oman vaihtoehtonsa, joka kuitenkin hävisi äänestyksessä. Pian kävi kuitenkin myös hallitukselle selväksi, että itsenäistymisen toteuttaminen ja tunnustuksen saaminen ulkovalloilta edellytti yhteistoimintaa neuvostohallituksen kanssa. Täten porvarillinen senaatti jo joulukuun lopulla 1917 joutui itse asiassa myöntämään, että sosialidemokraatit olivat alun perin olleet oikeassa menettelytapaan nähden.

Työväenliikkeen aatemaailmaan on alusta alkaen kuulunut oleellisina osina kansainvälisyys ja antimilitarismi. Sen vuoksi sen kannattajat eivät ole myöskään ulkopoliittisesti olleet siinä määrin sidottuja kanallisiin, historiallisesti määräytyviin ajatustottumuksiin kuin porvarillinen kansanosa. Tämä tuli ilmi kansalaissodan jälkeen, itsenäisen Suomen astuessa ensimmäisiä hapuilevia askeleitaan oman ulkopolitiikan tiellä.

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue korosti jo joulukuussa 1918 vaikeissa poliittisissa oloissa pitämässään puoluekokouksessa, että puolueettomuuspolitiikka olisi tarkoituksenmukaisin keino vieraiden valtioiden sekaantumisen estämiseksi itsenäisen Suomen politiikkaan. Kokous vaati lisäksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteiden normaloimista, osallistumista suunnitteilla olevaan Kansainliittoon sekä eduskunnan oikeutta valvoa ulkovaltojen kanssa tehtäviä sopimuksia. Mainituista kohdista ensimmäinen ja viimeinen liittyivät äskeisiin kokemuksiin Saksan interventiosta ja saksalaisten joukkojen oleskelusta maassa. Varhainen kiinnostus Kansainliittoa kohtaan on eräs osoitus puolueen hyvistä kansainvälisistä suhteista. Mutta hallitsevaksi ongelmaksi sosialidemokraattien ulkopoliittisen linjan kannalta, muodostuivat suhteen Neuvosto-Venäjään.

Virallinen Suomi tunsi pelkoa, epäluuloa ja epäluottamusta suurta itäistä naapuria kohtaan. Rauha saatiin aikaan Tartossa syksyllä 1920, mutta se oli kylmää rauhaa; Neovostoliiton-suhteet jäivät Suomen ulkopolitiikan avoimeksi haavaksi. Tätä yleissuuntausta vastaan sosialidemokraatit olivat oppositiossa. Puolueen esittämiä periaatteita ja toiminnan päämääriä ulkopolitiikan osalta voi hyvällä syyllä luonnehtia kaukonäköiseksi ja historiallisesti merkittäväksi.

Sosialidemokraattinen puolue sanoutui jyrkästi irti hankkeista, joiden tarkoituksena oli liittää Itä-Karjala ja eräitä muitakin Neuvostoliiton osia aseiden avulla Suomeen ja myös osallistua yleiseurooppalaiseen ristiretkeen neuvostohallituksen kukistamiseksi. Sosialidemokraattien panos oli korvaamaton kesällä 1919 luotaessa sitä poliittista ja kansalaismielipidettä, joka tyrmäsi suunnitelmat Suomen osallistumisesta Pietarin valloitukseen. Kun Suomen ja Neuvosto-Venäjän välit kiristyivät Itä-Karjalan kapinan takia talvella 1920-21, sosialidemokraatit olivat voimakkaasti vaatimassa pidättymistä seikkailupolitiikasta ja rajarauhan palauttamista. Oli aikakaudelle tyypillistä, että sosialidemokraattien vaatimukset rauhantahtoisen ulkopolitiikan harjoittamisesta leimattiin laajoissa porvarillisissa piireissä epäisänmaallisuudeksi. Vuosi 1918 oli liian lähellä. Kansalaissodan hävinnyttä osapuolta katsottiin porvarillisissa piireissä parhaassakin tapauksessa "harhaanjohdetuiksi", joilla ei oikeastaan pitänyt olla oikeuttakaan mielipiteittensä esittämiseen itsenäisen Suomen ulkopolitiikan hoitamisesta. Kaikki nämä asenteet siirrettiin ajalle ominaiseen tapaan arkailematta ulkopolitiikkaan.

