Äiti-poika -suhde ikuinen?

Paha olosi johtuu eniten siitä, että olet visioinut tavoitteen, joka ei ole toteutunut. Nyt 2,5 vuoden visionäärisen projektin tuloksena on pettymys.

On tilinpäätöksen aika. Kannattaisiko miettiä, että oliko syytä muuttaa tavoitetta aivan toiseen suuntaan. Tämä on selvästi kasvun paikka SINULLE.
Unohda siis kihlattusi ja hänen äitinsä kasvattaminen, ja ala treenata sen sijaan omaa persoonaasi. Saat varmimpia tuloksia! Etkä pety taatusti.

Meidän aikuisten tulee kurkottaa kohti henkistä itsenäisyyttä. Siihen on viisasta tähdätä. Paras aseesi "taistelussa" kihlattusi ja sinun kumppanuuden vahvistamisessa on lojaalisuus.

Käytännössä se merkitsee sitä, että annat piut paut monelle asialle, kuten pojan ja äidin lääkäreissä käynneille. So what! Menkööt, jos se heistä kivaa. Menkööt, jos on hauskaa heidän syödä yhdessä! Mitäpä tuosta. Menkööt reissuilleen! Tehkööt selän takana, mitä lystäävät. Voit jopa kannustaa heitä.

Pojan äitireppana ei kuitenkaan VOI kihlautua poikansa kanssa. Kuin et sinäkään VOI olla hoivaäiti kihlatullesi.
Joka kerran, kun kaksikko on tehnyt jotain yhdessä sinut sivuuttaen, palkitse sinä itsesi siitä jollain mukavalla asialla, josta todella pidät. Käy vaikka ystäviesi kanssa katsomassa lempparifilmi tai mitä tahansa, mistä saat mukavan fiiliksen.
Muodosta itsellesi ajatus siitä, että äidin ja pojan yhteinen oleminen vapauttaa sinut johonkin mukavaan, vapauttaa sinut olemaan omillasi. Tee tästä kuin palkintojuttu.

Tiedätkö, että moni asia ratkeaa asenteen muutoksella. Kihlattusi kiinnostuu sinusta aivan uudella tavalla, kun huomaa, että et ala roikkua hänen hihoissaan. Miehet kun eivät oikein siedä roikkuvaa riippakiveä. Ahdistunut nainen ei houkuta. Jos liikaa näytät ahdistusta ja fyysisiä oireita, alkaa äidin seura houkuttaa kihlattuasi lisää.

Tämä on mielestäni ainoa ratkaisu. Jos purat kihlauksen, niin se on myös ratkaisu, mutta menetät oman kasvupaikkasi. Voi olla, että seuraavassa suhteessasi olet saman ongelman edessä toistamiseen.

ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ ala näyttävästi moittia kihlatullesi hänen äitiään. Älä puhu hänen äidistään mitään. Sivuuta koko nainen. Silloin kun olet kihlattusi kanssa yhdessä, niin keskity teihin kahteen ja siihen mitä kimppakivaa te keksitte.

Kertomasi perusteella vaikuttaa siltä, että äiti-poika-suhde elää ja voi hyvin. Oma tyttäreni meni yksiin 45 vuotiaan miehen kanssa, ja asuvat nyt sitten anopin kanssa anopin asunnossa. Anoppi pitää kirjaa taloudesta ja heillä on yhteinen keittiö etc. Ihmettelen tilannetta. Anoppi on minua (tyttären äitiä) ehdottomasti kieltänyt tulemasta vierailulle, joten en ole tytärtäni sitten nähnyt 2,5 vuoteen. Asuvat nimittäin ulkomailla. Lapsenlapsikin syntyi noin vuosi sitten, mutta sitäkään en saa mennä katsomaan..anoppi on kieltänyt!
Noooh..sitten kun olen soittanut noin kerran kahdessa kuukaudessa, pättivät anoppi ja poika uhata lähestymiskiellolla. Minä kuulemma häiritsen heidän elämäänsä.
Tämä vaan kertomus sinulle, että äidin ja pojan suhde voi tosiaankin olla sairaaloinen, joten vaikeuksia sinulla on ehkäpä tiedossa. Sinuna vetäisin johtopäätöksia ja häipyisin kuviosta. Poika tulee aina tanssimaan äitinsä pillin mukaan, vaikka muuta sinulle vakuuttaa.

