Voiko yhtä ihmistä ikävöidä liian pitkään ja liian voimakkaasti? Onko se enää ikävöintiä vai enemmänkin takertumista tunteeseen, jonka sai kokea, mutta joka ei saanut täyttymystään ikinä. Kuinka pitkään voi katua tekemättä jäänyttä tekoa?
Kaipaan vieläkin. En enää niin useasti, mutta silloin kun kaipaan, kaipaan sydäntä särkevän voimakkaasti. Häntä, miestä, joka sekoitti pakan ihan totaalisesti. Olisinpa silloin tarttunut tilaisuuteen, mutta jokin esti. Hän oli aika varmasti kiinnostunut minusta, mutta jostain syystä jähmetyin täysin hänen edessään ja pelko esti minua. En tiedä mitä pelkäsin. Ehkä olin liian säröillä, enkä uskaltautunut siihen mahdollisuuteen, että loppu ei olisikaan ollut onnellinen. Ehkä en vain uskonut, että hän olisi halunnut minusta muuta kuin hetken huvia. Kuka tietää, itse en ainakaan. Monta kertaa olen sitä asiaa miettinyt. Kun lopulta olisin ollut valmis, hänellä oli jo toinen. Voisi sanoa, että kaikki taisi sittenkin mennä parhain päin. Miksei sitten vieläkään tunnu siltä. Onko se vain sitä, että ei osaa päästää kokonaan irti, kun on jättänyt käyttämättä tilaisuutensa. Pitäisi vain antaa sydämen viedä, vaikka lopputulos voisikin olla kivulias.
Enää on vain paljon jos-sanalla alkavia ajatuksia ja se ikävä, joka tulee välillä vieläkin vieraakseni. Sitten on tietysti se hiljalleen heikentyvä toivon kipinä, että tilanne muuttuisi. Toivoisi kohtaavansa sen toisen ja näkevän hänen silmistään, että tunne ei ole kadonnut ja saisi toisen tilaisuuden. Ei sellaisesta tunteesta haluaisi luopua. Se oli niin henkeäsalpaavan voimakas. Sellaista tunnetta ei tule kohdalle montaa kertaa elämässä - ei ainakaan minun elämässäni. Kaipauskin on sen mukainen.
Älkää tehkö niin kuin minä tein. Ihminen ei oikeasti kadu elämässä mitään niin paljon kuin tekoja, jotka jättää tekemättä epävarmuuden tai pelon takia. Aina voi satuttaa itsensä, mutta mitään ei voi saadakaan, jos ei yritä. Itsensä kanssa on raskasta elää, jos tuntee heittäneen hukkaan mahdollisuuden onneen. Ehkä sitä mahdollisuutta ei olisi oikeasti edes ollut, mutta sitä ei voi tietää, kun ei ole uskaltautunut heittäytymään elämään avosylin.
Kaipaan vieläkin. En enää niin useasti, mutta silloin kun kaipaan, kaipaan sydäntä särkevän voimakkaasti. Häntä, miestä, joka sekoitti pakan ihan totaalisesti. Olisinpa silloin tarttunut tilaisuuteen, mutta jokin esti. Hän oli aika varmasti kiinnostunut minusta, mutta jostain syystä jähmetyin täysin hänen edessään ja pelko esti minua. En tiedä mitä pelkäsin. Ehkä olin liian säröillä, enkä uskaltautunut siihen mahdollisuuteen, että loppu ei olisikaan ollut onnellinen. Ehkä en vain uskonut, että hän olisi halunnut minusta muuta kuin hetken huvia. Kuka tietää, itse en ainakaan. Monta kertaa olen sitä asiaa miettinyt. Kun lopulta olisin ollut valmis, hänellä oli jo toinen. Voisi sanoa, että kaikki taisi sittenkin mennä parhain päin. Miksei sitten vieläkään tunnu siltä. Onko se vain sitä, että ei osaa päästää kokonaan irti, kun on jättänyt käyttämättä tilaisuutensa. Pitäisi vain antaa sydämen viedä, vaikka lopputulos voisikin olla kivulias.
Enää on vain paljon jos-sanalla alkavia ajatuksia ja se ikävä, joka tulee välillä vieläkin vieraakseni. Sitten on tietysti se hiljalleen heikentyvä toivon kipinä, että tilanne muuttuisi. Toivoisi kohtaavansa sen toisen ja näkevän hänen silmistään, että tunne ei ole kadonnut ja saisi toisen tilaisuuden. Ei sellaisesta tunteesta haluaisi luopua. Se oli niin henkeäsalpaavan voimakas. Sellaista tunnetta ei tule kohdalle montaa kertaa elämässä - ei ainakaan minun elämässäni. Kaipauskin on sen mukainen.
Älkää tehkö niin kuin minä tein. Ihminen ei oikeasti kadu elämässä mitään niin paljon kuin tekoja, jotka jättää tekemättä epävarmuuden tai pelon takia. Aina voi satuttaa itsensä, mutta mitään ei voi saadakaan, jos ei yritä. Itsensä kanssa on raskasta elää, jos tuntee heittäneen hukkaan mahdollisuuden onneen. Ehkä sitä mahdollisuutta ei olisi oikeasti edes ollut, mutta sitä ei voi tietää, kun ei ole uskaltautunut heittäytymään elämään avosylin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kepillä jäätä, niin sillä se selviää. Kun kerran teet sen nyt niin, ettei asia enää jää vaivaamaan.
Niin minäkin tein ja olen nyt onnellisesti hänen kanssaan naimisissa.
sä missään onnellisessa naimisissa ole!!
ei ole saanut täyttymystä ,jälkeen päin tunsit olevasi valmis ,mutta liian myöhään.
Et voi enää häntä saada ja se tuottaa sinulle tuskaa.
Paras tapa unohtaa ,on etsiä lohdutusta sieltä mistä sitä voisi saada
tarvitset toisen ihmisen läheisyyttä ,se myös auttaa hieman unohtamaan turhan rakkauden
,jota säilytät ja varjelet kuin särkyvää esinettä-
Pitää myös olla rehellinen itselle ,ei jokainen tekemätön teko ,olisi kuitenkaan voinut johdattaa sua siihen onneen ,josta nyt vain haaveilet.
valitettavasti...pitkään voi katua ja ikävöidä:( Minulle käynyt juuri niin kuin sinulle...mitenhän elämä olisi mennytkään,jos olisin ollut hiukan "rohkeampi" ja toiminut toisin?