Vaatiessaan puolueetonta suhtautumista Euroopan suurten maiden kiistoihin, rauhanomaista politiikkaa ja hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliiton kanssa sosialidemokraattinen puolue joutui eräänlaiseen ulkopoliittisen realismin marttyyrin rooliin. Toisaalta on muistettava, että sen asennoituminen Neuvostoliittoon ei sittenkään ollut aivan niin yksiselitteinen kuin voisi luulla. Puolue vastusti sekaantumista naapurin asioihin, mutta eräät sen johtomiehet silti olettivat, että kehitys Neuvostoliitossa veisi bolshevikkihallinnon häviämiseen tai muuttumiseen sosialidemokraattiseksi. Neuvostoliitossa toisaalta nähtiin puolue osana yleismaailmallista sosialidemokraattista liikettä, joka neuvostolaisen käsityksen mukaan oli suurempi vaara Kolmannen Internationalen kannalta kuin porvarillis-imperialistiset hallitukset. Aina 1920-luvulta löytyvät niiden epäluulojen juuret, jotka sitten myöhemmin vaikuttivat Neuvostoliitossa Suomen sosialidemokraateista vallinneisiin käsityksiin.

Reunavaltiopolitiikan kaatumisen ja rajaselkkausten loppumisen jälkeen maamme poliittiset puolueet lähestyivät toisiaan olennaisesti ulkopoliittisissa kysymyksissä. Tämä lähentyminen, joka ilmeni virallisissa kannanotoissa, merkitsi tavallaan porvarillisten puolueiden siirtymistä sosialidemokraattien vuonna 1918 hahmottamalle linjalle.

Huomattava eroavaisuus oli suhtautumisessa puolustuskysymykseen. Porvarilliset puolueet korostivat aseellisen varustautumisen merkitystä turvallisuutemme takaajana. Sosialidemokraatit katsoivat puolestaan turvallisuuspolitiikkamme onnistumisen - tätä nykyaikaista termiä käyttääkseni - riippuvan olennaisimmin ulkopolitiikan hoidosta.

Sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen piirissä eivät enempää lapuanliikkeen kuin Akateemisen Karjala-Seuran ideologiset ja poliittiset tavoitteet saaneet vastakaikua. Päinvastoin työväenliikkeen asenne näihin aatehistoriallisesti sinänsä mielenkiintoisiin ääri-ilmiöihin pysyi johdonmukaisesti jyrkän tuomitsevana. Sisäpoliittinen taistelu suomalaisen demokratian vastaisia voimia vastaan oli niin ikään loogisessa sopusoinnussa työväenliikkeen yleisen antifascismin kanssa.

Sosialidemokraattinen puolue, joka oli päässyt hallitusvastuuseen vasta vuonna 1937, saattoi nyt vaikuttaa tärkeällä tavalla myös Suomen ulkopolitiikkaan. Siinä oli alkanut korostua pohjoismaiseen yhteistyöhön nojaava puolueettomuustahto. Ulkopolitiikkamme ratkaisevaksi koetinkiveksi muodostuivat syksyn 1939 neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten kesken. Ensimmäistä neuvottelukierrosta lukuunottamatta maamme toisena pääneuvottelijana valtioneuvos J.K. Paasikiven ohella oli sosialidemokraattinen valtiovarainministeri Väinö Tanner. Molemmat neuvottelijat olivat yhtä mieltä siitä, että Neuvostoliiton sinänsä perustellut ja legitiimit turvallisuusintressit vaativat maaltamme suurempia myönnytyksiä, kuin mitä hallitus, eduskunta ja ennen muuta yleinen mielipide oli valmis hyväksymään.

Tämän on J.K. Paasikivi todennut omissa muistelmissaan.

Talvisodan aikana ulkoministerinä oli sosialidemokraattien johtaja Väinö Tanner. Huolimatta ylivoimaisilta näyttäneistä vaikeuksista rauhantila kyettiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä palauttamaan maaliskuussa 1940. Merkittävä osuus tässä oli tietenkin hallituksen ulkoministerillä, joka pyrki koko sodan ajan neuvottelukosketukseen Neuvostoliiton kanssa.