riippuvainen pojastaan.
Hänen käytös kertoo juuri sitä sairaasta riippuvuus-suhteesta lapseen joka on tietynlaista pahoinpitelyä psyykkisesti. Eli, miehesi äiti ei ymmärrä eikä osaa irtaantua normaalilla tavalla aikuisesta lapsestaan joka olisi riippumaton vanhemmistaan aikuisena kuten kaikkien aikuisten pitää olla normikehityksellä.
Anoppisi on sairas. Sinun täytyy saada miehesi ymmärtämään tämä tilanne ja saada tilenne poikki. Muuten pysyt aina "vihollisena vieraalla maalla".

Tietysti on aika vaikea sanoa näin tässä, mikä se teidän tilanne siellä on. Toisaalta ei ole hyvä jos äiti-poika tiimi on niin tiukka, että aina järkeään mormaikku blokataan ekana pihalle. Toisaalta ei ole hyvä jos morsmaikku-mies tiimi on niin tiukka, että vaikka jos äiti-poika väli olisi hyvä niin morsmaikku sairaalloisesti yrittää kontrolloida miestä pois niistä hyvistäkin jutuista äitiin päin nähden.

Kummin siis on.

Oletan nyt, että tilanne on kuten sanoit ja sairaalloinen.

Ei sinun auta kuin puhua asiasta miehellesi. Sinun on kysyttävä onko teillä omaa rauhaa ja piiriä, mihin äiti ei pääse. Jos ei ole (oikeasti) niin tuo mies ole oikea mies koskaan. Sano, että haluat matkalle kahdestaan, kauas sekä pitkäksi aikaa. Jos ne siihen sekoaa tai matkalla tulee riippuvuudennälkäisiä hetkiä, missä pitäs pästä soittaan äipälle niin... hohhoijaa.

Kunhan muistat, että itse pelaat suraan ja rehellisesti. Jos vikaan väännät siksi, että sinua vääntää sisältä niin sitten se paha sinut ihan oikeudella syö. Kun ei sinua kukaan voi puolustaa, jos on aihetta.

Totta, sinun tulisi tehdä ratkaisuja oman elämäsi suhteen. Mikäli ahdistut normaaliin perhe-elämään liittyvistä ihmissuhteista, terapia olisi hyvä vaihtoehto. Kihlatullasi on oikeus ihmissuhteisiinsa, jotka eivät mitenkään liity sinuun. Äidin ja pojan suhde vaikuttaa hyvältä ja tiiviiltä ja sen muuttamiseen ei ole tarvetta, ongelma on sinun asenteissasi.

Minun avopuolisoni ei ahdistu, vaikka käynkin äitini ja joskus isäni kanssa matkoilla, syömässä ja he antavat minulle, kivoja, toivottuja lahjoja. Miksi tämän pitäisi häiritä avopuolisoani?

Mikäli parisuhteessa toisen halu hallita on niin suuri, ettei muille ihmissuhteille ole tilaa, silloin suhde kannattaa katkaista, tai ahdistuneen hakea apua ongelmiinsa. Mikään suhde ei yksinomaan riitä, ihmiset tarvitsevat toisiaan ja myös omia lapsuudenperheitään. Sinä et ole maailmannapa, et ole sitä myöskään kihlatullesi ja hän vanhemmilleen, opi tämä, niin elämäsi voi olla kohtalaisen mukavaa. Täyttä autuuttahan se ei ole kenelläkään.

On se vissiin aika hirveetä olla nainen kun anoppikin koetaan maailman pahimpana uhkana kun se ostaa omalle pojalleen juttuja. Elämä on nyt semmoista että kaikkien kanssa ei nyt vain tule toimeen. Esimerkiksi itselläni on nyt Joulu takana ja olin oman vaimon vanhemmilla pari päivää. Hitto siellä on tylsää, vaimon isä on tuppisuu ja äiti ilkeä möläyttelijä. Mitään lahjaakaan en saanut. Mitä sitten, siellä olin ja kärvistelin. En alkanut avautumaa vaimoni vanhemmille että en pidä ja viihdy heidän seurassaan. Normaali välit on mielestäni pidettävä kun vaihtoehtona on vuosikymmenten riidat ja suoraan sanottuna ei minua kiinnosta tapella.

