Minun on ikävä häntä, keijua, päivänsädettä.
Hän ei halua sitä kuulla. Ahdistuu vain.
Helpotan kaipuutani ja huudan sen tänne.
Auttaa muutaman hetken. Sen verran, että jaksaa taas hetkeksi kivettää sydämensä.
Hän ei halua sitä kuulla. Ahdistuu vain.
Helpotan kaipuutani ja huudan sen tänne.
Auttaa muutaman hetken. Sen verran, että jaksaa taas hetkeksi kivettää sydämensä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Luin aikoinaan sun sydäntä särkevät kirjoituksesi eron jälkeen. Toivottavasti ikäväsi helpottaa ja pääsisit yli.
Kai minä tavallaan olen jo päässytkin yli, mutten halua tuntea mitään. Tähän liittyy vähän muutakin kuin sydänsuru. Tietynlainen pettymys ihmisyyteen ja ihmisen hyvyyteen. Enkä minä puhu vain hänestä vaan itsestänikin ja muista ihmisistä, jotka olivat ympärillämme. Tuntuu siltä kuin ihmisen hyvyys olisi vain illuusio, pelkkää itsepetkutusta. Teot kertovat enemmän kuin sanat ja ne todistavat minulle aika keljuja asioita ihmisistä, myös itsestäni ja hänestä.
Värit ovat hävinneet maailmasta. Taivas ei ole enää sininen eikä hanki valkoinen. Ruusut ja lehdetkin ovat harmaita. Keiju vei värit mennessään. Kuinka minä niitä enää osaisin kaivata, kun tiedostan niiden olevan illuusiota. Mä en enää jaksa tuntea kipua. Olen mielummin tunnotta. Sillei pääsee ainakin eteenpäin.
Xxxx
Jos rakas Mennis ajattelet vaikka niin, että harmaa on sekoitus kaikista väreistä ja se antaa tasapainoa. Niinkuin maalauksessa ei voi olla pelkkiä pää- ja välivärejä - tarvitaan eri harmaan sävyjä, jotta tulos olisi harmoninen ja sieltä tulisi syvyyksiä ja vastakohtaisuuksia esiin. Menipä nyt runolliseksi.
Olen miettinyt hieman samaa, että onko ihmisen hyvyys illuusio. Se voi näyttää siltä, mutta minusta tuntuu, että ihmisessä on vahvasti kaksi puolta - valo ja varjo.
Sanoilla on kiva leikkiä, muttei se lopulta muuta sitä tyhjyyttä, minkä tunnen sisälläni. Se tyhjyys on sen verran iso, ettei luontoemon mittanauha riitä sitä mittaamaan eikä valtamerten vedet sitä täyttämään. Ennen se oli pelkkää kaipuuta, nyt se on tyhjyyttä. Point of no return reached.
Kai se on jonkin sortin turhautumista.
tulee tyhjyys. On niin turta. Ei tavallaan jaksa miettiä koko asiaa. Tai tietää, että se tyhjyys on koko ajan läsnä, mutta ei pysty, ei jaksa eikä kykene tehdä asialle mitään. Tyhjyyttä voi täyttää kaikenlaisella korviketoiminnalla, mutta ei se sitä menetettyä rakkautta korvaa. Rakkausdestahan tässäkin on kysymys tai sen menettämisestä.
Ehkä meidän syvissä vesissä kahlaavien olisi hyvä ottaa oppia joskus sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat hetkessä eläviä. He eivät yleensä murehdi näillä asioilla.
Aivan. Kyse on menettämisestä, luopumisesta. Elämässä mikään muu asia ei ole niin vaikeaa kuin luopuminen.
Hetkessä eläminen on vähän määrittelykysymys. Onhan niinkin, että rakastunut elää juuri siinä hetkessä täysillä. Tyhjyyden ongelma vaan on siinä, että vähän kaiken arvo ympäriltä rapistuu. Jakamaton ilo kun ei ole oikeastaan minkään arvoista – ja jakamaton suru, se käy aika kalliiksi.
Seuraavat asiat tiedän:
- kohtaaminen on arvokkainta
- luopuminen on vaikeinta
- on vaikeaa olla rehellinen itselleen, paljon vaikeampaa kuin olla rehellinen muille
- anteeksianto on taidoista jaloin
- aidoille asioille ei ole hintalappua
Kuten Antoine de Saint-Exupéry on todennut:
"On ne voit bien qu'avec le cœur, l'essentiel est invisible pour les yeux."
- Vain sydämellään näkee hyvin. Olennainen on näkymätöntä silmille.-
Surullista, jos elämä menee sellaiseksi, että täytyy uskotella silminnähtävässä olevan suurta arvoa.
on vaikeinta.
Rehellisyys ei ole mahdotonta, mutta luja ja vahva täytyy myös olla.
Kohtaaminen - välillä kiroan sitä, välillä en antaisi sitä pois koskaan. Olet oikeassa; se on surussani arvokkainta.
Voi kun ihmiset osaisivat arvostaa saamaansa ihailua. :( Itken silmäni päästä kohta irti. Mitään joululahjoja en olisi halunnut, en rahaa, en kunniaa... jos oma "idolini" olisi kanssani - siinä olisi kaikki mitä haluan.
Ilmeisesti ihmisen tulee saada niin monta kertaa turpiinsa ennenkuin oppii arvostamaan. Tai niin minä ainakin luulen. Ihminen on jotenkin niin sellainen, että se ei usko, ei luota.
Älä kuitenkaan hirveästi itke. Tietenkin vähäsen voi, koska se helpottaa.