Moskovan rauha ei turvannut kuitenkaan rauhan säilymistä Suomen suunnalla, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliiton kimppuun kesäkuussa 1941. Puuttumatta tässä niihin tekijöihin, joiden vaikutuksesta Suomi ajautui uudelleen sotaan, todettakoon, että sosialidemokraatit painottivat välirauhan aikana idänsuhteiden kehittämisen tärkeyttä Moskovan rauhan pohjalta. Vielä kesäkuussa 1941 - ennen Saksan ja Neuvostoliiton välistä selkkausta - sosialidemokraattiset työväenjärjestöt vaativat painokkaasti, että Suomen piti pysytellä puolueettomana ja että liikekannalle asetettuja joukkoja ei saanut missään tapauksessa käyttää hyökkäyssotaan.

Jatkosodan puhjettua sosialidemokraattinen työväenliike tuki muiden puolueiden tapaan maan sotaponnistuksia. Tämän solidaarisuuden symboli ja takuu oli Tannerin osanotto sota-ajan hallituksiin. Sodan päämäärien suhteen sosialidemokraatit olivat johdonmukaisesti rajoitettujen aluetavoitteiden kannalla. Jo syyskuussa 1941 sosialidemokraattinen puoluetoimikunta esitti yksimielisesti sen kannan, ettei Suomen tule osallistua Leningradin ja Muurmannin radan valtausyrityksiin. Puolue ei myöskään hyväksynyt missään vaiheessa Itä-Karjalan hallinnollista liittämistä valtakunnan osaksi.

Eräiden sosialidemokraattien keskuudessa kiteytyi jo varsin aikaisessa vaiheessa ajatus siitä, että Suomen olisi määrätietoisesti pyrittävä irrottautumaan suursodasta. Marraskuussa 1941 pidetyssä puolueneuvoston kokouksessa esitettiin yksimielinen toivomus sodan pikaisesta lopettamisesta. Sosialidemokraattinen lehdistö antoi niin ikään yleisen mielipiteen kehitykseen varsin arvokkaan panoksen. Sen tilanteenarvioinnit erottautuivat myös jatkosodan alkuaikojen voitonhuumassa kiihkottoman realisminsa ansiosta.

Sosialidemokraattien keskuudessa korostettiin syksystä 1944 lähtien erityisesti uuden ja ennakkoluulottoman ulkopoliittisen asennoitumisen tärkeyttä. Tästä on osoituksena sosialidemokraattisen puolueen puoluekokouksen marraskuussa 1944 hyväksymä lähiajan ohjelmajulistus.

Sosialidemokraatit antoivat siis varauksettoman kannatuksensa J.K. Paasikiven ja hallituksen ulkopoliittisille toimenpiteille jatkosodan päättymisestä lähtien. Kun neuvostohallituksen taholta esitettiin vuoden 1948 alussa neuvotteluja ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen solmimiseksi, tämä herätti maassamme tiettyä levottomuutta. Sosialidemokraatit olivat alusta alkaen niiden joukossa, joiden mielestä esitykseen oli suhtauduttava myönteisesti. Presidentti J.K. Paasikivi arvosti suuresti sosialidemokraattien ulko- ja sisäpoliittista toimintaa sotien jälkeen.

Sosialidemokraattien vuonna 1952 hyväksymässä periaateohjelmassa lausutaan puolueen täsmällinen kanta kansainväliseen yhteistyöhön. Periaateohjelmassa, joka on edelleenkin voimassa, lähdetään siitä, nykyisin kaikissa puolueissa hyväksytystä vakaumuksesta, ettei valtiollinen itsenäisyys ja pyrkimys kansainvälisen yhteistyön kehittämiseen ole keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Suhtautumisessa nimenomaan kansainvälisyyteen työväenliike on perinteisesti ollut aloitteentekijän asemassa.

Sosialidemokraattisen työväenliikkeen piirissä alkanut kriisi 1950-luvun puolivälissä vaikeutti epäilemättä maamme sisäpoliittisten asioiden hoitoa. Kriisin seurauksena sosialidemokraatit ajautuivat hallituspoliittiseen oppositioon. Tähän alkoivat myöhemmin vaikuttaa myös ulkopoliittiset tekijät. Sosialidemokraattisen puolueen viralliset ulkopoliittiset kannanotot eivät tosin missään vaiheessa 1950- ja 1960-luvulla ole poikenneet virallisesta ulkopoliittisesta linjasta, mutta osaksi omasta syystään, osaksi siitä riippumattomista syistä puolue joutui tilanteeseen, jossa sen ulkopoliittiseen vilpittömyyteen ei valitettavasti kaikkialla luotettu. Kun tuo aika jo on siirtynyt historiaan, lienee lupa todeta, että sodanaikaisen johtajuuden taakkaa edelleen kantaneen Tannerin paluu puolueen puheenjohtajaksi v. 1957 vaikeutti puolueen ponnisteluja ulkopoliittisen linjansa uskottavaksi tekemisessä.