Sinulle suosittelen että haet apua vaikka paikallisesta mielenterveystoimistosta jos on noin rankkaa. Apu siellä ei maksa mitään ja ei avun haussa ole mitään hävettävää.

Onko sinulle syntynyt ppoikalapsii c. 2009 jälkeen? Jos on, tiedät kyllä, kuinka kiinteä äiti-poika-suhde voi olla.

Tilanne on aina nurinkurinen, jos vain toista huomioidaan. Meillä jos jotain anoppilasta saadaan, se on kummankin yhteinen. Jos lähden matkalle, puoliso tulee mukaan. Kuullostaa siltä, että poika on tiimi äitinsä kanssa. Ei siis ole teidän perhettä, vaan sinä olet se kolmaspyörä. Jos puhuminen ei auta, jätä ko tyyppi. Hänen suhteensa äitiinsä ei tule koskaan muuttumaan. Sen sijaan voit muuttaa itseäsi.

Hei,
olet sentään ollut onnekas käsipyyhen saadessassi,, olen ollut nykyisen mieheni kanssa 26 v, Lukuisia äitienpäivälahjoja, joulu, synttäri ym. lahjoja, olen ostanut, marimekkoa, kampaamoon lahjakortteja, camé-koruja ym. Mikään ei kelvannut, koska ostajana olen minä miniä. Poika ei vain välitä, joten, olen yrittänyt korvata. Itse en ole saanut mitään.... arvaatko, annanko mitään... Näkemiin.

Mun mielestäni voi olla läheinen suhde vanhempiin, samoin kuin voi olla läheisiä ystäviä. Mutta jos äiti määrää pariskunnan keskinäisiä asioita, tai äidin aikataulut kävelevät aina yli pariskunnan sopimisista, niin se on liikaa suhteen toisen osapuolen kannalta. Siis silloin, kun ei ole kyse mistään hätätilanteista tai vanhuksen ongelmista.

Oma isoäitini meni mielestäni usein tässä rajan yli. Hän myös edellytti lapsenlapsilta apua miettimättä, että omia menoja, kouluhommia ym. voisi myös olla. Minä kuitenkin uskalsin myös ilmoittaa, että en tee tai teen omalla tyylillä, vaikka siitä syntyi aina hirveä huuto. Mutta myös hän auttoi aina tarvittaessa ja en vaihtaisi häntä kehenkään muuhun. Siksi ajattelen, että monella peräkamarin pojalla tai -tytöllä voi olla ihan hyvä elämä oman äidin kanssa. Tai asua sisarusten kanssa, joka oli ennen vanhaan tavallista. Kyllähän joillain on hyvä elämä luostarissakin. Ei kaikkien tarvitse olla parisuhteessa, eivätkä kaikki parisuhteet niin ihania ole. Sitten kun vanhemmat kuolevat, niin tietysti pitää keksiä jotain muuta tilalle, mutta niinhän avioeron jälkeenkin täytyy.

Jos ei tuossa kolmenkympin korvilla ole irtautunut vanhemmista, niin tuskin on enää mahdollista. Silloin vanhemmat vielä hyväkuntoisia yleensä ja heillä omaa elämää. Raihnaisesta vanhuksesta irrottautuminen olisi julmaa.

No onhan se ikuinen, mutta viisas äiti ei määräile aikuista poikaa. Tietysti neuvoja ja elämänkokemusta pitää lapsille jakaa. Siitä ei pitäis kenenkään suuttua. Ja jos anoppi uskaltautuu miniällekin neuvon joskus antamaan, niin onko se maailmanloppu, eihän sitä ole pakko noudattaa. Äidit pitää lapsiensa hyvinvointia tärkeänä loppuelämänsä. Miniät kun saatte omia lapsia, niin sen tiedätte, side pysyy.