Miksi tuhlata tunteita ihmisiin, jotka eivä loppupelissä yhtään välitä? Sitten olen monta kertaa miettinyt, miksi ihmiset ovat ylimielisiä toisten tunteille ja minkälaisessa olosuhteissa kasvaa ihmisiä, jotka arvostelevat muita ja muiden tunteita pitäen niitä hupsuina höppänöinä, mutta kun itselleen tulee jotain suurta eteen, paetaan tai kielletään kaikki.
M(6) ei ole nimimerkkini
Xxxx
on itsellesi ollut suurta? mitä olet paennut? ja mitä kieltänyt?
Itse olen ainakin rehellisesti kertonut niin vihasta kuin rakkaudestakin aina niillä eväillä mitä olen pystynyt
monesti olen pystynyt surusta puhumaan vasta käsiteltyäni sen enkä kyyneleitäkään ole säästellyt vaikkakin suruni olen salassa surrut aivan kuin kissa menisi ´piiloon kärsimään. sopii itselleni
sama mikä nimimerkki viestin sisältö tärkein vai?
onko sillä edes väliä kuka vastaajana on??!
se, että on kokenut jotain todella koskettavaa ihmisten kanssa, on oppinut, on muuttunut, saanut anteeksi. Rakkaus on kaikista suurinta. Nuorempana pakenin lapsuuteen liittyviä asioita. Häpesin ja en uskaltanut katsoa totuutta silmiin. En ymmärtänyt, olin pentu. Olen paljon miettinyt näitä juttuja ja lukenut ja edelleen kiehtoo todella paljon, mikä ihminen lopulta on. Tunteiden käsittely on oma tiensä.
Jokaisella on oma tapansa surra. Veikkaan, että aika monikin menee omaan kuoreensa suremaan.
Suremisesta tuli mieleen.. kun ajattelen etten koskaan saisi olla sen henkilön kanssa johon olen ihastunut alkaa itkettämään (itken ilmeisesti aika paljon). Jotenkin lopullisuus ja ajatus ettei saa KOSKAAN olla tämän ihmisen kanssa on jotenkin ylitsepääsemätöntä.
Anteeksianto on todellakin jotain hyvin olennaista. Tällaisessa tarinassa anteeksiantoja on oikeastaan neljä. Nainen antaa anteeksi miehelle ja itselleen. Mies antaa anteeksi naiselle ja itselleen.
Tässä minun tarinassani taitaa käydä niin, ettei ehkä yksikään näistä anteeksiannoista tule lopulta toteutumaan. Aika tekee sitten tehtävänsä ja ohentaa muistoja. Itselleni en anna ikinä anteeksi. Se on lupaus. Olisin ollut omalta osaltani hyvin halukas antamaan anteeksi hänelle, mutta siihen minun olisi pitänyt ensin ymmärtää muutama asia. Olisin ollut halukas ymmärtämään, mutta siihen hän ei ole antanut minulle vaikenemiseltaan mahdollisuutta.
Ja sitten on vielä anteeksianto niille ihmiselle, jotka sekaantuivat asiaan. Se vasta vaikeaa tuleekin olemaan.
ettei koskaan voi olla hänen kanssaan. Se on totaalinen ja mieltä romuttava tunne, mutta kun sen käy läpi, niin se on sitten käsitelty. Ei enää haikaile. Ei ole kiinnostunut hänen elämästään. On tavallaan sinut sen kanssa, vaikkei suruista koskaan täysin parannukaan. Ainahan kaikki muistot tulevat mieleen. Eihän niitä voi poiskaan pyyhkiä. Mutta sitten alkaa suojelemaan itseään. Ei päästä enää toista lähelle tai jos jossain törmäisi, niin suhtautuisi vain kaverina. Toisaalta kiinnostaa tietää, mitä toiselle kuuluu.
Pikku Prinssi tapasi erämaassa ketun. He kesyttivät toisensa - eli ystävystyivät. Sen jälkeen he olivat aina olemassa toisilleen. He olivat toisilleen tärkeitä. Heillä oli tavalla tai toisella vastuu toisestaan. Ei toista, tärkeää unohda. Unohtaminen olisi kai teeskentelyä, itsepetosta.
Oikeastaan se taitaa olla vain dementia tai alzheimer, joka voi pyyhkiä elävän muistin. Armeliasta? Sellasta nähneenä voin todetä, ettei siinä ole mitään armeliasta. Parempi muistaa ja keksiä tarvittaessa tapa sietää kipeitä muistoja, muistaa niitä vain etäältä, diskreetisti, pinnallisesti.
opetella. Se on todella vaikeaa, koska olemme jotenkin hirvittävän armottomia itselle ja toisille. Ihmisten motiivit sekaantua muiden juttuihin tai ottaa kantaa - heijastuu heidän omasta kokemuspiiristään. Eivät he ajattele objektiivisesti toisen ihmisen parasta tai saattavat ajatella omalla tavallaan, mutta tulos onkin täysin päinvastainen. Tai sitten voi olla kyse vallasta. Toisen ihmisen johdatteleminen ja manipulointi tuottaa vallan tunnetta. Vaikeneminen on vallankäyttöä, että kyllähän siitä vihaiseksi tulee, kun kommunikaatio katkeaa. Ehkä minua helpottaa, kun tajuan, miksi joku on käyttäytynyt niin kuin on ja sitten kun miettii historiaa, niin ei hänelläkään ole helppoa ollut. Mutta toi oli tosi hyvä pointti - neljä viisi anteeksiantoa.
Taidan mennä nyt nukkumaan - Hyviä öitä ja kiitos keskusteluista :) ja muista, että kaikista virheistä huolimatta meillä on oikeaus saada ja antaa anteeksi.