Sosialidemokraattisen puolueen siirtyminen hallitusvastuuseen vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen on merkittävällä tavalla rauhoittanut suomalaista sisäpolitiikkaa. Se on täten merkinnyt sosialidemokraattisen työväenliikkeen ulkopoliittisen aseman vahvistumista, mikä on arvokkaalla tavalla lujittanut samalla kansainvälistä asemaamme puolueettomana valtiona.

Hyvin sanottu tuo väärän virren veisuu. Juuri se kuvastaa hyvin Kekkosenkin aikaa ja suhdetta eräisiin puolueisiin. Nekin veisasivat Kekkosen silmissä hyvin, mutta väärää virttä.

Tämän päivän asioista kirjoitellaan täällä paljon. Itse olen kiinnostunut myös eilispäivästä. Minun mielipiteeni on se, että on vain hyvä jos joku kokeneempi kansalainen tuo vähän historiallistakin aikaperspektiiviä asioiden valottamiseen. Siinä jotkut nykytilankin asetelmat löytävät sitten paikkansa. Ja onhan suorastaan kansalaisvelvollisuus varoittaa lukijoita keskustalaisuuden traditioista. Keskustan politiikka on ollut pitkäjänteistä ja johdonmukaista. Siitä esimerkiksi maatalouden ja syrjäseutujen vaikeudet osaltaan johtuvat. Eikö sinunkin pitäisi kiittää minua, kun pyyteettömästi tuon tällaisia seikkoja esille.

Sinä esität pääasiassa erilaisia väitteitä kuten sen, että kirjoitukseni Kekkosesta eivät pidä paikkaansa kuin korkeintaan niukasti ja sekin on jälkijättöistä.

Ja sitten tuohon Kekkosen puheeseen. Kekkonen kääntyi demarien puoleen sen jälkeen, kun oli ensin aktiivisesti osallistunut puolueen hajottamiseen. Rafael Paasio keskitien kulkijana reivasi demarien politiikkaa Kekkoselle paremmin sopivaksi. Sitä ennenhän Kekkonen harjoitti demarien kanssa ns. ottopoikapolitiikkaa eli valikoi puolueen vähemmistöstä ne, joiden kanssa saattoi olla yhteistyössä. Kekkonen tarvitsi kipeasti demareita sekä hallitukseen että itsensä taakse. Kekkonen toki näki, että demarit ovat poliittisesti kaikkein pelottavin vastustaja, minkä vuoksi heidät on saatava omalle puolelle. Vuoden 1968 vaaleissa tämä tulikin tosi tarpeeseen, sillä etukäteen marginaaliehdokkaiksi arvioidut Virkkunen ja Vennamo keräsivät peräti kolmanneksen valitsijamiehistä, joka oli melkoinen arvovaltatappio täysin ylivertaiseksi todellisten vastaehdokkaiden puutteessa arvioidulle Kekkoselle. Kekkonen halusi antaa suitsutusta uudistuneelle demaripuolueelle, vaikka oli vain vähän ennen naulannut sen melkein ristille osallistumalla aktiivisesti puolueen hajottamiseen ja kritisoimalla voimakkaasti Väinö Tanneria ja muita ns. asevelisosialisteja.

