elämäniloa 17 vuoden painajaisen jälkeen

Usein kuulee sen, että ei ole pääsyä suosta ylöspäin kun usko parempaan huomiseen on mennyt. Siksi haluan kirjoitaa oman elämäni kulusta pienen tarinantyngän.

Lapsuudessani sain pelätä väkivaltaista isääni ja jos ei mieltä pystytä alistamaan, niin toki fysiikka rupee moittimaan ainaista pattitilannetta ja mulla se tuli julki inkontinessilla. Siitä äijä sai taas syyn hakata lisää kun likka ei siihen ikään mennessä pystynyt oleen kuiva ja niin kuin muut "normaalit".

Minulla oli onnekseni kodin ulkopuolella hyvä harrastus..kuorolaulu.. ja vetäjä kannusti minua luottamaan omiin taitoihini ja siihen, että pystyn, kunhan vain yritän. Ainainen nollaaminen ja vähättely aiheutti kyllä heikon itsetunnon ja sen kohottamien on ollut jälkeenpäin aika vaikeata , mutta olen siltikin onnistunut tavoitteessani...tosin vasta aikuisiällä, mutta siltikin:)

Lisää elämänkolhuja tuli oman veljeni raiskatessa minut 13- vuotiaana. Kodin kuvittelisi olevan turvapaikka, mutta ei se aina niin ole. Eristäydyin muista tunteiden tasolla, mutta ei minusta sentään erakkoa tullut. Olin liian sosiaalinen liuetakseni varjoihin, muttei minulla kyllä ollut ystäviäkään, lun en pystynyt luottamaan kehenkään.

Inkontinessi loppui vasta 19- vuotiaana, kun pääsin muuttamaan omaan kotiin pois vanhempien silmien alta. Tästä kaikesta kokemastani huolimatta koen tapahtuneiden kauheuksien vahvistaneen minua ihmisenä. Kiinnostuin psykologiasta, kun en suostunut olemaan se nolla, mutten kyllä tietänyt mitä sisimmästäni löytyy...se löytöretki jatkuu yhä ja yllättää yhä uudelleen.

Millä sitten pääsin eroon raiskauksen aiheuttamista traumoista, painajaisista ja alitajunnan loihtimista mielikuvista? Minulle ratkaiseva tekijä oli kun ensi kertaa pystyin puhumaan siitä avoimesti chatissa. Rakentavat kysymykset yleisellä auttoivat keventämään oloani ja koin todellisen henkisen laihdutuskuurin ja frigiditeettikin katosi sen siliän tien. Notta...kiitosta vaan sättikamuille:)

17 vuotta painajaistani kesti, mutta olen saanut kaiken tuplana takasin. Se elämänilo ja positiivisuus mikä minussa tänä päivänä virtaa on aivan uskomaton.

Mikä minun tarinani opetus olisi...kannattaa ottaa riski silläkin uhalla että putoaisit yhä alemmas. Mun riskini oli jutella tapahtuneesta, mitä olin hävennyt suurimman osan elämääni tuntien itseni likaiseksi ja rumaksi. No kaunis en ole vieläkään, muttei se tahtia haittaa, sillä taidan mennä niin lujaa eteenpäin, ettei minusta ehdi huomaamaan kuin iloisuuden. Sisäinen kauneus ja toisista välittäminen on niin upea asia, että siinä pintakoreus jää toiseksi, kun ikää karttuu ja eletty elämä näkyy krupilla.