Kekkosen puhe meni näköjään niin pitkälle, että imartelussa on vedetty historiallisia mutkiakin suoriksi. Näiden mutkien suoristaminen koskee eritoten Väinö Tanneria. Ilmeisesti Kekkonen tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että oli ajanut Tanneria sotasyyllisenä vankilaan. Kekkonen väittää Tannerin olleen toisena neuvottelijana talvisodan edellä Paasikiven linjoilla. Tämä väittämä ei pidä paikkaansa. Tanner kannatti lopulta varauksetta ulkoministeri Erkon sotaan johtanutta linjaa. Tämä käy kyllä tosiaan selville Paasikiven muistelmista ja asiaa käsittelevästä historiantutkimuksesta. Toiseksi Tanner ei suinkaan ollut aktiivisesti lopettamassa talvisotaa Kekkosen kuvaamalla tavalla. Itse asiassa hallituksen ulkopuolelle jäänyt Kekkonen ja ulkoministeri Tanner ottivat kovasti yhteen siitä, että Tanner halusi rauhaa ehdoilla millä hyvänsä. Kekkonen ihmetteli tällaista täysin aiheesta. Mutta Tannerilla oli syynsä "rauhanpolitiikkaan". Ja se syy oli Saksan lupaama tuki. Tästä asiasta eivät alkuvaiheessa tienneet kuin Tanner, Ryti ja Kivimäki, jolle asia ensin kerrottiin. Edes Paasikivi ja Mannerheim eivät tienneet. Ja kuten sanottu Kekkonen arvosteli Tanneria voimakkaasti ja kuten sanoin aiheesta. Nyt Kekkonen sitten noin nejännesvuosisadan jälkeen yhtäkkiä arvostaakin Tannerin toimintaa täysin toisin. Kekkosen viha SDP:ta kohtaan oli pitkälti vihaa sen johtohahmoa eli Väinö Tanneria kohtaan. Vihanpidon juuret saattavat juontaa talvisodan alkuun, jolloin hallitukseen tehtiin joitain muutoksia. Yksi kolmesta pudotetusta oli Kekkonen ja hänellä oli hyvä syy olettaa, että pudottamisen takana oli juuri Väinö Tanner. Kekkosen pudottaminen johtui eri syystä kuin Cajanderin ja Erkon poisjättäminen hallituksesta. Kekkonen oli nimittäin omin päin muulle hallitukselle kertomatta vangituttanut yli 200 ihmistä kommunistiksi epäiltyinä. Muun hallituksen mielestä tällainen teko oli käsittämätön virhearvio tilanteessa, jossa kansa olisi pitänyt yhtenäistää sodan vaaran ollessa käsillä. Paasikivi varsinkin piti Tannerin ohella tällaista luonnollisesti emämunauksena.

Petejussille huomauttaisin, että olen todennut kyseisistä neljästä pointista myös sen, että 1) "Mauri Anttilan" nimellä samat "pointit" oli samalla päivämäärällä kirjoitetut siis myös Länsiväylän verkkokeskustelusivuille

ja 2) että kyseiset pointit ovat pseudo-objektiivista ja semi- tai korkeintaan kvasianalyyttistä yritystä kiinnittää huomio pois niin sanotun Irakgaten ydinkysymyksestä eli siitä, että Suomen virallisen ulkopoliittisen johdon piti vielä 20.3.2003 (eli laittoman hyökkäyssodan avauspäivänäkin) erikseen varmistaa Yhdysvaltain ulkoministeriöstä se, ettei siellä vain (enää) pidettäisi Suomea "samanhenkisten koalition" jäsenenä.

Kuten tunnettua pari viikkoa sitten lauantaina Helsingin Sanomat julkaisi pikku-uutisen, että Suomi oli kuitenkin vieläkin kutsuttu kyseisen "coalition briefing" -porukan vuosipäivän (28.2.2003) viettoon, mutta sen jälkeen siitäkin uutisesta on sinnikkäästi vaiettu!


Olen tammikuusta 2003 lähtien kirjoitellut kohtalaisen moniaille tahoille Irakin-sodan taustoista ja tavoitteista. Mitä pitemmälle aika on kulunut, sitä perusteettomimmaksi on osoittautunut esimerkiksi entisen poliittisen suuruuden eli Esko Ahon arvio siitä, mistä Yhdysvaltain Irakin-politiikassa oikeastaan on ollutkaan koko ajan eli alun alkaen kyse...

Petejussikin, jos vaivautuu hakeutumaan vaikka googlella juttujeni juurille, taas saattaa tulla hyvinkin ajatuksiin, että Ristimäki on kirjoittanut täyttä asiaa jo silloin kun muutamatkin poliittiset toimitsijat vielä olivat tekemässä (likaista) työtään "journalistipalkitsemistensa" eteen..


Bushin regimen ex-valtiovarainministeri Paul O ´Neill jo aikapäiviä sitten saattoi julkisuuteen tiedon, että itse asiassa Bush Jr. oli ase- ja öljyteollisine komplekseineen ja uskonnollisine äärioikeistoineen hyökkäyksestä Irakiin jo ennen WTC-iskua eli 11.9.2001.

Samaa on todistanut Briatnniassa mm. Blairin hallinnosta eronnut entinen kehitysyhteistyöministeri Clare Short.

Ja viimeksi vaan ei vähiten on asialla ollut Yhdysvaltain neljän viime hallituksen aikainen "terrorismin vastaisen toiminnan päällikkö" Richard Clarke, joka sekä tuoreessa kirjassaan että kongressin nimittämän komitean kuulusteluissa on vakuuttanut paitsi komitean myös yhdysvaltalaiset koko lailla vankasti samastaa asiasta: Bush & Blair samanhenkisinee (joihin kai on sitten luettava myös Paavo Lipposen lisäksi myös Esko Aho ja Liisa Jaakonsaari?) olivat päättäneet hyökätä Irakiin, oli valheilla ja vääristelyilläkään sitten saatavissa atakille YK:n turvaneuvoston siunausta.

(Herra paratkoon! Esko Ahokaan ei siis - Harvardin käyneenä - ei havainnut mitään ongelmallista sen enempää Yhdysvaltain politiikassa kuin Suomen suhtautumisessakaan! Toivottavasti hän ei pysty Sitrassa tekemään sen pahempaa jälkeä kuin onnistui tekemään vahtoehdottoman politiikan nelivuotiskaudellaan tämän maan kansalaisille ylipäänsä!)

Ja kun sitä eli YK:n turvaneuvoston hyväksyntää ei sotilaalliselle iskulle sitten saatu, hyökkäys suoritettiin kansainvälisen oikeuden vastaisesti eli itse asiassa tehtiin rikos ihmiskuntaa vastaan, tosi asiassa sotarikos, josta pitäisi päästä herrojen B & B:kin vähintäänkin samaan paikkaan, missä muudan Milosevic on jo istuksinut jokusiakin toveja...

Jos ulkoasianvaliokunnan jäsenillä Petejussi tarkoittaa esimerkiksi Hannu Takkulaa, joka tehdessään taannoin Päivärinnassa ja Persona Non Gratassa itseään maailman tai ainakin peräisimmän Pohjolan synnittömimmäksi ihmiseksi, myös hänet voi jättää Jaakonsaaren rinnalla aika tavalla omaan arvoonsa. Oma suu on kummallakin lähempänä kuin pussin suu, vaikkakin ehkä eri lähtökohdista.

Niin Lipposen hallituksen kuin sittemmin Jäätteenmäen ja Vanhasenkin hallituksen ulkoministeri Erkki Tuomioja on puolestaan etupäässä vaiennut koko Irakgaten substanssista eikä asialla ole liiemmin - myöhemmät kehityskulut kun ovat olleet ja ovat edelleenkin tosi kamalaa seurattavaa - presidentti Tarja Halonenkaan.

Seuraavassa niin Petejussin kuin muittenkin väijyläisten kiroamaa linkitystä Oulun korkeudelle asti - niin Jaakonsaari, Aho, Takkula kuin muutkin (miss´ aukee laajan) Pohjanmaan pojat ja tytöt repikööt niistä - ja vaikkapa myös HS:n tänäisestä kolmannesta pääkirjoituksesta - huumoria!

Hyvä Petejussi! Kenelläpä täällä nyt oikein voi olla muulla kuin herroilla Favorin & Pölhö "kelvollista todistusaineistoa" Suomen Irak-politiikan nimissä swalatuista papereista. Helsingin käräjäoikeuskin kun päätöksessään julisti jokusenkin WASBin salaiseksi siihen asti, että koiranputkelle ennättää täältä Tellukselta jokunenkin mösjöö ja madame...

Vähääkään vouhottamatta odotan, että jos Petejussi kunnioittaa äitiään ja isäänsä, hän kirjoittaa seuraavat vankat näkemyksensä vaikkapa sillä nimellä, jonka lienee saanut, kun vettä on ensi kertaa kiiltävästä vatista käpätty kalloon. Kiitos!




^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Kolhu Bushin kylkeen /Kaleva.Plusin pääkirjoitus 29.3.2004

Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin julkinen kuva on huolella rakennettu. Oleellinen osa sitä on näyttää päättäväiseltä johtajalta terrorismin vastaisessa taistelussa ja esiintyä lujana sota-ajan presidenttinä.
Sen vuoksi viime viikon tapahtumat Washingtonissa olivat poikkeuksellisen hankalia Bushille ja hänen hallinnolleen. Uutisten keskipisteenä oli entinen terrorismin vastaisen toiminnan päällikkö Richard Clarke, joka viestitti sekä tuoreessa kirjassaan että kongressin nimittämän komitean kuulusteluissa samaa asiaa: ennen 11. syyskuuta 2001 tehtyjä terrori-iskuja oli käytettävissä runsaasti vihjeitä, joista saattoi odottaa jotain isoa olevan tekeillä.

Bush ja hänen lähipiirinsä eivät kuitenkaan näytä suhtautuneen varoituksiin läheskään riittävällä painolla ja näyttävät viitanneen varoituksille kintaalla. Bill Clintonin hallinto näyttäisi ottaneen asian paljon vakavammin. Kaiken lisäksi Bush avustajineen kiirehti käyttämään iskuja tekosyynä hyökkäykselle Irakiin. Syytökset antavat kuvan presidentistä, joka on katsonut aivan vääriin suuntiin.

Bushin avustajat ovat hyökänneet kiivaasti ja vastatodistusten avulla Clarken näkemyksiä vastaan. Hänen motiivinsa on kyseenalaistettu. Näin on saatu aikaan tilanne, jossa on valittavana kaksi hyvin erilaista totuutta.

Tämä luo valtavan mielenkiinnon ja myös paineen heinäkuun lopulla julkaistavaan raporttiin, jossa kongressin komitea tutkii toimia ennen terrori-iskuja. Yhdysvaltain kannalta pahin mutta täysin mahdollinen vaihtoehto on se, että tapahtumien tulkinta muuttuu puoluepoliittiseksi: Bushin kannattajilla ja vastustajilla on omat totuutensa, jotka eivät kohtaa. Kaksijakoinen tilanne ei ole uusi asia Yhdysvaltain sisäpolitiikassa; poikkeuksellista on sen sijaan kahtiajaon jyrkkyys.

Clarken versio tapahtumista näyttää varsin uskottavalta. Se antaa raskaita aseita Bushin vastustajien käsiin ja sopii myös mielikuvaan, joka ulkomailla on Bushin hallinnosta vahvistunut yhä enemmän. Presidentinvaalien lähestyessä merkitystä on kuitenkin vain sisäpoliittisilla mielikuvilla, ja niiden muokkauksessa ei voimia säästellä. Vaalit ovat vasta marraskuussa, mutta tunnelmat ovat jo nyt poikkeuksellisen kiihkeät ja kiristyneet.

Suhtautuminen Bushiin jakaa Amerikkaa. Huolestuttavinta on, että tässä menossa totuudestakin on tulossa vaaliase: puolueetonta tietoa ei ole, vaan kaikki muuttuu asetelmaksi Bushin puolesta tai häntä vastaan. Suhtautuminen Clarken paljastuksiin on tästä hyvä esimerkki.

[email protected]

Linkki: http://www.kaleva.fi/html/JTpage394026.html

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^


Clarken paljastukset laskeneet luottamusta Bushiin

Yhdysvaltalaisten luottamus presidentti George W. Bushiin on pudonnut sen jälkeen, kun tämän entinen neuvonantaja Richard Clarke arvosteli Bushin toimia ennen syyskuun yhdennentoista terrori-iskuja. Eilisessä Newsweek-lehdessä julkaistun kyselyn mukaan enää 57 prosenttia yhdysvaltalaisista luottaa presidenttinsä terrorisminhallintakykyyn, kun viikko sitten luku oli 65.

Clarke kirjoitti terrorisminvastaisesta taistelusta kirjan, jossa hän väitti Bushin hallinnon jättäneen huomioimatta terroristiverkosto al-Qaidan uhkauksia.

Jos presidentinvaalit pidettäisiin nyt, Bush häviäisi ne täpärästi demokraattien ilmeiselle ehdokkaalle John Kerrylle. Kerry saisi äänistä 48 prosenttia ja Bush 47. Kuitenkin jos laskuihin otetaan mukaan riippumaton ehdokas Ralph Nader, Bush voittaisi Kerryn. Silloin Bush saisi äänistä 45 prosenttia, Kerry 43 ja Nader 5.

Kyselyä varten haastateltiin runsasta tuhatta yhdysvaltalaista maaliskuun 25. ja 26. päivän aikana. Tutkimuksen virhemarginaali on kolme prosenttia kumpaankin suuntaan.

STT

^Linkki: http://www.kaleva.fi/html/JTpage393908.html